Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Lumikkoviiksi oli selvinnyt jokeen pudotessaan pelkällä säikähdyksellä. Naaraan katkera katse oli kertonut paljon, vaikka hän olikin kiittänyt minua henkensä pelastamisesta. Soturin oli turha olla vihainen muille kuin itselleen, sillä loppujen lopuksi hän oli itsestään vastuussa kävellessään joen luona. Olimme jatkaneet partiota kolmistaan ja käyneet tarkastamassa karvamytyn, joka harmaan naaraan oli pitänyt tarkastaa. Mytty oli paljastunut kuolleeksi jänikseksi, joka oli kaiketi lillunut vedessä kuolleena jo usean päivän ajan.
Seuraavien päivien ajan käytin suuren osan ajastani Roihutassun kouluttamiseen. Tummanharmaa naaraskissa oli kuluneiden kuiden aikana oppinut paljon, mutta hänellä oli vielä paljon opittavaa. En uskonut Roihutassun pääsevän soturiksi ainakaan ennen lehtisadetta, ja huonolla tuurilla nimitykset voisivat venyä lehtikatoon saakka.
Tänä aamuna taivaan olivat peittäneet tumma pilviverho, joka enteili sadetta. Punatähti oli ilmoittanut johtavansa itse auringonnousun partiota, sillä eilen auringonlaskun aikaan rajapartio oli löytänyt läheltä ukkospolkua mäyrän hajujälkiä. Kalmakuun mukaan mäyrä oli kuljeksinut pitkään Kuolonklaanin rajan tällä puolen, mutta jälki oli lopulta johtanut takaisin rajan toiselle puolen. Oli kuitenkin todennäköistä, että petoeläin palaisi takaisin reviirillemme vielä.
Punatähti oli määrännyt mukaan harvinaislaatuiseen partioon itsensä lisäksi minut, Pimentovarjon ja Haukkasiiven. Neljän kissan partio päihittäisi yhden mäyrän varmasti, etenkin kun kissoista kolme olivat kokeneita sotureita. Punatähti ja Pimentovarjo loistivat erityisesti taistelussa, mutta en minä itseänikään pitänyt minään huonona taistelijana. Haukkasiipeä en koskaan ollut nähnyt tositoimissa, mutta kaipa hänkin ihan kohtuu hyvä taistelija oli.
Kun punaturkkinen päällikkö oli johtanut meidät ulos leiristä, taivaalta alkoi tihkuttaa vesipisaroita. Mitä pidemmälle leiristä pääsimme, sitä voimakkaammaksi sade yltyi. Kun olimme saavuttaneet kantoja täynnä olevan pohjoisrajan, sade oli yltynyt kaatosateeksi. Turkin kastuminen ei itseäni haitannut, mutta sade iskeytyi ikävästi vasten kasvojani ja heikensi kykyä havainnoida ympäristöämme. Punatähti pysähtyi kantojen lomassa ja kääntyi katsomaan meitä silmiään sateen vuoksi siristellen.
”Pitäkää silmänne ja korvanne auki mäyrän varalta. Sade on voinut huuhtoa sen hajujäljet laimeammiksi”, Punatähti komensi voimakkaalla äänellä, jotta se kantautuisi pauhaavan sateen yli. Jatkoimme matkaa hitain askelin ja silmäilimme jokainen tarkkaavaisina ympäristöämme. Ukkospolulta kantautuva hirviöiden murina teki ympäristön kuuntelemisesta entistä haastavampaa.
Ohitimme ukkospolun, mutta sade tuntui vain yltyvän. Maahan alkoi muodostua vesilammikoita ja pisarat iskeytyivät vauhdilla lammikoihin roiskahtaen. Oli hyvin riskialtista liikkua ulkona tällaisella kelillä etenkin, kun lähistöllä oli liikkunut petoeläin. Turkkiani kihelmöi, kun kuvittelin mäyrän vaanivan meitä jossakin huomaamattamme. Olisimme helppo kohde, jos kissaa monta kertaa painavampi eläin päättäisi tehdä yllätyshyökkäyksen kimppuumme. Eniten minä pelkäsin Punatähden vuoksi, vaikka hän olikin huomattavasti minua isokokoisempi ja taitavampi taistelija. Vanhalla päälliköllä ei ollut liiaksi enää henkiä jäljellä, ja mitä vähemmän henkiä hänellä oli, sitä lähempänä Henkäysvarjo oli päällikkyttä.
Edessäni kulkeva päällikkö pysähtyi kuin seinään. Hänen katseensa oli nauliintunut vasemmalle rajan yli. Seurasin katseellani hänen katsettaan. Niskavillani nousivat pystyyn, kun joidenkin ketunmittojen päässä sijaitsevan pensaan alla mustavalkoisen eläimen. Se kyyristeli pensaan alla ja oli kohdistanut mustien silmiensä katseen meihin. Muutkin partiolaiset olivat huomanneet saman. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, kun tuijotimme jokainen pensaassa kyyhöttävää petoeläintä liikahtamatta. Se hetki oli kuin ikuisuus, kun mitään ei tapahtunut. En uskaltanut irrottaa katsettani mäyrästä kysyäkseni Punatähdeltä, mitä tämä aikoi. Eikä minun tarvinnukaan, sillä päällikkö ei tehnyt mitään. Sen sijaan mäyrä säntäsi juoksuun ja rynnisti suoraan kohti meitä. Mustavalkealla eläimellä ei mennyt kauaa saavuttaa meitä, se oli yllättävän nopea lyhyistä jaloistaan huolimatta. Kukin partion jäsenistä loikkasi sivuun mäyrän tieltä ja valmistautui taisteluun.
Sade oli tehnyt maasta vetisen ja pehmeän, joten liikkuminen oli normaalia vaivalloisempaa eikä niin sulavaa, etenkään omilla lyhyillä jaloillani.
Punatähti aloitti hyökkäyksen ja loikkasi ketterästi mäyrän selkään. Haukkasiipi oli mäyrän kasvojen edessä, minä vasemman kyljen puolella ja Pimentovarjo oli hivuttautunut toiselle puolelle. Mäyrän katse oli nyt lukittu Haukkasiipeen, joka huuteli eläimelle hävyttömyyksiä pitääkseen tuon huomion itsessään. Pedon selässä roikkuva Punatähti vei kuitenkin voiton, eikä mäyrä pian piitannut lainkaan Haukkasiivestä, vaan keskittyi nyt vain päällikköön. Se yritti irrottaa Punatähteä selästään ravistelemalla itseään. Nopealla syöksähdyksellä lähestyin itseäni monta kertaa suurempaa mäyrää, joka ei näyttänyt piittaavan minusta. Iskiessäni kynteni sen kylkeen, mäyrä päästi vingahduksen ja käännähti hetimmiten minun puoleeni. Eläimen lapiomainen käpälä nousi ilmaan ja lähestyi minua nopeasti. Onnistuin väistämään pitkät kynnet loikkaamalla taaksepäin, suoraan vesilammikkoon. Olin vähällä menettää tasapainoni molskahtaessani veteen. Kun mäyrä alkoi lähestyä minua huomattavalla nopeudella, Pimentovarjo ja Haukkasiipi olivat valmiina toimimaan. Musta naarassoturi näykkäsi eläimen takajalkaa, joka sai mäyrän pysähtymään ja kääntymään soturin puoleen. Haukkasiipi jatkoi häiriköintiä kasvojen puolelta ja uhkarohkeasti sivalsi pedon pitkää kuonoa. Liityin taas mukaan taisteluun ja jatkoimme mäyrän häiriköintiä samalla, kun Punatähti sen niskaa minkä ehti. Huomasin Haukkasiiven tekevän koko ajan turhan uhkarohkeita hyökkäyksiä mäyrän kasvojen edessä. Pedon onnistui jo kerran iskeä Haukkasiipeä kynsillään vasten kollin märkiä kasvoja. Ellemme olisi Pimentovarjon kanssa saaneet mäyrän huomiota itseemme, maahan kaatunut Haukkasiipi olisi ollut mäyrälle naurettavan helppo kohde.
Kun Haukkasiipi keräsi itseään kasaan sivussa, Punatähti irrottautui mäyrän selästä ja alkoi sulavin liikkein jaella mäyrälle iskuja. Suurikokoinen eläin ei pysynyt päällikön liikkeissä mukana, ja aina kun se yritti kääntyä Punatähden puoleen, päällikkö oli jo ehtinyt toiselle puolen ja iskenyt kyntensä eläimen märkään turkkiin. Sade huuhtoi veren pois, eikä haavoja juurikaan erottanut eläimen mustalta turkilta. Tässä kohtaa taistelua sade alkoi hieman hellittää rankkasateesta ihan tavalliseksi kaatosateeksi, jolloin taistelu helpottui myös meidän osalta. Nuori mäyrä ei näyttänyt millään väsyvän, vaan jaksoi sinnikkäästi jatkaa taistelua kolmea kissaa vastaan.
Kun Haukkasiipi oli viimein toipunut saamastaan iskusta, ruskea kolli palasi takaisin mukaan taisteluun. Edelleenkään tämä ei näyttänyt ymmärtävän, miten suuri uhka mäyrä oli. Haukkasiipi lähestyi eläintä typerästi suoraan edestä päin, aivan kuin hän olisi pyrkinyt ottamaan mahdollisimman monta iskua vastaan.
”Meidän on saatava se maahan!” Punatähti huusi sateen kohinan yli. Päällikkö oli oikeassa. Väsytimme vain itsemme, kun jakelimme eläimen paksuun nahkaan iskuja vuorotellen ja juoksimme sen ympärillä. Haukkasiipi ei jäänyt odottamaan, vaan kierähti pois mäyrän edestä kauas sen ulottumattomiin ja juoksi sen oikealle puolelle. Raidallinen kolli juoksi kovalla vauhdilla kohti paikoilleen jäänyttä eläintä ja syöksyi kynnet ojossa kohti sen kylkeä. Vaikka Haukkasiipi olikin suurikokoinen, ei hänkään noin vain saanut kaadettua tukevasti aloillaan seisovaa, suurikokoista urosmäyrää. Iskun voimasta mäyrä hievahti, mutta ei ollut lähelläkään kaatua. Huomasin Pimentovarjon turhautuneesta katseesta, että tällä oli samat ajatukset mielessään kuin minulla; Haukkasiipi ei ollut mikään järjen jättiläinen. Hän kuvitteli itsestään liikoja.
Olin vain hetkeksi kääntänyt katseeni Pimentovarjoon, kun jotakin merkittävää tapahtui. Mäyrä oli iskenyt käpälänsä Haukkasiipeen taas kerran. Kun Haukkasiipi kaatui maahan mäyrän armoille, syöksyimme kaikki kolme kohti eläintä ja Haukkasiipeä. Vetinen maa ja kasvojamme piiskaavat sadepisarat hidastivat meitä. Loikkasin kynnet ojossa minuun selin olevan mäyrän selkään, mutta se ei tuntunut hidastavan eläintä.
”Vie sen huomio toisaalle!” Punatähti komensi Pimentovarjoa. Olimme toimineet liian hitaasti, mäyrän huomio oli kiinnittynyt vain ja ainoastaan Haukkasiipeen. Aivan arvaamatta se nousi takajalkojensa varaan ja iski molemmat etukäpälänsä maassa makaavan Haukkasiiven vatsaan. Otteeni lipesi mäyrän liukkaasta, sateen kastelemasta turkista ja rojahdin selälleni maahan suoraan jonkun kovan päälle. Ilmat pakenivat keuhkoistani ja näkökenttäni alkoi hämärtyä kolahduksen voimasta.
Joku tarttui kiinni niskanahastani ja raahasi minut kauemmas. Kun ilma alkoi taas kulkea, kampesin itseni pystyyn ja osoitin kiitollisen katseen Pimentovarjolle. Kun naaras huomasi minun olevan kunnossa, tämä syöksyi empimättä yksin jääneen Punatähden apuun. Happi kulki jo tarpeeksi, joten kiiruhdin tumman soturin perään taisteluun. Mäyrä juoksi Punatähden perässä ympäri taistelualuetta. Päällikkö oli hitusen verran nopeampi juoksija mitä mäyrä, joten välimatka kaksikon välillä pysyi kohtuullisena koko ajan.
Pimentovarjo syöksähti uskaliaasti vauhdissa olevan mäyrän edestä, saaden sen huomion pois punaturkkisesta kollista. Silmänräpäyksen ajan mäyrä ja musta naaras seisoivat kasvotusten toisiaan vastakkain, kunnes Pimentovarjo lähti juoksuun ja sai nyt vuorostaan mäyrän peräänsä. Paras mahdollisuutemme oli edelleen saada mäyrä kaadettua, jotta pääsisimme iskemään sen vatsaan tai kaulaan. Se tulisi olemaan huomattavasti haastavampaa, kun Haukkasiipi oli poissa pelistä. En tiennyt oliko pahoin runneltu, maassa makaava soturi enää elossa. Ainakin veri oli värjännyt vetisen maan kokonaan punaiseksi soturin alta. Ellei Haukkasiipi ollut jo kuollut, pian hän ainakin olisi, ellemme saisi häntä pikimmiten takaisin leiriin.
Kun Pimentovarjo juoksutti mäyrää perässään, pinkaisin itsenikin juoksuun. Pääsin mäyrän vierelle ja loikkasin vauhdista eläimen selkään. Jos loikkaaja olisi ollut isokokoisempi kissa, mäyrä olisi saattanut kaatua maahan. Minun painostani se vain horjahti ja onnistui ongelmitta pitämään tasapainonsa. Eläin pysähtyi käpälät märällä nurmella liukuen ja yritti kurotella kuonollaan minua irti selästään.
Taistelu tuntui jatkuvan ikuisuuden ilman että mitään tapahtui. Kissoista sekä mäyrästä saattoi huomata, että kaikki alkoivat väsyä. Siitä huolimatta taistelu jatkui sinnikkäästi ja sadekin yltyi taas. Punatähden oli onnistunut iskeä kyntensä mäyrän vasempaan silmään, jolloin eläin oli parkaissut kovaäänisesti ja muuttunut entistä vihaisemmaksi. Samaan syssyyn mäyrä oli alkanut huitomaan holtittomasti etukäpälillään ja onnistunut lyömään pitkillä kynsillään Punatähteä päähän.
”Punatähti!” parkaisin ja syöksyin kohti mäyrää. Punaturkkinen päällikkö lennähti iskun voimasta suoraan kohti kissan kokoista kiveä. Pimentovarjo ja minä olimme jääneet kahdestaan mäyrän armoille. Yritimme pelata aikaa, jotta Punatähti pääsisi mukaan taisteluun, mutta päällikköä ei näkynyt. Kun mäyrän huomio oli kiinnittynyt Pimentovarjoon, vilkaisin punaturkkisen kollin suuntaan. Hän makasi liikkumattomana kiven juurella. Suunnaton viha mäyrää kohtaan paisui entisestään sisälläni, ja väsymyksestä huolimatta sain jostain lisää energiaa jatkaa taistelua.
”Iske sen silmään!” Pimentovarjo huusi samalla, kun tämä häiriköi mäyrää minkä kerkesi. Kun mäyrä pysähtyi Pimentovarjon eteen, tilaisuuteni tuli ja juoksin mäyrän sokealta puolelta sitä kohti. Se ei ehtinyt tekemään mitään, kun loikkasin kynnet ojossa sen päähän ja iskin kynteni varomattoman eläimen ainoaan ehjään silmään. Mäyrä ulisi kivusta ja alkoi heittelehtiä kuin hullu. Pudottauduin maahan ja jouduin toden teolla väistelemään kivuissaan ympäriinsä singahtelevaa eläintä. Pimentovarjokin yritti lähestyä sitä, mutta joutui nopeasti perääntymään meinatessaan saada mäyrän päälleen. Lukuisten lähestymisyritysten jälkeen mäyrä oli onnistunut iskemään käpälillään kerran meitä molempia. Pimeyden Metsä oli kuullut äänettömät rukoukseni ja säästänyt henkemme. Mäyrä näytti väsähtävän, sillä sen liikkeet alkoivat olla enää vain onnettomia huitaisuja ja äännähdykset muistuttivat lähinnä vastasyntyneen vikinää. Kun eläin pysähtyi, jokin takaani rynnisti sitä kohti. Punatähti iskeytyi voimalla väsyneen eläimen kylkeen. Iskun voimasta mäyrän tasapaino petti, ja se rojahti kyljelleen märkään maahan.
Kävimme kaikki kolme mäyrän kimppuun. Pimentovarjo upotti hampaansa sen kaulaan, ja minä ja Punatähti sen vatsaan. Eläimellä ei ollut enää voimia taistella vastaan. Kun se oli viimein eloton, irrottauduimme kukin etäämmäksi siitä.
”Oletko kunnossa?” kysyin Punatähdeltä, joka oli palannut taisteluun entistä ehompana. Päällikön vihreä, hieman surumielinen katse kertoi riittävästi. Olimme epäonnistuneet suojelemaan päällikköämme.
”Olen. Meidän on saatava Haukkasiipi nopeasti leiriin”, Punatähti totesi ja viittoi maassa makaavan soturin puoleen. Olin luullut hänen jo kuolleen, mutta yllätyksekseni Haukkasiiven kylki kohoili yhä. Hänen vatsassaan oli syvä, edelleen verta vuotava haava, mutta kolli oli hengissä kuin ihmeen kaupalla.
Päällikkö tarttui henkihieverissä olevan kollin niskanahasta kiinni ja lähti johdollamme kulkemaan kohti leiriä. Sade oli taas hellittänyt hiukan, joten saatoimme kuulla toistemme puheen ilman äänen korottamista. Päästin Pimentovarjon kulkemaan edelläni. Ennen kuin poistuimme mäyrän luota, vilkaisin sitä vielä viimeisen kerran varmistaakseni, että se oli varmasti kuollut. Edelleen mustavalkea, pahasti rähjääntynyt eläin makasi verisenä maassa aivan yhtä kuolleena kuin äskenkin. Kirin nopeasti kaksi muuta kissaa kiinni.
”Hyvin taisteltu”, tokaisin edelläni kulkevalle Pimentovarjolle. Naaras vilkaisi minua ja nyökkäsi:
”Kuin myös.” Mustaturkkinen soturitar näytti selvinneen taistelusta sen suuremmitta vammoitta, aivan kuten minäkin. Tiesin, etten kuitenkaan ollut selvinnyt haavoitta. Takaraivossani tuntui viiltävää kipua juuri siinä kohdassa, johon mäyrä oli onnistunut iskemään kyntensä.
Palattuamme leiriin, satoi edelleen. Sen lisäksi matkalla tuuli oli yltynyt ja ukkonen alkanut jyristä. Vähän väliä kirkkaat salamat halkoivat tummaa taivasta. Enemmistö kissoista oli paennut pääaukiolta pesien turvaan, mutta muutamat kissat vartioivat pääaukiolla leiriä. Huomatessaan meidän saapuvan leiriin, aukiolla olevien kissojen uteliaat katseet kääntyivät meihin. Punatähti kiiruhti Haukkasiiven kanssa parantajan pesälle, ja me jäimme Pimentovarjon kanssa aukiolle kohtaamaan uteliaat katseet.
”Mitä tapahtui?” Ruusutuike kysyi ja käveli meitä kohti huolestuneen oloisena.
”Kohtasimme mäyrän ja tapoimme sen”, kerroin lyhyesti. Ruusutuike näytti säikähtäneeltä.
”Se taisi olla sama mäyrä, josta Kalmakuu eilen kertoi”, savunharmaa soturitar pohti ääneen, ”onneksi kukaan ei kuollut.” Niin, ei ainakaan pysyvästi, lisäsin mielessäni. Syyllisyys kalvoi mieltäni, sillä päällikkö oli menettänyt yhden viimeisistä hengistään osittain minun vuokseni. Jos en olisi ollut niin varomaton, hän ei olisi joutunut kohtaamaan mäyrää yksin.
Punatähti palasi parantajan pesältä luoksemme. Hän tervehti Ruusutuiketta nyökkäämällä, mutta kohdisti sitten vihreän katseensa minuun ja Pimentovarjoon.
”Teidänkin olisi hyvä käydä näyttämässä haavojanne Hehkuaskeleen luona”, päällikkö sanoi juuri sillä hetkellä, kun taivas alkoi jyristä. Onnistuin juuri ja juuri kuulemaan päällikön sanat. En kokenut tarvitsevani parantajan hoitoa, mutta en halunnut olla tottelematta päällikköni kehotusta.
”Aivan, taidankin mennä heti”, nyökkäsin ja lähdin kävelemään kohti parantajan pesää. Kuulin askeleet perässäni ja oletin minua seuraavan kissan olevan Pimentovarjo. Astuin sisään kuivaan pesään ja ravistelin enimmät vedet turkiltani. Vilkaisin tummaa kissaa, joka seurasi esimerkkiäni ja ravisteli vettä tiputtavan turkkinsa kuivemmaksi. Pimentovarjo kohtasi katseeni ja kuljimme rinnatusten syvemmälle pesään. Hehkuaskel oli parhaillaan hoitamassa Haukkasiipeä sairasaukion toisella laidalla. Parantajanaaras oli niin keskittynyt, ettei hän huomannut meidän lähestyvän. Päätin antaa hänen hoitaa soturin haavoja rauhassa, sillä minulla tai Pimentovarjolla ei ollut hengenhätää.
”Haukkasiiven olisi pitänyt olla varovaisempi”, pudistelin päätäni.
//Pimento?
