Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Savuinen katseeni oli pysähtynyt oravaan, joka istuskeli kuusen juurakossa ja kaiveli sieltä pienillä käpälillään jotain esiin. Räpyttelin hitaasti silmiäni kuin miettien, mitä olinkaan juuri tekemässä. Olo oli kuin unessa, mutta tiesin olevani hereillä. Aivan, silloin palasin takaisin tähän hetkeen ja todellisuuteen. Olin lähtenyt saalistamaan keskellä yötä, kun uni ei ollut tullut. Mutta nyt katselin yllättyneenä ympärilleni, sillä metsässä ei suinkaan ollut pimeää. Olinko todella saalistanut koko yön? Olin selvästi menettänyt tyystin ajantajuni. Ravistelin väsyneenä päätäni. Nopea liike sai edessäni hääräävän pörröhännän havahtumaan. Sen nappisilmät kääntyivät minua kohti, olin epäilemättä paljastunut. En ehtinyt miettiä, vaan kehoni toimi kuin automaatiolla. Jalkani vetivät minua eteenpäin kohti pakoon pinkovaa oravaa. Lyhytjalkaisena ei kuitenkaan ketterän oravan perään noin vain lähdettykään – etenkään, kun ajatus ei ollut täysillä saalistamisessa mukana. Siispä orava pääsi luikkimaan läheiseen kuuseen ja minä jäin sen oksien alle katselemaan oranssiturkkisen eläimen menoa. Pudistelin turhautuneena päätäni. Olin todellakin muuttunut hajamieliseksi, eikä tällainen voisi jatkua. Olin jatkuvasti väsynyt ja ärtynyt, mutta kun leiri hiljeni yön saapuessa ja siirryin pesään, uni ei tullutkaan. Jalkani muuttuivat välittömästi levottomiksi ja minun oli päästävä liikkeelle. Yhä useampana yönä olinkin suunnannut metsään saalistamaan. Väsymys oli ajanut minut siihen pisteeseen, etten enää muistanut montako saalista olin saanut kiinni vai olinko ollenkaan. Ja jos olin, mihin olin ne piilottanut? Syvä huokaus pakeni ulos suustani ja käännyin ympäri seuratakseni hajujälkiä. Jälkiä seuraamalla saattaisin löytää saaliit, jotka toivon mukaan olin saanut yön aikana kiinni.
Suunnitelmani oli toiminut ja hajujäljet olivat vieneet minut kaiken kaikkiaan kahden eri tuoresaaliin luokse. Olin piilottanut ne huolellisesti hiirenkorvan myötä pehmenneen maan suojaan mullan ja lehtien alle. Aurinko oli jo ohittanut huippunsa ajat sitten, enkä ollut tehnyt koko päivänä mitään. Olin vain seissyt leirin pääaukiolla ja seuraillut hajamielisesti muiden kissojen touhuja. Muistin painaneeni mieleeni jokaisen partioon lähteneen kissan, mutta en enää muistanut heistä yhtäkään. Päätin, että tänä yönä nukkuisin hyvin. Ei enää öisiä saalistusretkiä, sillä ne eivät helpottaisi oloani. Mielessäni kävi myös, että olisin voinut pyytää Hehkuaskeleelta unikonsiemeniä, niiden avulla sairaat saivat unta helpommin. Mutta enhän minä ollut sairas, antaisiko parantaja minulle yrttejä? Pelkäsin, että hän kertoisi ongelmistani Henkäystähdelle. En halunnut päällikön tai kenenkään muunkaan tietävän, että minulla oli univaikeuksia.
Katseeni irtaantui leirin sisäänkäynnin liepeillä oleskelevasta Pimentovarjosta taivaalle. Alkava auringonlasku oli jo värjännyt taivasta niin, että sininen väri muuttui hiljalleen punertavaksi. Varapäällikkö oli käskenyt minut mukaan metsästyspartioon, joten nousin seisomaan, venyttelin kohmeisia raajojani ja siirryin Pimentovarjon luokse.
Partio lähti ajallaan matkaan. Tein parhaani keskittyäkseni ympäristööni ja mahdollisiin lähettyvillä liikkuviin saaliseläimiin, mutta väsymys tuntui koko kehossa. Hengitin syvään ja lähdin tapaamispaikasta eteenpäin yhdessä Pimentovarjon kanssa. Musta naaras oli lähettänyt Aamuraidan ja Neilikkasydämen eri suuntaan. Juuri kun sain vainun jäniksestä, varapäällikkö keskeytti minut. Väräytin korviani, mutten kääntänyt katsettani mustaturkkiseen naaraaseen. Hän oli huomannut öiset retkeni ja oli kaiketi huolissaan unensaannistani. Puuskahdin ärsyyntyneenä ja heilautin häntääni puolelta toiselle. Loin toveriini pistävän katseen.
“Klaani tarvitsee saalista kylmän lehtikadon jälkeen”, nau’uin terävän vastauksen ketunmitan päässä seisovalle naaraalle. Pimentovarjon ilme ei värähtänytkään. Hän räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
“Niin, mutta siksi järjestämme metsästyspartioita. Onko sinulla nukkumisvaikeuksia?” varapäällikkö esitti kysymyksen toisella tavalla. Pyöräytin turhautuneena silmiäni ja käänsin katseeni eteenpäin.
“Eikö niitä ole kaikilla aina välillä? Mieleni käy ylikierroksilla, saalistaminen rentouttaa minua. Huolehtisit ennemmin siitä, että löydämme Kuolonklaanissa edelleen piilottelevan petturin”, tuhahdin ja yritin kääntää keskustelun aiheen toisaalle. Liian moni kuolonklaanilainen tuntui unohtaneen sen, että erakkoverinen petturi eli edelleen keskuudessamme. Toivoin, että Pimentovarjo tarttuisi syöttiini ja lakkaisi huolehtimasta minusta.
//Pimento?
