Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Hoipertelin sisään leiriin piikkihernetunnelista. Oloni oli voimaton, mutta olin päättänyt jaksaa kävellä pentutarhalle saakka. Matkaa ei ollut helpottanut pieni pentu, joka vikisi onnettoman kuuloisesti ja yritti kiemurrella irti otteestani. Henkäysvarjo murahti minulle jotakin siitä, miten hän pyytäisi parantajan tarkastamaan minun ja pennun voinnin.
Aamu oli jo valjennut, ja leirin pääaukiolle oli kerääntynyt kissoja aamun partioita varten. He katsoivat, kuinka kannoin pennun aukion halki pentutarhalle saakka. Joku taisi onnitellakin minua, mutta olin liian väsynyt keskittyäkseni.
Kun viimein pääsin hämärään pentutarhaan sisään, suuntasin suoraan omalle vuoteelleni. Laskin tummanharmaan pennun alas ja asetuin tuon eteen makaamaan. Pienessä hetkessä vasta elämänsä aloittanut pienokainen löysi vatsani luokse ja alkoi imeä tarmokkaasti maitoa.
”Yksikö vain?” kuulin jonkun kysyvän, mutta en jaksanut enää pysyä hereillä. Painoin pääni sammaliin ja vajosin uneen.
Heräsin siihen, kun joku tökki kuonollaan lapaani. Raotin silmiäni ja katsahdin tuimasti pikimustan naaraan puoleen. Hehkuaskel hymyili pehmeästi, eikä näyttänyt välittävän tuimasta katseestani.
”Tulimme tarkastamaan sinun ja pienokaisesi voinnit. Tiputassu, tarkasta sinä pentu”, parantajakissa lausahti ystävällisellä äänellä oppilaalleen, joka alkoi heti hommiin. Tummanharmaa pentu vingahti, kun parantajaoppilas tarttui tuon niskanahasta kiinni.
”Kuinka sinä voit?” Hehkuaskel kysyi ja katsoi minua silmiin. Naaraan hymy ei tarttunut, vaikka jotkut niin sanoivatkin.
”Hyvin”, vastasin lyhyesti. Olo oli edelleen melko voimaton, mutta se kuului asiaan, eikä parantajan sitä tarvinnut tietää.
”Sepä hyvä, ilmeisesti maitokin on jo noussut. Oletko saanut jo syötyä?” naaras kysyi. Pudistin päätäni, johon parantaja vastasi nyökkäämällä.
”Käyn hakemassa sinulle jotakin syötävää, jos se sopii”, musta naaras lausahti ja oli jo lähdössä. Normaalisti olisin halunnut itseä hakea oman ruokani, mutta en jaksanut alkaa väittämään vastaan, joten nyökkäsin vain. Paasatkoon, jos kerta tahtoi. Hehkuaskel katosi pesästä, jonka vasta nyt huomasin olevan tyhjä.
Vain Pihkatassu nukkui omalla vuoteellaan pesän toisella puolen. Kun Hehkuaskel oli kadonnut pääaukiolle, pieni pää kurkisti jäkäläverhon alta. Aaltopentu katsoi hetken aikaa minua ja vastasyntynyttä pentuani, mutta kun siristin silmiäni, pentu katosi nopeasti sinne mistä oli tullutkin. Olipa töykeä pentu, eikö Ruostekukka osannut pitää kuria jälkeläiselleen? Varmaankin ruosteenruskea naaras oli kyllästynyt moiseen, kun hänen aiemmat pentunsa olivat olleet vähän mitä olivat. Lauhalaukka ja Karhumyrsky olivat olleet toistensa vastakohdat, mutta eräs yhteinen asia kaksikolla oli; molemmat olivat pettäneet Kuolonklaanin. Karhumyrsky oli sekopäämurhaaja, ja Lauhalaukka sekaisin toisella tavalla. Lauhalaukka oli liian lempeä ja ystävällinen, eikä tuo ymmärtänyt muutenkaan sitä ajatusmaailmaa, joka Kuolonklaanissa oli.
”Pentu on terve kuin mikä”, Tiputassu totesi laskettuaan pennun sammalvuoteelleni. Nyökkäsin, vaikkei sokea kissa sitä nähnytkään.
Hehkuaskel palasi pesään hiiri suussaan.
”Toivottavasti tämä kelpaa”, parantaja sanoi, ”tarvitsetko vielä jotakin?” Pudistin päätäni. Halusin vain omaa rauhaa.
Parantajakissat poistuivat pesästä peräkanaa, ja minä jäin kaksin pentuni kanssa.
Väärävarjon lähtö tuntui pahalta. En näkisi kollia enää koskaan. Jäljelle oli jäänyt vain tämä pentu, jonka Pimeyden Metsä oli lähettänyt rangaistakseen minua siitä, miten pahasti olin mokannut.
Varispennuksi nimetty pentu oli jo puolen kuun ikäinen. Olin huolehtinut omasta mielestäni pienokaisesta paremmin kuin kukaan muu omista pennuistaan. Yhden pennun kanssa oli huomattavasti helpompaa kuin kolmen. Varispentu lähinnä oli vain nukkunut ja syönyt siihen saakka, kun tuon silmät olivat auenneet. Pentu liikkui vielä ryömien, mutta pian sen jalat alkaisivat kantaa, ja kissa pääsisi paremmin liikkumaan.
Olin yllättynyt siitä, miten ylpeä olin aina, kun Varispentu oppi jotakin uutta. Kun Varispentu oli avannut ensimmäistä kertaa silmänsä, lämmin tunne oli vallannut minut. Joka päivä katsellessani pennun siniharmaita silmiä toivoin, etteivät ne muuttuisi meripihkaisiksi. En tiennyt miten selittäisin klaanille, jos minun ja Henkäysvarjon pennulla oli meripihkaiset silmät. Henkäysvarjoa ei Varispentu paljoa kiinnostanut. Kolli oli muutaman kerran käynyt katsomassa meitä, mutta kuten kolli oli sanonut, hän ei halunnut olla vastuussa Varispennusta. Oikeastaan meidän oli vain parempi kaksin. En kaivannut toista kissaa kertomaan, miten minun pitäisi pentuni kasvattaa.
//Varis kenties?
// 588 sanaa
