Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Johdatin partion ulos leiristä kylmään pakkasaamuun. Aurinko oli vasta nousemassa, joten pakkasta oli paljon. Se pureutui turkkini lävitse. Jos en kiristäisi tahtiani, jäätyisin partion loppuun mennessä jääkalikaksi. Olin päässyt eroon pentutarhasta ja sen maidontäyteisestä tuoksusta. Olin nyt vastuussa vain itsestäni ja klaanini turvallisuudesta. Sulkapentu, Sähköpentu ja Sinipentu olivat ansainneet oppilasnimensä vain neljäsosakuu aiemmin. Viimeiset kuusi kuuta olivat olleet elämäni uuvuttavimmat ja kamalimmat. Olin kuitenkin päättänyt jättää ne ajat taakseni. Olin taas soturi, enkä ikimaailmassa palaisi kuningattareksi pentutarhaan.
”Käymme tarkastamassa Eloklaanin rajan, jonka jälkeen jatkamme matkaa joen yli Lehtikuusilaaksolle. Varmistakaa, ettei yksikään eloklaanilainen ole ylittänyt rajaa”, sanoin kovalla äänellä partion jäsenille samalla, kun kiristin vauhtiani ja lähdin ravaamaan kohti Hehkulampea. Partiooni kuuluivat tänään Varjokarva, Mahlahalla, Haahkasurma ja Sulkatassu. Henkäysvarjo oli laittanut minut johtoon Varjokarvan sijasta, koska soturin tuli keskittyä täysillä tyttäreni koulutukseen. Sulkatassu pysytteli toistaiseksi ihan hyvin partion perässä, vaikkakin hangessa kulkeminen ei vielä sujunutkaan ongelmitta.
Hehkulampi oli jäässä, joten en voinut ihailla katseellani lammen vettä. Käänsin katseeni kohti Eloklaanin rajaa. Se sijaitsi jonkun matkan päässä Hehkulammesta. Rajalle päästyämme partion jäsenet alkoivat merkkaamaan sitä omalta puoleltamme. Havaitsin jonkin matkan päässä kaksi eloklaanilaista, jotka vain istuivat paikoillaan. Mitähän ne oikein puuhasivat?
Eloklaanista ei paljon Kuolonklaanissa puhuttu. Punatähti oli kertonut siitä ensin koko klaanille, mutta jättänyt mainitsematta tärkeän asian; Eloklaani ei ollut uskollinen Pimeyden Metsälle. Oli olemassa Pimeyden Metsän kaltainen paikka, jota kutsuttiin Tähtiklaaniksi. Aluksi päällikkö oli halunnut salata sen, mutta Lauhalaukka oli kertonut turhankin avoimesti asiasta kaikille. Kaaoksen aineet olivat olleet kasassa. Lauhalaukka oli lähtenyt vapaaehtoisesti klaanista naurettavien puheidensa kanssa.
Vaikka Tähtiklaani olisikin ollut olemassa, se ei voittaisi Pimeyden Metsää. Henkäysvarjo oli kertonut minulle siitä kaiken, mitä Punatähti oli hänelle kertonut. Tähtiklaanissa kaikki elivät sovussa keskenään, jopa ne, jotka olivat eläessään olleet vihollisia. Tähtiklaanin sanojen mukaan jokainen henki oli tärkeä. Ja pyh. Fakta oli se, ettei jokainen ollut elämisen arvoinen.
”Eloklaanilaiset ovat pelkureita, jotka tuskin osaavat edes taistella”, Varjokarvan sanat saivat ajatukseni katkeamaan. Kolli kertoi tyttärelleni Eloklaanista. Lähinnä kaikki oli negatiivista sanottavaa.
Vilkaisin kahden kissan suuntaan. He istuivat aloillaan ja katsoivat meihin päin. Olin päättänyt, etten puhuisi yhdellekään eloklaanilaiselle, ellei minun olisi pakko.
Tulimme kissojen kohdalle, ja he pysäyttivät meidät.
”Olemme liikkeellä rauhassa, emmekä halua aiheuttaa rajakahakkaa. Olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja”, pienikokoinen tummanharmaa naaraskissa esittäytyi. Hän oli suurin piirtein minun kokoiseni. Kohtasin kissan meripihkaisen katseen tyynesti.
”Mitä asiasi koskee?” tuhahdin kylmällä äänensävyllä ja pysäytin partion rajalle.
”Tahtoisin tavata teidän parantajanne, koska minulla on muutama kysymys hänelle”, Liljatuuli kertoi rauhallisella äänellä. En ollut täysin varma miten minun pitäisi toimia nyt. Harkitsin sitä hetken mielessäni, jonka jälkeen vastasin kissalle:
”Kerron sen Hehkuaskeleelle. Hän päättäköön itse, tahtooko tavata eloklaanilaista.”
”Kiitos”, harmaa kissa sanoi ja nyökkäsi. Sitten minä käännyin taas kohti menosuuntaa ja jatkoin matkaa. Partio pysyi hiljaa niin kauan, että eloklaanilaiset olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella.
”Eikö sinun pitäisi ennemminkin ilmoittaa Punatähdelle?” Varjokarva kysyi ja astui lähemmäksi minua.
”Niin aion tehdäkin. Hän saa päättää, kertooko sitten asiasta Hehkuaskeleelle. Ei tuon eloklaanilaisen sitä tarvitse tietää, kuka asiasta päättää”, tuhahdin vilkaisemattakaan kokenutta soturia.
Loppupartio sujui ongelmitta. Emme kohdanneet rajoilla mitään poikkeavaa. Palasimme leiriin ennen aurinkohuippua. Pääaukiolla kissat lähtivät omille teilleen, ja minä lähdin etsimään Punatähteä. Astelin päällikön pesälle vesiputouksen taakse, ja kutsuin tuota nimeltä.
”Punatähti, oletko siellä?”
”Tule sisään vain”, matala ääni kehotti, joten astuin jäkäläverhon alitse hämärään pesään. Päällikkö nousi istumaan ja kohtasi vihreillä silmillään omani.
”Tervehdys Tuhkajuova. Tapahtuiko aamupartiossa jotakin?” päällikkö arvasi asiani.
”Eloklaanin parantaja odotteli meitä omalla puolellaan rajaa. Hän haluaa tavata Hehkuaskeleen”, kerroin asian suoraan. Päällikkö oli hetken vaiti, ja sanoi sitten:
”Kertoiko hän, mitä asia koskee?” Pudistin päätäni.
”Ei sanonut mitään merkittävää, haluaa kuulemma kysyä jotakin”, vastasin alkamatta spekuloimaan sitä, mitä eloklaanilaisparantaja halusi kysyä. Se ei ollut minun asiani, ja päällikkö osasi miettiä asiaa itsekin.
”Aivan. Sanoiko hän paikkaa, missä tahtoo tavata parantajamme?” punaruskea kolli kysyi. Hänellä oli kai jokin suunnitelma.
”Ei sanonut”, vastasin samalla, kun pudistelin päätäni. Punatähden kasvoille piirtyi hento hymy, joka katosi kuitenkin pian.
”Siinä tapauksessa, ilmoita asiasta Hehkuaskeleelle. Sinä ja Henkäysvarjo saatte kunnian lähteä Hehkuaskeleen mukaan Eloklaanin leiriin. Oliko Eloklaani merkannut rajansa jo tälle aamua?” päällikkö esitti uuden kysymyksen.
”Ei. Arvelen, että Eloklaani merkkaa rajansa vasta aurinkohuipun aikaan, kuten yleensä”, vastasin kunnioittavalla äänellä. Samassa kaduin sitä, että olin vastannut niin pitkästi. Pelkkä ei olisi riittänyt hyvin, koska Punatähti tiesi itsekin asian, jonka olin juuri tälle kertonut. Päällikkö nyökkäsi.
”Ottakaa parantaja mukaanne ja lähtekää heti kohti Eloklaanin rajaa. Odottakaa siellä partion saapumista, ja saattakaa parantaja heidän leiriinsä. On hyvä, että tiedämme sen sijainnin ja sisäänkäynnin”, punaruskea päällikkö sanoi.
”Teen niin. Kiitos ajastasi, Punatähti”, sanoin ja poistuin pesästä. Ripein askelin kiersin kaatuneen kuusen ja kävelin aukion halki parantajan pesälle. Yrttien kitkerä tuoksu kantautui nenääni jo ennen kuin astuin sisään pesään. Sairasaukio oli tyhjillään, joten kävelin syvemmälle pesään.
”Hehkuaskel?” kutsuin parantajaa nimeltä. Pian mustan naaraan pää pilkisti yrttivarastosta. Hän saapui luokseni yllättyneenä.
”Hei, Tuhkajuova”, parantaja hymyili.
”Eloklaanin parantaja haluaa tavata sinut, ja Punatähti käski minun viedä sinut Eloklaanin leiriin parantajan juttusille. Lähdemme nyt heti”, selostin parantajalle, joka vaikutti yllättyneeltä. En sanonut enempää, vaan käännyin takaisin kohti pesän uloskäyntiä. Yrttien hajut saivat minut voimaan pahoin. Etsin katseellani Henkäysvarjon pääaukiolta. Käskin parantajan odottaa minua, ja kävin kertomassa asian varapäällikölle. Kollin kasvoille oli piirtynyt hymy, kun hän oli kuullut tehtävästämme. Kolli oli ollut heti valmiina lähtöön.
Joutuisimme juoksemaan niin kovaa kuin suinkin pystyisimme, jotta ehtisimme rajalle ennen partiota.
Olimme kuin olimmekin rajalla aurinkohuipun hetkellä. Hehkuaskel hengitti raskaasti, koska parantajakissa ei ollut tottunut juoksemaan pitkiä matkoja. Hanki oli myös hidastanut kissan juoksua, ja hän oli ollut koko ajan aivan jäljessä. Maistelin ilmaa. Hento tuulenvire toi Eloklaanin hajun Kuolonklaanin reviirille, mutta jäljet olivat eiliseltä. Partio ei ollut vielä käynyt täällä.
”Miksiköhän Punatähti ei itse lähtenyt mukaan?” Henkäysvarjo pohti ääneen katsoessaan Eloklaanin reviirille.
”Koska se vaikuttaisi liian uhkaavalta. Jos Eloklaanin päällikkö astelisi leiriimme, ei kukaan katsoisi sitä hyvällä”, tuhahdin. Jos kysyjä olisi ollut kuka tahansa muu kissa, en olisi vastannut. Henkäysvarjo oli kuitenkin minun kumppanini, joten pystyin puhumaan hänelle oikeastaan mistä vain.
”Totta. Näin Punatähti viestii Eloklaanille, että hän luottaa sekä heihin että meihin, kun itse jäi leiriin”, varapäällikkö virnisti.
Lopulta partio saapui. Odottelu sai iholle nousseen hien kylmenemään, ja minua alkoi paleltaa. Kylmä pakkastuuli ei helpottanut asiaa. Pakotin itseni pysymään rauhallisena, kun Henkäysvarjo kertoi asiamme partion johdossa olevalle kissalle. En ollut aiemmin tavannut tätä kissaa. Hänen turkkinsa oli harmaanruskea, ja kissa oli minua vain aavistuksen verran isompi.
“Hyvä on, viemme teidät leiriimme. Lienee kuitenkin kohteliasta esittäytyä ensin. Olen Viherkatse ja tässä ovat Aurinkokajo, Utusielu ja Salviakatse. Keitä te olette?” kissa kysyi ystävällisellä äänellä.
“Olen Henkäysvarjo, Kuolonklaanin varapäällikkö. Tässä on parantajamme Hehkuaskel, ja soturi Tuhkajuova”, raidallinen kolli vastasi kylmällä äänellään. Kylmä äänensävy ei eloklaanilaista haitannut. Tuo vain hymyili ja kehotti meitä seuraamaan partiota. Partio johdatti meidät nummen halki kohti pohjoista. Kuljimme aluksi rajan tuntumassa, mutta sitten matka jatkui keskemmäs reviiriä. Kuolonklaanin raja katosi pian näkyvistämme.
Kuljimme kohti metsänrajaa. Sama sekametsä jatkui myös Kuolonklaanin rajan toiselle puolelle aina joelle saakka.
“Joudumme ylittämään joen, jotta pääsemme leiriimme. Osaattehan te kulkea astinkiviä pitkin?” Viherkatse varmisti ja vilkaisi taakseen. Minä ja Henkäysvarjo pysyimme hiljaa, mutta Hehkuaskel vastasi:
“Joki ei ole ongelma.”
“Hyvä. Lauhalaukka ja Minttuliekki kertoivatkin, että Kuolonklaanin reviirilläkin on joki”, Viherkatse jatkoi tuttavalliseen sävyyn. Hehkuaskel meinasi vastata jotakin, mutta Henkäysvarjon murhaava mulkaisu sai parantajan vaikenemaan. Jatkoimme matkaa siis hiljaisuudessa. Ylitimme joen, joka oli suurilta osin jään peittämä. Jää oli kuitenkin heikko, jonka vuoksi sitä pitkin ei edes kannattaisi yrittää yli.
Näin edessämme kaksi puuta, jotka kasvoivat lähellä toisiaan, ja niiden välissä oli suurehko kivi. Eloklaanilaiset kiersivät tottuneesti esteet, ja johdattivat meidät piikkihernetunnelille. Tunnelin päässä eteemme avartui aukio, joka sijaitsi keskellä metsää. Sen reunoille oli rakennettu korkea muuri piikkiherneistä, muista pensaista ja oksista. Katseeni kiinnittyi leirin vasemmalla laidalla sijaitseviin kiviin. Kaksi suurta kiveä olivat aivan vieretysten. Kahden kiven lähellä oli kaksi puuta, jotka olivat kasvaneet yhteen. Oliko Eloklaani valinnut tämän leirikseen siksi, koska täällä edes puiden tai kivien ei tarvinnut olla yksin? Pääaukiolla olevat kissat katselivat meitä varautuneesti.
Tunnistin Lauhalaukan laikukkaan turkin jo kaukaa. Kolli katsoi meidän suuntaamme leirin toiselta laidalta. Entinen oppilaani ei näyttänyt olevan peloissaan, ennemminkin yllättynyt meidän näkemisestämme. Partiossa mukana ollut, Aurinkokajoksi kutsuttu naaras kipitti ripein askelin keskellä leiriä olevan litteän kiven luokse. Kissa työntyi sen alla olevaan pesään nopeasti, ja palasi pian mukanaan kissa, jonka tunnistin Mesitähdeksi. Valkea kolli käveli luoksemme ja tervehti meitä kohteliaasti.
“Liljatuuli on tällä hetkellä ulkona, mutta hän palaa varmasti pian. Jos vain sopii, voitte odottaa leirissämme sen aikaa”, eloklaanilaiskolli ilmoitti ja katsoi meitä lämpimästi hymyillen. Kollin olemus paistoi ystävällisyyttä ja lämpöä, ja se aiheutti minussa pelkkää inhoa. Täytyi myöntää, että Lauhalaukka sopi tähän naurettavaan kissajoukkoon varsin hyvin. Aina niin positiivinen Lauhalaukka. Olin aina tiennyt, ettei kollista olisi Kuolonklaanin soturiksi. Kun Lauhalaukka oli kadonnut, mikään Kuolonklaanissa ei ollut muuttunut. Se oli vain kertonut siitä, että klaani ei tarvinnut Lauhalaukkaa tai hänen kaltaisiaan kissoja. Jäin istumaan Henkäysvarjon vierelle odottamaan Eloklaanin parantajan paluuta. Mesitähti poistui nopeasti luotamme takaisin pesäänsä, ja kaikki muutkin tuntuivat kiertävän meidät kaukaa. Se ei minua haitannut. Hehkuaskel ja Henkäysvarjo olivat keskittyneitä tarkkailemaan Eloklaanin leiriä, mutta minä sen sijaan tarkkailin itse eloklaanilaisia. Aika kului, eivätkä eloklaanilaiset tuntuneet tekevän mitään kovinkaan kiinnostavaa. He juttelivat, vaihtoivat kieliä keskenään ja juttelivat lisää. Jotkut söivät, ja oppilaiksi arvelemani kissat leikkivät keskenään. Enpä minä muuta olettanutkaan. Viimein sisäänkäynniltä kuului askeleita. Aamulla tapaamani tummanharmaa naaraskissa astui sisään leiriin perässään punaruskea naaraskissa. Tunnistin hänet Minttuliekiksi. Yllättynyt soturi hidasti tahtiaan ja kohtasi epäröimättä Henkäysvarjon katseen. Liljatuuli sen sijaan käveli Hehkuaskeleen luokse hymyillen.
“Sinun täytyy olla Hehkuaskel, eikö niin? Minä olen Liljatuuli, Eloklaanin parantaja”, Liljatuuli esittäytyi kohteliaasti.
“Hauska tavata Liljatuuli. Halusit jutella kanssani, eikö niin?” pikimusta naaraskissa kysyi. Liljatuuli johdatti parantajamme kahden kiven edessä olevaan pensaaseen. Me jäimme aukiolle vastakkain Minttuliekin kanssa. Naaras oli Punatähden tytär, joka petti klaaninsa häikäilemättömästi.
“No, mitä petturille kuuluu?” Henkäysvarjo kysyi Minttuliekiltä.
//Minttu?
// 1584 sanaa, otan kp-boostin käyttöön nyt.
