Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Raparperitassun koulutus eteni hitaasti. Naaras ei ollut oppilas surkeimmasta päästä, mutta jälleen kerran olin saanut oppilaakseni kissan, joka ei arvostanut soturikoulutusta kuten minä. Tietenkin Raparperitassukin yritti, mutta ei tarpeeksi. Sen sijaan olin ylpeä Sähkötassun edistymisestä. Jyrkänneloikka oli kertonut, että kolli opetteli taisteluliikkeitä myös vapaa-ajallaan. Olin jo luopunut toivosta Sinitassun suhteen. Jos hän olisi saanut oikean soturin mestarikseen, olisi naaraasta voinut vielä tullakin jotakin. Mutta Ruusutuike mestarina Sinitassun kaltaiselle kissalle takasi sen, ettei naaraasta tulisi muuta kuin takarivin soturi, jos edes sitä. Sulkatassun edistymisestä en tiennyt ollenkaan. Varjokarvan koulutuksessa naaras saisi hyvän pohjan soturiuteen, mutta loppu olisi hänestä itsestään kiinni.
Jo pentutarhalla Sulkatassu oli ollut liian huolimaton ja välinpitämätön. Hän ei jaksanut keskittyä mihinkään omasta mielestään tylsään asiaan, ja kaikki kielletty tuntui vetävän naarasta puoleensa.
Päivä oli jo pitkällä, ja olimme saapuneet Raparperitassun kanssa leiriin. Päivä oli suhteellisen lämmin. Pääaukiolla oli paljon kissoja, mutta mitään sen suurempaa ei tuntunut olevan meneillään.
Katseeni siirtyi piikkihernetunnelille, kun huomasin Henkäysvarjon astelevan leiriin yhdessä Karhumyrskyn kanssa. Varapäällikö sanoi jotain soturille, joka vastasi nyökäten. Tämän jälkeen kaksikko lähti eri teille, kuin he eivät olisi edes tunteneet toisiaan.
”Hei”, kumppanini tervehti minua ja istui vierelleni. Käänsin pääni kohti raidallista soturia ja nyökkäsin pienesti tervehdykseksi.
”Mitä sinä suunnittelet?” kysyin kollilta suoraan. Henkäysvarjo vilkaisi minua kuin ei tietäisi mistä puhun.
”Tämä oli jo kolmas kerta tässä kuussa, kun näen sinun tulevan leiriin yhdessä Karhumyrskyn kanssa. Mitä teillä on meneillään?” asia täytyi vääntää vaikeimman kautta. Henkäysvarjo kohautti pienesti lapojaan ja käänsi katseensa pois. Minua alkoi ärsyttää varapäällikön käytös.
”Voin kysyä asiaa myös Punatähdeltä”, vastasin kylmästi. Henkäysvarjo kääntyi katsomaan minua. Jo hänen ilmeensä kertoi, että kolli suunnitteli jotakin päällikön selän takana. Minä en pitänyt siitä ollenkaan. Pudistelin päätäni pettyneenä. Henkäysvarjo huomasi sen, ja hän alkoi selittämään:
”En minä tee mitään kiellettyä. Olemme vain vaihtaneet ideoita Karhumyrskyn kanssa Kuolonklaanin tulevaisuudesta. Me emme pidä Eloklaanista, ja olemme lähinnä keskustelleet siitä.” Selitys olisi ollut vakuuttava, jos en olisi tuntenut kollia paremmin. Henkäysvarjo inhosi pelkkää ajatustakin Eloklaanista. keskustelleet siitä.” Jos en olisi tuntenut Henkäysvarjoa niin hyvin, olisin uskonut tuon. Nyt en kuitenkaan niin tehnyt. Jo pelkästään kollin olemuksesta saatoin aistia valheen. Minua alkoi ärsyttämään, ja häntäni alkoi heilua sen merkiksi.
”Punatähti on laatinut selvät säännöt. Miksi sinun täytyy rikkoa niitä? Etkö ajattele yhtään omaa perhettäsi. Jos jäät kiinni tuosta, pilaat myös minun ja pentujemme maineet”, tuhahdin turhautuneena. Henkäysvarjo oli viisas kissa, mutta toisinaan aivan liian kunnianhimoinen. Hän halusi saada kaiken säännöistä piittaamatta.
”En minä ole jäämässä kiinni, Karhumyrsky hoitaa kaikki likaiset työt”, Henkäysvarjo totesi hiljaisella äänellä. Se oli helpottavaa kuulla, mutta ei poistanut sitä tosiasiaa, että kumppanini teki suunnitelmia vastoin päällikkömme käskyä. Olisin halunnut kieltää häntä, mutta tiesin sen olevan silkka mahdottomuus.
”Minä en halua tietää tästä mitään. Sinä voit pettää klaanisi, mutta minusta ei ole sellaiseen”, sanoin.
”En minä ole Kuolonklaania pettämässä. Se on Eloklaani, joka kohtaa pian loppunsa”, kolli lupasi. Hän oli sanomassa vielä jotain, mutta vakavan katseeni huomattuaan, kolli päätti vaieta.
”Kai sinä tiedät, että minun pitäisi kertoa tästä Punatähdelle?” kysyin vielä. Jos petturi olisi ollut kuka tahansa kuin oma kumppanini, olisin kertonut päällikölle tällä sekunnilla. Henkäysvarjo katsoi minua pahoitellen.
”Siksi en halunnut kertoa sinulle tästä. Joudut ikävään välikäpälään, mutta toivon sinun pysyvän hiljaa”, varapäällikkö sanoi. Päätin olla kertomatta Punatähdelle, mutta en vain suojellakseni Henkäysvarjoa, vaan myös oman maineeni vuoksi.
”Älä jää kiinni, mitä ikinä suunnitteletkaan”, päätin keskustelun ja kohtasin kollin sinisen katseen. Henkäysvarjo nyökkäsi lupaukseksi.
”Oletko nälkäinen?” Henkäysvarjo vaihtoi sulavasti puheenaihetta. Nyt vasta huomasin, kuinka nälkäinen olin. Aamiainen oli jäänyt välistä, sillä tuoresaaliskasa oli ollut herättyäni tyhjillään.
”Käyn hakemassa jotain jaettavaa”, sanoin ja nousin ylös. Kävelin leirin halki tuoresaaliskasalle, ja nappasin kasasta pienen jäniksen. Kannoin sen hampaissani Henkäysvarjon luokse. Kolli nyökkäsi kiitokseksi. Haukkasin ensimmäisen palan tuoresaaliista, ja työnsin sen kohti varapäällikköä.
”Keskity”, sanoin Raparperitassulle vakavalla äänellä, ”ota se asento nyt uudelleen.” Raparperitassu teki työtä käskettyä. Naaras painautui maata vasten. Hän piti huolen siitä, ettei häntä laahannut maassa tai ollut liian korkealla.
”Sitten hiivi eteenpäin”, käskin. Raparperitassu alkoi ottaa hitaasti askeleita eteenpäin. Nuorukainen tarkkaili koko ajan askeleitaan ja varoi astumasta oksien tai muiden ääntä aiheuttavien asioiden päälle. Hanki oli kova, joten se ei narahdellut oppilaan jalkojen alla. Huomasin, että nopeasti naaraan asento muuttui korkeammaksi. Hän huomaamattaan suoristi jalkansa ja unohti kulkea maata vasten. Pudistelin turhautuneena päätäni, kun oppilas ei nähnyt minua. Hänen nähden en halunnut näyttää turhautumistani. Raparperitassu ei ollut ainoa asia joka mieltäni painoi, vaan myös Henkäysvarjo ja hänen salaiset suunnitelmansa. Tajusin ajattelevani niitä taas, joten pakotin ne pois mielestäni ja keskityin harjoituksiin.
”Pysy matalana”, sanoin. Raparperitassu säpsähti ja painautui jälleen matalaksi. Naaras lähti taas eteenpäin, ja nyt kaikki sujui moitteettomasti. Hän piti asentonsa, häntä ei laahannut tai ollut liian korkealla, ja kissa pysyi hiljaa.
”Kun muistat vaaniessasi kaiken tämän, saalis ei kuule sinua. Jos jostain syystä saalis havaitsee sinut, etsi aina pieleen mennyt kohta. Se voi olla myös tuulen suunta, sillä jotkut eläimet myös haistavat sinut, jos tuuli vie hajusi niiden luokse”, selitin. Oppilas kuunteli tarkkaavaisena ja nyökkäsi.
”Seuraavaksi saat jäljittää ensimmäisen saaliisi. Kuljeskele hiljaa ympäriinsä, ja haistele ilmaa. Seuraa löytämääsi hajujälkeä niin kauan, että näet saaliin. Ota se sitten kiinni”, käskin. Oppilaan kouluttaminen ei ollut pyytelyä ja kehumista. Me menimme minun ehdoillani, emme Raparperitassun. Minun tehtäväni oli opettaa, ja Raparperitassun tehtävä oli kuunnella ja tehdä kaikki mitä käskin. Tapanani ei ollut turhaan käskyttää oppilasta, vaan tein sen kaiken hänen oppimisensa vuoksi. En pitänyt sellaisesta, että oppilasta käskytettiin turhan takia. Pelkkä sammalten vaihtaminen ei tehnyt kissasta hyvää soturia, vaan mestarin täytyi tehdä selväksi, miksi sammalet piti vaihtaa. Syy oli yksinkertaisesti Kuolonklaani. Kun oppilaat olisivat myöhemmin klaaninvanhimpia, heidän ei enää pitäisi murehtia sammalten vaihtamisesta, vaan uudet sukupolvet hoitaisivat ne. Sammalten vaihtaminen oli osoitus kunnioituksesta ja kiitos siitä, että klaaninvanhimmat ovat aikanaan puolustaneet klaaniamme. He ovat omistaneet koko elämänsä Kuolonklaanin puolustamiselle. Minäkin halusin olla sellainen soturi. Halusin olla soturi, joka kunnioittaa klaaniaan ja palvelee sitä ylpeänä. Halusin olla paras, jotta nuoremmat ja kaikki muutkin voisivat katsoa minua ihaillen. Tiesin, että se kaikki lähti vain ja ainoastaan minusta itsestäni. Olin onnistunut luomaan klaanille itsestäni sellaisen kuvan, että olin vastuullinen naaras, joka on tehnyt oman osuutensa klaanin kasvun suhteen. Kolme pentuani tulisivat palvelemaan Kuolonklaania lukuisten vuodenaikojen ajan, ja heidän jälkeläisensä jatkaisivat sitä tarinaa.
Tai ainakin Sähkötassun jälkeläiset, näin minä uskoin. Sinitassu tuskin sellaisia onnistuisi koskaan saamaan. Sulkatassussa oli potentiaalia saada pentuja, mutta tuskin niistä kummoisia tulisi. Sulkatassu oli liian huolimaton ja kunnioitti liian vähän omaa synnyinklaaniaan. Toivoin, että naaraskin löytäisi uskollisuutensa ja kunnioituksensa jostain. Hänestäkin voisi tulla keskiverto soturi, jos hän vain olisi uskollinen omalle klaanilleen.
Pidin seuraavana päivänä vapaa-aamun, joten minulla oli aikaa olla itsekseen jonkin aikaa. Olin päättänyt lähteä saalistamaan. Se oli erinomainen tapa rentouttaa mieltä ja unohtaa kaikki sitä painavat asiat. En liiotellut, kun väitin olevani yksi klaanin parhaimmista saalistajista. Lähes aina vein leiriin takaisin jotakin. Vain joinain lehtikadon vaikeimpina päivinä edes minä en ollut saanut mitään leiriin vietävää. Loppupeleissä saalistaminen oli vähän taitoa, ja paljon tuuria. Jos saaliseläimiä ei ollut, ei taidoistakaan ollut siinä vaiheessa mitään hyötyä.
Astuin ulos leiristä. Leirin ympärillä oli aukeaa aluetta. Havumetsä sijaitsi pohjoisessa päin, mutta halusin nyt pysytellä nummilla. Aukea alue piti mielenkin avoimempana. Aloin heti etsimään eläinten hajujälkiä. Leirin lähettyvillä niitä oli vain harvoin. Kuten olin arvellutkin, ei ihan pian hajujälkeä löytynyt. Jonkin matkan päästä kuitenkin voimakas jäniksen tuoksu leijaili sieraimiini. Hetken mietin sen perään lähtemistä, mutta luovuin ajatuksesta nopeasti. En ollut jaloistani erityisen nopea, joten etenkin hangessa jänis juoksisi minua nopeampaa.
Matka jatkui eteenpäin. Käännyin jossain vaiheessa länteen päin, sillä Ukkospolku olisi muuten tullut vastaan. Sen lähettyviltä ei saalista kannattanut edes etsiä. Aika nopeasti käännöksen jälkeen löysin hiiren hajujäljen. Se oli tarpeeksi tuore, eli jäljittäminen oli järkevää. Saalistustani häiritsi toisinaan ainoastaan hieman heikonpuoleinen hajuaistini, mutta toisaalta se ei ollut kovinkaan iso häiriötekijä. Minun ei tarvinnut haistaa laimeimpia hajuja saalistaessani, vain ainoastaan tuoreimmat. Kuljin pientä polkua pitkin eteenpäin. Ilmeisesti partio oli kulkenut tästä muutamiakin kertoja, sillä jalanjälkien sijaan lumeen oli painautunut ihan kunnon polku, jota pitkin saattoi kulkea ilman pelkoa uppoamisesta.
Hiiren haju voimistui, mitä pidemmälle kävelin. Olin painautunut maata vasten, vaikka matkaa olisi vielä jäljellä jonkun verran. Hiiri oli kulkenut myös polkua pitkin. Joidenkin ketunmittojen päässä haju alkoi olla jo niin voimakas, että hidastin huomattavasti tahtiani. Laskin häntäni lähes maahan ja tarkkailin ympäristöäni. Hiiri oli poistunut polulta oikealle, niin sen hajujälki kertoi. Lumi oli räntäsateen jäljiltä kovaa, joten hiiri ei ollut jättänyt yhtäkään jälkeä taakseen. Nousin varovasti pois polulta hangelle. Kiitin onneani, sillä se ei rasahtanut rikki allani, vaan jaksoi kantaa minua. Pienestä koosta oli juuri tällaisissa tilanteissa paljon apua. Suurempi soturi olisi uponnut jo hankeen.
Hiivin hiljaa eteenpäin kohti hiiren voimistuvaa hajua. Hetken kuluttua erotin harmaan otuksen kipittämässä joidenkin ketunmittojen päässä minusta. Se kulki pienin askelein eteenpäin katsomatta taakseen. Lähdin hiipimään hiirtä kohti ja kiristin hieman tahtiani, ettei eläin pääsisi karkuun. Hiivin aivan hiljaa, eikä hiiri edes tajunnut mitään, kun loikkasin sitä kohti hampaat irvessä. Se vinkaisi vasta silloin, kun oli jo liian myöhäistä. Upotin hampaani eläimen pehmeään kaulaan, ja taitoin sen niskat nurin. Kuului uusi vinkaisu, jota seurasi napsahdus, kun eläimen niskat murtuivat. Lämmin hiiri putosi hampaistani hankeen. Katsoin sitä hieman pettyneenä. Luiseva, pieni hiiri tuskin täyttäisi edes oppilaan vatsaa. Päätin piilottaa hiiren ja jatkaa saalistamista. Olisi suorastaan häpeällistä palata leiriin ainoastaan tällaisen saaliin kanssa.
// 1504 sanaa
