Tuhkajuova
Pimeyden Metsä oli paljastunut suuremmaksi alueeksi kuin olin osannut edes kuvitella. Olihan se järkeenkäyvää, sillä metsä oli pullollaan kissoja, jotka aikojen saatossa olivat kuolemansa jälkeen tänne päätyneet, ja joita maanpäälliset kissat toisinaan muistelivat. Täällä aikaa ei ollut, tai sitten en osannut tulkita sitä. Pimeä taivas ei koskaan kirkastunut, eikä kukaan puhunut lainkaan ajasta. En tiennyt, kuinka pitkä aika kuolemastani oli kulunut. Olin vain harhaillut pimeyden keskellä ja etsinyt epätoivoisesti Väärävarjon valkeaa turkkia. Mieltäni kaihersivat Punatähden sanat, jotka hän oli lausunut ja nekin, joita ei koskaan oltu sanottu. Pimentotähti oli kaiken aikaa tiennyt, ettei Henkäystähti ollut kuollut. Jokin oli saanut kumppanini luopumaan hengistään ja jättämään klaanin, jota oli koko ikänsä niin kovin rakastanut. Eikä kukaan ollut tajunnut mitään. Päässäni jyskytti, kun yritin epätoivoisesti ymmärtää tapahtunutta. Henkäystähti – tai siis kaiketi nykyään Henkäysvarjo – oli jättänyt kaiken taakseen, ja ilmeisesti Pimentotähden painostamana. Tunsin inhoa mustaturkkista kissaa kohtaan, jota olin jopa pitänyt ystävänäni, kenties edelleenkin pidin, mutten enää ollut varma, ansaitsiko hän moista nimitystä. Hän oli petturi, kääntynyt päällikköään vastaan ja valehdellut klaanille ilman sen suurempia tunnontuskia. Kyllä minä tiesin, ettei monikaan kuolonklaanilainen ollut ollut tyytyväinen Henkäysvarjon tapaan hallita, mutta Pimentotähden olisi pitänyt toimia rehellisesti, eikä ominpäin sooloillen ja valehdellen. Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin minun olisi päästävä puhumaan Pimentotähden kanssa. Sitä ennen minun oli kuitenkin löydettävä Väärävarjo.
”Tuhkajuova”, tuttu ääni kantautui korviini jostain puiden ja aluskasvillisuuden seasta. Käännähdin ympäri ja kohtasin Sulkavirran kellertävän vihreän katseen. Harmaanruskea soturinaaras katsoi minua vieno hymyntapainen kasvoillaan.
”Sulkavirta”, lausahdin soturin nimen tervehdykseksi ja nyökkäsin.
”Kuulin, että etsit jotakuta”, raidallinen naaras naukaisi ja istahti alas. Huomasin etäämmällä puiden varjoissa useammat silmäparit, jotka tuijottivat minua herkeämättä. Kissoista yksi oli aikuinen, mutta kolme muuta vain pieniä pentuja. Päättelin heidän olevan Sulkavirran kumppani ja heidän jälkeläisensä. Oliko sana tosiaankin kiirinyt metsässä näin nopeasti? Tietysti oli, esi-isät tiesivät salaisuuteni, jota myötä myös tyttäreni tiesi, etten ollut sellainen kuin olin eläessäni antanut kaikkien uskoa. Hän takuulla tiesi, miten syvästi olin joskus uppoutunut kiellettyyn rakkauteen ja miten kovin olin saanut siitä kärsiä.
”Olet kuullut oikein”, vastasin terävällä äänellä. Sulkavirta katsoi minua epämääräinen, pahoillaan oleva ilme kasvoillaan.
”Hän ei ole täällä”, Sulkavirta ilmoitti tasaisella äänellä, katsoen minua suoraan silmiini. Katsoin häntä kysyvästi.
”Miten niin ei ole täällä?” tunsin, kuinka vatsassani muljahti. Olin tiennyt sen olevan mahdollista. Väärävarjo oli elänyt Eloklaanissa niin monta vuodenaikaa.
”Minä näin mitä Eloklaanin reviirillä tapahtui. Väärävarjo ei saapunut Pimeyden Metsään. Ajattelin, että sinä ansaitset kuulla totuuden. Olen minäkin rakastanut kissaa, johon en lakien mukaan olisi saanut rakastua. Emme kai olekaan niin erilaisia kuin luulimme”, Sulkavirta naukaisi ja hymyili minulle hentoa, lohduttavaa hymyä. Minä en sanonut mitään. En ollut lainkaan samanlainen kuin Sulkavirta, muttei ollut vaivan arvoista sanoa sitä ääneen. Jokin sisälläni meni jälleen rikki. Katsoin vain ilmeettömänä tytärtäni. Hetken päästä nousin ylös ja käänsin hänelle selkäni.
Väärävarjo ei ollut Pimeyden Metsässä. Hän oli kääntynyt vääräuskoiseksi, liittynyt tähtikissojen riveihin. Ja silti minä rakastin häntä enemmän kuin ketään koskaan. En todellakaan näkisi häntä enää koskaan.
