Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Oli kulunut pari päivää siitä, kun Henkäysvarjo oli nimetty Kuolonklaanin uudeksi varapäälliköksi. Olin hädin tuskin nähnyt soturia viime päivinä, sillä hänellä oli käpälät täynnä töitä. Punatähti opetti hänelle asioita, joita varapäällikön tuli osata. Tänä aamuna kolli oli jakanut ensimmäiset partionsa. Vaikka olisin halunnut, minä en ollut päässyt partioon. Sen sijaan kumppanillani oli ollut minulle toinen tehtävä, johon hänellä ei tänään olisi aikaa.
”Käytä Harakkatassua harjoituksissa, sillä minä en kerkeä. Meillä pitäisi olla tänään kiipeilyharjoitukset, joten sinä taidat hoitaa ne”, kolli oli sanonut enemmän käskynä kuin kysymyksenä. En ollut voinut kieltäytyä, enkä oikeastaan edes halunnut. Minua kuitenkin ärsytti se tapa, jolla Henkäysvarjo puhui minulle nykyään. Hän käskytti minua kuin jotakin oppilasta! Jos tämä meno jatkuisi, kolli saisi kyllä kuulla kunniansa.
Aurinko oli juuri noussut, ja Henkäysvarjo oli juuri kadonnut Punatähden pesään. Olin odotellut, että Harakkatassu saapuisi leirin pääaukiolle, mutta valkean ja mustan sekoitteista kollia ei ollut näkynyt. Niinpä lähdin turhautuneena kävelemään kohti oppilaiden pesää. Työnnyin oksien lävitse hämärään pesään, joka sijaitsi kaatuneen kuusen oksien alla. Valoa pääsi vain vähän tänne, sillä suurimmat raot oli tukittu sammalilla, oksilla ja lehdillä. Katseeni kiersi jokaisen pesän vuoteen. Muutamilla oli vielä oppilaita, ja tunnistin heistä yhden Harakkatassuksi. Kolli nuoli turkkiaan sammalvuoteellaan. Huomatessaan minut, hän keskeytti pesuhetkensä ja nosti katseensa kohti minua. Koska katsoin suoraan hänen suuntaansa, kolli arvasi minun etsivän häntä.
”Mitä?” hän kysyi.
”Henkäysvarjo on kiireinen, joten minä vien sinut harjoituksiin. Koska aurinko on jo noussut, etkä ole omatoimisesti käynyt syömässä, saat syödä vasta harjoitusten jälkeen”, totesin tasaisella äänellä ja käännyin, ennen kuin kolli ehti vastata. En tiennyt miten Harakkatassu suhtautui tällaiseen käytökseen, mutta en edes välittänyt. Toimisin tämän päivän hänen mestarinaan, ja kolli sai hyväksyä minun latelemani säännöt. Jos hän heräisi myöhään, ei hän tarvitsisi aamiaista. Tässä oli ollut koko aamu aikaa syödä, ja minä olin tehnyt sen jo. Odottelin hetken oppilasta pesän edustalla, kunnes hän viimein saapui. Sanaakaan sanomatta viitoin hänet perääni kohti leirin uloskäyntiä.
Matka reviirin itäosaan taittui nopeasti. Täällä päin oli puita vain harvakseltaan, ja suuri osa niistä oli pieniä lehtipuita. Näyttäisin ensin kiipeämisen perusteet täällä, jonka jälkeen siirtyisimme metsään havupuiden luokse. Matalimmat oksat eivät olleet edessä olevassa koivussa kovinkaan korkealla. Kömpelömpikin kiipeilijä pääsisi sinne varmasti. Jos matalimmalta oksalta putoaisi, tuskin kuolisi. Tai kuoleman vaara toki oli, jos kiipeilijä putoaisi niskat edellä maahan, mutta se olisi vain kiipeilijän omaa typeryyttään.
”Pidämme tänään kiipeilyharjoitukset. Ilmeisesti Henkäysvarjo ei ole aiemmin pitänyt sellaisia, eikö niin?” varmistin. Samalla halusin selvittää hieman sitä, millainen oppilas oli.
”Juuri niin. Hän on puhunut kiipeilystä, mutten ole koskaan päässyt oikeasti kokeilemaan”, valkomusta kolli ilmoitti melko tasaisella äänellä. Vastasin vain nyökkäämällä pienesti.
”Kiipeilyhän ei ole vaikeaa, jos menee vain ylöspäin. Alastullessa ongelmat yleensä alkavat, kun yksikin virhe voi johtaa siihen, että putoat selällesi maahan ja kuolet”, totesin viileästi ja odotin Harakkatassun reaktiota. Reaktio ei ollut kummoinen, sillä kolli vain nyökkäsi merkiksi, että oli kuunnellut.
”Kiipeämisessä tärkeintä on pitää koko ajan hyvä ote puun rungosta. Ylöspäin mennessäsi vedät itseäsi kohti puun latvaa omalla voimallasi, mutta alastullessa tekniikka on aivan erilainen. Siinä ei saa hätiköidä, vaan pitää keskittyä tarkasti. Näytän sinulle esimerkin”, totesin ja lähdin kohti puuta. Tein pienen loikan kohti puun mustapilkkuista runkoa. Upotin kynteni runkoon ja lähdin kiipeämään ylöspäin hitaasti. Vilkaistessani alaspäin totesin, että Harakkatassu katsoi minua. Olin tyytyväinen, sillä kaikki oppilaat eivät olisi jaksaneet keskittyä tällaiseen. Ennen alinta oksaa, päätin palata takaisin alas. Tein sen niin hitaasti kuin saatoin. Yksi käpälä kerrallaan alemmas, kynnet kiinni runkoon ja etukäpälällä sama juttu. Kaava toistui niin kauan, kunnes irtaannuin puusta, käännähdin ja ponkaisin itseni rungon avulla kauemmaksi puusta. Pudottauduin maahan sulavasti neljälle jalalle ja käänsin katseeni Harakkatassuun. Oppilas oli minua jonkin verran kookkaampi, vaikka hän ei ollut vielä lähelläkään täysikasvuista kissaa. Olin tottunut siihen, että olin Kuolonklaanin yksi pienimmistä kissoista lukuun ottamatta pentuja ja nuoria oppilaita. Se ei häirinnyt minua, sillä olin oppinut olemaan ylpeä itsestäni. Vaikka olinkin pieni, tiesin ja osasin paljon. Sitä tuskin moni kuolonklaanilainen edes huomasi, mutta sillä ei niinkään ollut väliä. Tärkeintä oli, että tiesin itse mihin pystyin.
”Sinun vuorosi, ole hyvä. Älä mene liian korkealle”, sanoin Harakkatassulle hetken hiljaisuuden päätteeksi ja viitoin hänet kohti koivua. Koivu ei välttämättä ollut paras puu kiipeilyharjoituksille, mutta tämä puu oli ollut yllättävän pehmeä. Olin saanut helposti upotettua kynteni niin, että sain puusta tukevan otteen.
//Harakka? Sori tää on vähän jotenki tönkkö xd + sori jos hittasin
// 694 sanaa
