Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
”Herätys”, Henkäysvarjon ääni sai minut pysähtymään käpälät liukuen. Olin parhaillaan juossut metsän sokkeloista polkua pitkin oravan perässä. Katselin hämmentyneenä ympärilläni olevaa metsää, muttei harmaata raidallista soturia näkynyt missään. En osannut paikantaa, mistä ääni kuului.
”Herätys”, ääni sanoi uudelleen ja repi minut viimein pois unen maailmasta. Ravistelin väsyneenä päätäni ja raotin unisia silmiäni. Henkäysvarjo katsoi minua vaaleansinisiä silmiään siristellen.
”Nouse ylös, minulla on sinulle asiaa”, vaaleanharmaa kolli kuiskasi ja nyökäytti päällään pesän uloskäyntiä kohti. Minulla meni hetki tajuta, että pesässä oli edelleen pilkkopimeää ja se oli täynnä nukkuvia sotureita. Minkä ihmeen takia Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä? Valtava väsymys oli vähällä saada minut sulkemaan silmäni, mutta uteliaisuus vei voiton. Nousin väsyneenä ylös lämpimästä vuoteestani ja notkistin selkäni makoisaan venytykseen samalla, kun avasin suuni haukotellessani.
Pujottelin nukkuvien sotureiden välistä pesän uloskäynnille. Astuin ulos lämpöisestä pesästä kylmälle pääaukiolle. Etsin vihreällä katseellani Henkäysvarjoa, joka oli siirtynyt piikkihernetunnelin kupeeseen. Lehtisade oli jo pitkällä ja erityisesti yöt kylmenivät vauhdilla. Ohut turkkini ei juurikaan suojannut minua kylmyydeltä, joten olisin mieluiten viettänyt kylmät yöt sotureiden pesän lämmössä, enkä ulkona Henkäysvarjon kanssa. Yövartiossa oleva Latvaruusu istui Henkäysvarjon vierellä, ja kaksikko näytti puhuvan jostakin.
Mutta kun kävelin heitä kohti, he nostivat nopeasti katseensa minuun ja vaikenivat. Siristin epäluuloisena silmiäni ja kohtasin empimättä Henkäysvarjon sinisten silmien viileän katseen.
”Tämän on parempi olla jotakin tärkeää, kun herätit minut keskellä yötä”, naukaisin terävällä äänellä ja annoin häntäni heilahdella sivulta toiselle. Henkäysvarjo nyökkäsi:
”Se on. Tule.”
En olisi halunnut seurata, mutta vaihtoehtoja ei juurikaan ollut. Jos en seuraisi, en saisi tietää mitä kolli halusi minulle kertoa. Vilkaisin Latvaruusua, joka oli kääntänyt katseensa poispäin minusta leirin tyhjälle pääaukiolle. Henkäysvarjo oli päässyt jo piikkihernetunnelin puoliväliin, kun vasta lähdin hänen peräänsä.
Leirin ulkopuolella oli vielä kylmempää kuin kallion ja piikkihernemuurien suojaamassa leirissä. Avoimessa maastossa tuuli pääsi kulkemaan vapaana. Kulkiessaan ohitsemme, tuuli jäi hetkeksi leikittelemään harmailla turkeillamme. Kehoni värähti inhottavasta kylmyydestä. Katseeni kohosi taivaaseen, joka oli vielä nukkumaan mennessäni ollut tummien pilvien peittämä. Nyt se oli kirkas, eikä pilvistä näkynyt jälkeäkään. Kirkkaat tähdet tuikkivat taivaalla miltei täyden kuun rinnalla.
Henkäysvarjo vilkaisi minua, mutta lähti aivan yllättäen, sanaakaan sanomatta juoksuun. Ellen olisi ollut niin pirun kiinnostunut kollin asiasta, olisin kääntynyt jo ympäri ja palannut takaisin lämpimään pesään. Mutta koska kiinnostus oli liian suuri, lähdin juoksemaan itseäni nopeamman kissan perässä kohti etelää. Juostessa lihakseni lämpesivät ja kylmä ilma ei tuntunut enää niin kylmältä. Henkäysvarjo oli minua nopeampi juoksija, mutta hän hidasti tahtiaan aina välillä, jotta pysyisin hänen perässään. Jossain kohtaa kolli vaihtoi suuntaa Hehkulammelle päin.
Henkäysvarjo hidasti tahtiaan siinä vaiheessa, kun Kivikukkula näkyi, mutta oli kuitenkin melko kaukana meistä. Kolli pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni lämpimästi hymyillen. Henkäysvarjo sai minut yhä vain ärsyyntyneemmäksi, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena.
”No niin, nyt olemme tarpeeksi kaukana leiristä ja ylimääräisistä korvapareista”, raidallinen kolli naukaisi rennolla äänellä. Siristin silmiäni mietteliäänä.
”Mitä muut eivät saa kuulla?” kysyin tasaisella, kylmällä äänellä ja kohotin aavistuksen verran ylöspäin. Henkäysvarjo vakavoitui, ja tämän lämmin hymy oli nopeasti pelkkä muisto vain. Kollin kasvoille piirtyi synkkä ilme.
”Asiani koskee Varissulkaa ja sitä, miten sinä petit minut”, kollin terävät sanat tuntuivat viiltona rinnassani. Kehoni jännittyi, mitä kolli oikein suunnitteli? En irrottanut kylmää katsettani Henkäysvarjon vaaleansinisistä silmistä. En pitänyt lainkaan mahdottomana ajatuksena, että hän oli tuonut minut tänne riistääkseen henkeni. Nyt, kun hän otti puheeksi menneisyyden tapahtumat, ajatus tuntui hyvinkin todennäköiseltä. Minä olin kuitenkin päättänyt, etten kuolisi noin vain Henkäysvarjon kynsiin. Hän toki oli minua parempi taistelija ja nopeampi juoksija, mutta pärjäisin hänelle kyllä älykkyyttäni hyödyntäen.
”Älä säikähdä”, Henkäysvarjo sanoi nyt hieman rauhallisemmalla äänellä ja kumartui minun tasolleni, ”olen valmis antamaan sen kaiken anteeksi.”
Varapäällikön sanat yllättivät minut täysin, enkä kyennyt peittelemään sitä. Hämmentynyt ilme viipyi kasvoillani vain hetken, mutta epäilemättä Henkäysvarjo huomasi sen. Pysyin vaiti, sillä en tiennyt mitä sanoa. Yritin lukea Henkäysvarjon vakavaa ilmettä selvittääkseni, oliko tämä tosissaan vai yrittikö hän vain vedättää minua.
”Olen miettinyt meitä paljon viimeaikoina, ja tullut siihen tulokseen, että sinä ansaitset toisen mahdollisuuden. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta ajattelin, että voisin yrittää vihdoinkin olla Varissulalle isä, jonka hän ansaitsee”, Henkäysvarjo lausui samalla, kun hän katsoi minua suoraan silmiini. Kolli kuulosti ja näytti vilpittömältä, mutta siitä huolimatta minun oli vaikea uskoa häntä. Miksi hän nyt yhtäkkiä antaisi anteeksi kaikkien näiden vuodenaikojen jälkeen? Mikäli olisimme olleet leirissä, emmekä kaksin keskellä tyhjää, öistä reviiriä, olisin ehdottomasti kieltäytynyt. Mutta toisaalta Varissulan kannalta myöntyminen oli ainoa vaihtoehto. Henkäysvarjo oli Kuolonklaanin tuleva päällikkö, ja noustakseen arvokkaammaksi soturiksi, Varissulka tarvitsisi päällikön siunauksen.
”Se kuulostaa hyvältä”, vastasin kollille hetken hiljaisuuden päätteeksi ja kohtasin jälleen tämän sinisen katseen. Henkäysvarjon kasvoille piirtyi tyytyväinen hymy, mutta minua ei hymyilyttänyt. Olin ollut iloinen päästyäni eroon Henkäysvarjosta ja tämän inhottavasta seurasta, ja olisin mielelläni jatkanut samaan malliin. Mutta olin valmis tekemään mitä tahansa, jotta Varissulka saisi ansaitsemansa mahdollisuudet edetä klaanin arvoasteikolla.
”Voinko nyt palata takaisin nukkumaan?” esitin kylmän kysymyksen kollille, joka näytti olevan tyytyväinen keskustelumme lopputulokseen. Henkäysvarjo ei lakannut hymyilemästä, vaan nyökkäsi:
”Kävellään yhtä matkaa takaisin leiriin. Anteeksi, että herätin sinut näin. Ajattelin, ettet tahdo käydä tätä keskustelua päivällä, kun kuka tahansa voi kuulla meidät.”
Henkäysvarjo oli oikeassa, mutten halunnut sanoa sitä hänelle ääneen. Paluumatkalla takaisin kohti leiriä, Henkäysvarjo oli aivan kuten ennen Varissulan syntymää. Hän puheli niitä näitä, ja minä kuuntelin hiljaa vierestä, vastaten välillä jotakin lyhyesti. Henkäysvarjon seura ei edelleenkään ollut mieleeni, mutta en kokenut oikeudekseni valittaa. Jyrkänneloikka oli valinnut hänet minun kumppanikseni, joten minun täytyi kunnioittaa isäni tahtoa ja yrittää parhaani mukaan vain kestää tätä tilannetta.
//KP-boosti
