Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Istuin tuttuun tapaani leirin pääaukion laitamilla ja silmäilin kuolonklaanilaisten toimia sivusta. En viihtynyt erityisen hyvin muiden kissojen seurassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Poikani Varissulka, toverini Pimentovarjo ja tietysti Punatähti olivat kissoja, joiden seuraan olin valmis lyöttäytymään lähes koska tahansa. Koin, ettei ainakaan kahden ensimmäisen kanssa tarvinnut turhaan yrittää jutella mistään, vaan jos juttua ei riittänyt, pystyi huoletta olla ihan vain hiljaa. Sellaiset kissat, jotka eivät osanneet pitää suutaan kiinni hetkeäkään ja jaarittelivat turhanpäiväisyyksiä, saivat niskavillani nousemaan pystyyn.
Seurasin katseellani kilpikonnalaikukasta soturia, joka suorastaan vaappui ulos sotureiden pesästä. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Lehtituuli olisi odottanut pentuja Sähkötuholle. Nämä olivat niitä harvoja hetkiä, kun tunsin ylpeyttä Sähkötuhoa kohtaan. Heti kun Sulkavirta oli lähtenyt klaanista, harmaaraidallinen kolli oli näyttänyt ryhdistäytyvän. Hän oli hankkinut kunnollisen kumppanin, pentuja ja soturi oli lopettanut turhan säätämisen, jota Sulkavirta oli saanut hänet tekemään. Harmaanruskea naaras oli jo pentuna vetänyt niin maltillisen ja hyväkäytöksisen veljensä mukaan ties mihin älyttömyyksiin, ja ne olivat pilanneet Sähkötuhon minun silmissäni. Kolli eli liikaa tunteella ja rakasti liian pyyteettömästi omaa sisartaan. Hänen olisi pitänyt kieltää Sulkavirtaa, eikä lähteä mukaan tämän älyttömyyksiin.
Menneisyys oli kuitenkin menneisyyttä, eikä sitä enää voinut muuttaa. Sähkötuho oli mitä oli ja hänellä oli omat heikkoutensa, jotka estivät häntä menestymästä soturina. Katseeni lipui Lehtituulesta pentutarhan edustalla leikkiviin pentuihin. Lumikkoviiksi, Höyhenhalla ja Mäntyviiksi värjöttelivät pentutarhan sisäänkäynnin edessä ja seurasivat kukin katseillaan pentujen leikkejä.
Pentutarhan väestä katseeni siirtyi Henkäysvarjoon, joka oli juuri astellut ulos sotureiden pesästä huomattavasti vähemmän vaappuen kuin Lehtituuli. Raidallisen kollin kasvoilla oli hänelle tavanomainen, kylmä ja mitäänsanomaton ilme. Henkäysvarjo mulkaisi nopeasti pentutarhan edustalla metelöiviä pentuja ja pudisteli päätään. Varapäällikkö katsahti minuun päin, ja hetken jo pelkäsin hänen liittyvän minun seuraani. Huojennukseksi kolli jatkoikin matkaansa leirin pääaukion keskustaan ja alkoi jakamaan loppupäivän partioita.
Oli pieni pettymys, kun kolli ei nimennyt minua yhteenkään partioon. Ellen lähtisi saalistamaan, tulisin siis viettämään loppupäiväni leirissä ilman erityistä tekemistä, koska en halunnut lähteä anomaan kumppaniltani, että tämä laittaisi minut johonkin partioon.
Loppupäivä meni harvinaisen hitaasti. Henkäysvarjo oli viipyillyt hetken luonani, mutta kun keskustelu ei lähtenyt oikein sujumaan, kolli oli luovuttanut ja siirtynyt toisaalle. Olisin mieluiten viettänyt päiväni Varissulan seurassa, mutta soturilla näytti olevan koko ajan joko muuta seuraa tai sitten hän oli lähdössä partioon. Pimentovarjostakaan ei saanut seuraa, sillä en halunnut väkisin tunkea aukion toisella laidalla istuneen soturin seuraan.
Siispä olin ollut oikeastaan koko illan yksin, välissä olin hakenut tuoresaaliskasasta syötävää, mutta aika pitkälti olin nököttänyt piikkihernemuurin luona ja seuraillut klaanin kissoja.
Kaikki vaikutti aivan normaalilta siihen saakka, kun kaatuneen kuusen takaa, vesiputouksen luota kuului parkaisu. Heti aluksi tietysti kuvittelin jonkun pennuista pudonneen lampeen, joten nousin nopeasti ylös ja kiiruhdin muutaman muun kuolonklaanilaisen tavoin kuusen taakse. Toisin kuin olin olettanut, yksikään kuolonklaanilaisista ei ollut veden varassa. Sen sijaan löysin maasta Lehtituulen, joka näytti olevan kovin kivuissaan. Naaraan kauhistunut, vihreä katse kohdistui minuun. Hän ei saanut sanaa suustaan, mutta soturin katse suorastaan huusi apua.
”Hae Hehkuaskel”, komensin vierelleni saapunutta Huomenkyyhkyä. Kilpikonnakuvioinen naaras ei aikaillut, vaan lähti heti hakemaan mustaa parantajakissaa paikalle.
Paikalle saapuneista kissoista ikäväkseni kukaan ei ollut sellainen, joka olisi voinut auttaa Lehtituulta, jonka synnytys oli kaikesta päätellen käynnistynyt. Joko naaraan tiineys oli pidemmällä mitä olin olettanut tai sitten pennut syntyisivät etuajassa. Jouduin tilanteeseen, josta en ikinä olisi halunnut itseäni löytää. En voinut jättää klaanitoveriani kärsimään, vaan minun oli yritettävä auttaa tätä.
Mutta siinä minä nyt olin: keskellä poikani kumppanin synnytystä ainoana kissana, joka oli koskaan edes osallistunut synnytykseen muulloin kun itse syntyessään. Purin hampaitani tiukasti yhteen ja silmäilin hetken aikaa Lehtituulta, joka hengitti raskaasti ja näytti olevan kovissa kivuissa. Yritin muistella, mitä Hehkuaskel oli sanonut minulle synnytyksieni aikana.
”Rauhoitu, yritä hengittää mahdollisimman rauhallisesti syvään ja hallitusti”, nau’uin jopa tarpeettoman kylmällä äänellä kilpikonnalaikukkaalle kissalle, jonka hengitys vaikutti olevan nyt hyvin pinnallista. Soturi katsoi minua kivusta vääntelehtien ja yritti muuttaa hengitystään hallitummaksi.
”Sinun kehosi tietää kyllä, mitä tehdä. Älä vastustele, vaan kuuntele omaa kehoasi ja toimi sen mukaisesti”, naukaisin ja tunsin oloni aivan typeräksi. Pidin katseeni visusti Lehtituulessa, sillä en halunnut edes tietää, kuinka moni kuolonklaanilaisista oli saapunut seuraamaan tilannetta. Lehtituuli päästi ilmoille kovan huudon, kun tämä alkoi ponnistaa ensimmäistä pentua ulos kehostaan. Katseeni siirtyi naaraasta kaatuneen kuusen luokse. Etsin katseellani sopivan kokoista keppiä. Kun näin maassa lepäävän pienen kepin, katsahdin nopeasti Lehtituuleen.
”Odota”, tokaisin, vaikka se todennäköisesti oli aivan turhaa. Jos pennut olivat syntymässä nyt, ei Lehtituuli voisi niitä pidätellä. Kiiruhdin kaatuneen kuusen luokse ja nappasin kepin hampaisiini. Vein sen maassa makaavan naaraan luokse.
”Pure tätä, sen pitäisi kai auttaa pahimpaan kipuun”, nau’uin epäröiden, sillä en ollut varma saisiko soturi kepistä mitään apua, vai olisiko se vain haitaksi. Lehtituuli teki työtä käskettyä ja nappasi kepin hampaidensa väliin. Kun seuraava supistus alkoi, Lehtituuli puri keppiä kaikilla voimillaan ja päästi suustaan onnetonta matalaa mouruntaa. Hetken kuluttua naaras näytti taas rentoutuvan hieman. Maahan oli luiskahtanut pieni, märkä karvamytty.
”Anteeksi, että kesti”, rauhallinen ääni naukui takaani ja käänsin katseeni Hehkuaskeleen suuntaan. Siirryin sivuun ja annoin parantajakissan hoitaa homman loppuun. Sanaakaan sanomatta liukenin paikalta inhotuksen vallassa.
Minua puistatti. En tosiaankaan ollut mikään hyväntahtoinen auttaja, mutta tosipaikan tullen tein kyllä kaikkeni klaanitovereideni puolesta, vaikkei tilanne olisi itselleni lainkaan mieluinen. Toivoin, ettei kukaan ottaisi äskeistä tapahtumaa ja minun osuuttani siihen puheeksi koskaan, ei siis ikinä milloinkaan. En nauttinut huomion keskipisteenä olemisesta ja vielä vähemmän pidin siitä, että kissat ylistivät minua tai toimiani turhaan. Kuka tahansa, joka olisi osannut edes vähän auttaa, olisi varmasti auttanut Lehtituulta. Se ei ollut mikään sankariteko vaan pakko ja klaanitoverin velvollisuus.
Aurinko oli jo laskenut, ja keräilin itseäni edelleen aiempien tapahtumien jäljiltä. Kun synnytys oli ollut ohi, Huomenkyyhky ja Hehkuaskel olivat saatelleet Lehtituulen ja kaksi pientä pentua asumaan pentutarhalle. Kuulemani mukaan yksi pennuista oli syntynyt kuolleena.
Kun Sähkötuho oli saapunut partionsa kanssa leiriin, Huomenkyyhky oli ollut häntä vastassa ja kertonut uutiset. Kun kilpikonnakuvioinen kissa oli kertonut uutiset, he olivat liian kaukana kuullakseni sanasta sanaan heidän välisen keskustelunsa. Kuulin kuitenkin oman nimeni mainittavan, jolloin molempien katseet olivat kääntyneet minun suuntaani. En vaivautunut siirtämään sitä muualle, vaan kohtasin empimättä Sähkötuhon katseen. Kolli oli kiiruhtanut pentutarhalle kumppaninsa ja vastasyntyneiden pentujensa luokse. Hän ei ollut viipynyt siellä kovin kauaa, vaan lähtenyt pian ulos leiristä hautaamaan kuollutta pentua.
Ilta oli jo niin pitkällä, että tähdet olivat ilmestyneet taivaalle ja enemmistö Kuolonklaanin jäsenistä oli siirtynyt untenmaille pesiinsä. Minua ei väsyttänyt vielä, joten istuskelin hetken ajan pääaukiolla ja seurasin katseellani, kuinka viimeisetkin kissat lipuivat pesiinsä nukkumaan.
//KP-boosti
