Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Aurinko oli vasta nousemassa, mutta olimme Raparperitassun ja Hadeksen kanssa jo kaukana leiristä. Hehkulampi häämötti edessämme, ja pysähdyimme hetkeksi ihailemaan sen kirkasta vettä. Jäät olivat sulaneet, mutta lammen ympärillä oli vielä paljon lunta. Ei menisi kauaakaan, kun lammessa voisi taas uida. Tarkoituksenani oli opettaa jälkikasvulleni uimista.
Olin antanut oppilaalleni tehtäväksi johdattaa meidät reviirin ympäri. Samalla Hades oppisi tuntemaan reviiriä, ja Raparperitassu saisi kokemusta muiden opettamisesta.
”Eikö ole vähän turhaa, kun noin suuri vesialue vie paljon tilaa reviiristänne? Jos olisitte jättäneet lammen pois, olisitte voineet ottaa enemmän itsellenne reviiriä idästä päin”, Hadeksen ääni oli rauhallinen, eikä kollin kasvoilla ollut edes tälle tavanomaista virnettä. Vilkaisin valkeaa kollia.
”Hehkulampi ei ole turha. Siinä voi uida ja kalastaa”, tuhahdin. Huomasin, kuinka kylmät väreet kulkivat Hadeksen lävitse ja saivat kollin kehon värähtämään.
”Uida? Et ole tosissasi”, kolli virnisti, mutta minä pysyin vakavana.
”Niin. Se on taito, joka jokaisen pitäisi osata”, vastasin rauhallisella äänellä. Hades pyöräytti silmiään.
”Raparperitassu, jatketaan matkaa”, sanoin oppilaalleni, joka vilkaisi minua ja nyökkäsi. Annoin mustaoranssin naaraan kävellä tämän kerran edelläni. Muuten se ei olisi tullut kuuloonkaan, mutta tänään minä olin ikään kuin oppilas, ja Raparperitassu ohjasi minuakin.
”Osaatko sinä oikeasti unta?” valkea kolli kysyi ja jättäytyi vierelleni. En meinannut aluksi vastata, mutta kolli vaikutti aidosti kiinnostuneelta, joten nyökkäsin.
”En ole koskaan kuullut kissasta, joka osaisi uida”, Hades totesi rauhallisella äänellä.
”Taru kertoo, että Kuolonklaanissa on aina ollut suku, joka on osannut uida. Se suku on minun”, vastasin rauhallisella äänellä. Hades kuunteli tarkkaavaisesti.
”Voitko näyttää minulle, miten se toimii?” kollin kysymykset alkoivat turhauttaa minua. Hän oli kuin pieni pentu, joka tutustui maailmaan. Missä ketunkolossa tuo kolli oli oikein kasvanut, kun hän ei uintitaitoista kissaakaan ollut tavannut?
”Keskity nyt tähän kierrokseen”, tuhahdin tiukasti vastaamatta kollin kysymykseen. Hades kohautti lapojaan ja kiristi taas tahtiaan lähemmäksi Raparperitassua. Minä tarkkailin, kuinka oppilas selitti erakolle Eloklaanin rajan olevan vierellämme. Hades astui lähemmäksi rajaa ja nuuhkaisi hajuja, jotka tuuli toi Eloklaanin reviiriltä. Kolli ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaa.
Leirissä annoin Raparperitassulle luvan syödä.
”Menemme huomenna auringon noustessa taisteluharjoituksiin. Hades tulee mukaamme, hän saa näyttää omat taitonsa”, totesin oppilaalleni, ennen kuin tuo poistui hakemaan saalista. Mustaoranssi naaraskissa nyökkäsi. Nyökkäsin takaisin, ja naaras tiesi sen olevan lupa poistua.
”Mitä me nyt sitten teemme? Päivää on vielä paljon jäljellä”, Hades oli ilmestynyt jostakin vierelleni, vaikka hän juuri hetki sitten oli siitä kadonnut jonnekin. Käänsin katseeni valkean kollin puoleen.
”Tutustu vaikka muihin”, vastasin kylmästi ja käänsin katseeni pois.
”Okei. Oletko aina ollut tuollainen kovanaama?” Hadeksen kysymys yllätti minut. Käänsin vihreät silmäni kohti erakkoa ja katsoin tuota tuima ilme kasvoillani.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus ilkeillä. Tarkoitin vain, että pidät aika kovasti kiinni jokaikisestä saäännöstä, vähän ehkä liiankin kovasti. Pitäisikö sinun rentoutua välillä?” vitivalkea kolli kysyi.
”Minähän olen rentooutunut. Jos lähdet liikkeelle tuollaisella asenteella, ei sinusta soturia ole tulossa. Jos tahdot olla Kuolonklaanin soturi, sinun tulee noudattaa jokaista sääntöä, ei vain melkein jokaista”, murahdin ja kohtasin jälleen kollin katseen. Hades hymyili.
”Niinpä tietenkin, sitten minä teen niin”, hänen sanansa olivat aina vähintäänkin yhtä yllättäviä. Katseeni kääntyi leirin pääaukion keskustaan, kun huomasin Punatähden astelevan sinne. Päällikkö istuutui alas ja kutsui voimakkaalla äänellä klaanin koolle. Henkäysvarjon pää pujahti esiin sotureiden pesästä, ja kolli tuli nopeasti aukiolle. Hänen katseensa kohdistui minuun ja kolli hymyili, mutta sitten kolli huomasi vieressäni istuvan Hadeksen. Hymy katosi silmänräpäyksessä, ja ärsyyntynyt ilme otti paikkansa varapäällikön kasvoilta. Huomasin, että hän olisi halunnut tulla luoksemme, mutta väliimme tuli liikaa kissoja, ja Punatähti oli juuri aloittamassa kokousta. Henkäysvarjo ehtisi valittaa erakon kanssa veljeilystä myöhemminkin.
”Ennen kokouksen varsinaista aihetta tahdon ilmoittaa, että Kuolonklaaniin on saapunut koeajalle uusi jäsen. Hades totuttelee puolen kuun ajan soturin elämään, ja jos hän pärjää hyvin, hänet nimetään Kuolonklaanin täydeksi soturiksi myöhemmin. Tuhkajuova on ottanut päävastuun Hadeksen opettamisen suhteen, mutta toivon mukaan muut ovat myös valmiita auttamaan”, punaruskea kolli lausui rauhallisella, mutta voimakkaalla äänellä. Klaani kuunteli. Kun Punatähti oli hetken vaiti, kuulin joidenkin supittavan jotakin lähettyvillä. En ollut yllättynyt siitä, että joillakin oli jotakin erakkoa vastaan. Minä en itse niinkään välittänyt. Hadeksesta voisi tulla ihan hyväkin soturi, eikä silloin juurilla olisi mitään väliä. Kuolonklaanissa oli monta soturia, jotka eivät olleet syntyjään kuolonklaanilaisia. En minäkään kotikisuja klaaniin haluaisi, mutta erakot usein olivat ihan kelpoja sotureiksi, jos he vain tottuivat klaanin sääntöihin ja tapoihin.
”Kokouksen varsinainen aihe on soturinimitykset. Mustikkatassu, astuisitko vähän lähemmäs että näen sinut”, päällikkö sanoi ja etsi katseellaan siniharmaata kollia. Mustikkatassu oli Karhumyrskyn ja edesmenneen Villisielun ainoa poika. Hän oli saman ikäinen omien pentujeni kanssa, mutta en tiennyt kollista oikeastaan mitään. Sen olin huomannut, että kolli oli varsin hiljainen. Sellainen, josta tuskin koskaan tulisi mitään muuta kuin takarivin soturi. Oppilas astui kissojen eteen varovaisin askelin.
”Mustikkatassu, sinun soturinimesi on Mustikkakuono”, päällikkö ilmoitti normaaliakin lyhyemmin, ja nyökkäsi uudelle soturille. Tämän jälkeen päällikkö etsi katseella jotakuta. En nähnyt, keneen katse lopulta pysähtyi.
”Lintutassu, nyt on sinun vuorosi”, päällikkö sanoi rauhallisella äänellä, ja pian puhtaanvalkea naaras asteli klaanin eteen, kun Mustikkakuono palasi takaisin aiemmalle paikalleen.
”Lintutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Lintusieluna”, päällikkö sanoi ja kohtasi tuoreen soturin katseen. Yllätyksekseni nimitykset eivät suinkaan olleet siinä. Punatähti ei alkanut huutamaan sotureiden nimiä, vaan hän kutsui vielä kolmannen kissan luokseen. Sinitassun katse ei vaikuttanut kovinkaan innostuneelta. Oppilaan ilme näytti synkältä, kun hän kohtasi päällikön vihreän katseen. Miksi hän ei voinut edes esittää onnellista?
”Sinitassu, sinun uusi nimesi on Sinilintu”, päällikkö kertoi. Nyt huomasin, että tyttäreni kasvoille levisi hento hymy. Punatähti oli ilmeisesti huomannut, kuinka kiintynyt tuo kissa oli lintuihin.
”Mustikkakuono! Lintusielu! Sinilintu!” klaani hurrasi kolmen tuoreen soturin nimiä, mutta minä pysyin vaiti. Tunsin Hadeksen katseen turkillani. Kun klaani vaikeni ja päällikkö lopetti kokouksen, käänsin katseeni kohti erakkoa.
”Miksi he hurrasivat heidän nimiään? Miksi sinä olit hiljaa?” kolli esitti kysymyksiä jälleen kerran omaan makuuni aivan liikaa. Päätin kuitenkin vastata niihin, sillä kollin oli hyvä tietää klaanin tavoista, jos hän soturiksi aikoi.
”Se on tapana, mutta usein vain ne hurraavat, jotka tuntevat nimitettävät kissat”, vastasin rauhallisella äänellä.
”Olisit voinut edes Sinilinnun vuoksi hurrata hänen nimeään”, Henkäysvarjon murahdus kuului takaani. Käänsin katseeni raidalliseen kolliin, jonka kasvoilla oli tuima ilme. Hänen katseensa ohitti minut ja osui suoraan Hadekseen. Jos katse olisi tappanut, Hades olisi takuulla jo kuollut.
”Tässä on Henkäysvarjo, minun kumppanini ja Kuolonklaanin varapäällikkö”, selitin Hadekselle huomioimatta kumppanini äskeistä lausahdusta.
”Hetkinen, odotas nyt. Miksi sinun olisi pitänyt huutaa Sinilinnun nimeä?” Hades ravisteli päätään kuin yrittäen ymmärtää tätä kaikkea. En olisi halunnut vastata. Minua hävetti edes myöntää, että Sinilintu oli minun lihaa ja verta.
”Koska hän on meidän tyttäremme”, Henkäysvarjo ilmoitti puolestani. Hades näytti nyt ymmärtävän asian, mutta hän ei sanonut mitään. Yllemme laskeutui melko piinaava hiljaisuus. Henkäysvarjo tuijotti herkeämättä valkeaa kollia, joka ei tuntunut välittävän raidallisen kollin katseesta.
”Aivan. Odotas nyt, tuleeko sinusta Punatähden jälkeen päällikkö?” erakko kysyi ja käänsi katseensa Henkäysvarjoon.
”Tulee, ja kun minusta tulee päällikkö, Kuolonklaani ei hyväksy joukkoonsa kaltaisiasi. Ei sinusta koskaan voi tulla soturia, sillä soturius kulkee veressä, eikä erakoilla ole soturin verta”, raidallinen soturi murahti. Hades nyökkäsi.
”Se voi olla sinun mielipiteesi. Voin todistaa, että olet väärässä”, Hades vastasi. Henkäysvarjo murahti.
”Sehän nähdään. Miks ihmeessä suostuit opettamaan häntä?” kumppanini kysyi nyt puolestaan minulta.
”Koska Punatähti käski, ja koska hän uskoo Hadekseen. Niin teen myös minä”, totesin kylmällä äänellä, kohtasin kumppanini katseen ja nousin ylös. Olin kyllästynyt Henkäysvarjon iän ikuiseen jankkaamiseen erakoista ja siitä, miten ne eivät kuuluneet Kuolonklaaniin. Kävelin suoraan sotureiden pesään. Voisin ottaa vaikka pienet nokoset.
// 1193 sanaa (KP-boosti)
