Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Yö oli kirkas, ja taivaan lukuisat tähdet tuikkivat taivaalla kirkkaina. Miltei täyden kuun valo sai turkkini näyttämään hopeiselta. Olin päättänyt lähteä yksin leiristä, sillä viime päivien ajan oma aika oli ollut olematonta. Kaiken aikaa minua ympäröivät joko Raparperitassu ja Hades tai Henkäysvarjo. Kolli tuntui olevan ärsyyntynyt edelleenkin siitä, että opetin Hadekselle klaanijuttuja.
Hiirenkorva eteni nopeammin, mitä olin odottanut. Siksipä jalkani johdattivat minua kohti Hehkulampea. Sen vesi veti minua puoleensa. Halusin tuntea turkkini kastuvan astuessani veteen.
Ja siinä se oli, Hehkulampi häämötti edessäni yön pimeydessä. Sen vesi näytti pikimustalta, ja lukemattomat tähdet heijastuivat sen pinnasta. Rannikolta lumi oli ehtinyt sulaa, mutta hiekka oli edelleen kylmää. Hitain askelin kävelin vedenrajan luokse. Kylmä vesi hipoi käpäliäni, ja astuin syvemmälle lampeen. Vedin syvään henkeä. Vesi oli kylmempää mitä olin ajatellut, mutta en antaisi sen häiritä. Minä olin tullut uimaan, joten minä myös uisin. Kylmä vesi sai kehoni tärisemään, joten päätin pysyä liikkeessä. Jos pysähtyisin, pian kylmyys valtaisi koko kehoni ja tekisi liikkeistäni kohmeisia. Vettä oli nyt kaulaani saakka. Irrotin jalkani veden pohjasta ja lähdin uimaan eteenpäin. Potkin takajaloillani vauhtia. Uiminen tuntui mukavalta. Sen aikana unohdin oman nimeni ja sen missä olin. Tai no en oikeasti, mutta olisin halunnut unohtaa.
“Noinko sinä vietät vapaa-aikaasi?” kysymys säikäytti minut. Kehnompi uimari olisi takuulla kadonnut pinnan alle säikähtäneenä, mutta minä jatkoin uimista. Käännyin ympäri ja näin Hadeksen valkean turkin. Uin kohti rantaa saadakseni jalkani maahan. Silloin oli helpompi puhua.
“Seurasitko minua?” kysyin ja siristin silmiäni kohdatessani kollin haalean meripihkan värisen katseen. Kolli virnisti ja kohautti lapojaan.
“Kaikki muut nukkuvat, ja on hieman piinaavaa maata sotureiden pesässä tietäessään, että varapäällikkökumppanisi tuijottaa minua herkeämättä”, kolli vastasi hymähtäen. Totta. Se oli varmastikin piinaavaa, sillä sellainen Henkäysvarjo osasi toisinaan olla.
“Mutta oli miten oli, sinä uit hyvin. Voitko opettaa minuakin?” kolli kysyi ja kosketti käpälällään vettä, mutta perääntyi heti tuntiessaan veden kylmyyden. En voinut olla virnistämättä.
“Ei tuollaiselle pelkurille voi uimista opettaa. Se on jalo taito, ja vain taitavimmat oppivat sen”, vastasin piikitellen. Se ei Hadesta hätkähdyttänyt, sillä erakko vain hymyili.
“Loukkaat herkkiä tunteitani”, valkea soturi sanoi ja väänsi kasvoilleen tekaistun, surullisen ilmeen. En vastannut mitään, vaan nostin katseeni taivaalle. Kuu liikkui nopeasti, sillä se oli jo ylittänyt huippunsa. Jos tahtoisin nousta aikasin, olisi palattava pian leiriin.
Siispä nousin ylös vedestä ja aloin kuivaamaan turkkiani. Tunsin Hadeksen katseen itsessäni, mutta en jaksanut välittää siitä.
Hades pysyi vaiti koko sen pitkän ajan, kun kuivasin turkkiani. Lopulta nousin ylös ja lähdin kävelemään takaisin kohti leiriä. En aluksi kuullut askeleita perästäni, mutta ei mennyt kauaakaan, kun Hades ravasi vierelleni. Vilkaisin erakkoa, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Matka leiriin tuntui piinaavan hiljaiselta. Olin juuri avaamassa suutani, kun kiljaisu sai minut pysähtymään.
“Apua!” kissan ääni tuli etelästä, aivan varmasti. Hades kuuli saman, ja kollin pää alkoi kääntyilemään ympäriinsä. Hän etsi sitä, mistä ääni oli peräisin. En jäänyt seisomaan paikalleni, vaan lähdin juoksemaan kohti reviirin eteläistä osaa. Saatoin kuulla Hadeksen kaikkea muuta kuin hiljaiset askeleet perässäni. Eikö tuo kolli osannut juosta yhtään hiljempaa? Askeleet kuuluivat takuulla leiriin saakka.
Tumma hahmo katosi ukkospolun toiselle puolen, kun saavuimme paikalle. Maassa makasi verinen kissa. Kauniin, tummanruskean soturin vihreät silmät olivat auki. Katse oli lasittunut ja osoitti tyhjyyteen. Huomasin Hadeksen astuvan taaksepäin. Pelkäsikö kolli? Huurreliljan kaula oli auki, ja tuoretta verta valui edelleenkin hitaaseen tahtiin nurmelle. Sydän oli pysähtynyt, sillä veri ei tullut enää sen sykkeen tahdissa.
Verta oli paljon, naaraan turkilla ei ollut muita merkkejä taistelusta. Ilmeisesti soturi ei ollut edes ehtinyt valmistautua vihollisen hyökkäyksen. Katseeni nousi ukkospolulle. Kuka ikinä tämän olikaan tehnyt, oli puikkelehtinut karkuun ukkospolun toiselle puolen. Ilmassa leijaili veran hajun lisäksi voimakas yrttien tuoksu. Siitä saatoin päätellä, että vihollinen oli sama kuin aiemminkin. Miksi joku surmasi kuolonklaanilaisia tällä tavoin?
Käännyin rauhallisena Hadeksen puoleen. Erakon ilme oli vakava, kun kolli katsoi elotonta soturia, joka makasi jaloissani.
“Olet suurempi, joten sinä saat viedä Huurreliljan leiriin. Minä käyn etsimässä sitä kissaa”, sanoin ja kohtasin jälleen Hadeksen katseen. Kolli pudisti päätään.
“En minä sinua tänne jätä. Katso nyt, mitä se teki tälle soturille”, vitivalkoinen kolli vastasi tiukasti.
“Huurrelilja oli surkea taistelija, ja hän ei haavojen perusteella osannut odottaa hyökkäystä. Minä en suostu siihen, että joku tappaa klaanitovereitani oman mielensä mukaan”, sihahdin terävästi kollille. Hades oli sanomassa jotakin, mutta tuhahti ja pudisteli päätään.
“Ihan sama, mutta minä tulen mukaasi”, erakko sanoi. En missään tapauksessa olisi halunnut Hadesta mukaani. Hän oli toki ihan kelpo taistelija, mutta tähän tehtävään oltaisi tarvittu hiljaista kissaa. Lisäksi, yhden kissan kimppuun hyökkääjä varmasti voisi hyökätä, mutta meidät nähdessään se varmasti vain lähtisi pakoon. Siispä tein nopeasti muutoksen suunnitelmiini.
“Palataan molemmat leiriin ja kerrotaan tästä Punatähdelle. Hän saa hoitaa tämän asian.” Hadeksella ei ollut mitään sitä vastaan. Vastahakoisesti valkea soturi tarttui verisen, elottoman soturin niskanahasta kiinni ja lähti raahaamaan tuota kohti leiriä.
En tuntenut mitään, kun katsoin Huurreliljan elotonta ruumista. Aina joku kuoli, eikä sille vain voinut mitään. Vaikka olinkin koko ikäni tuntenut Huurreliljan, ei hänen elämällään ollut minulle mitään merkitystä. Huurrelilja oli ollut melko kehno soturi omasta mielestäni. Oli hän osannut puhua, mutta toteutus jäi aina turhankin heikoksi. Sotureita oli tulossa lisää, joten ei Kuolonklaani yhteen kuolleeseen kissaan kaatuisi.
Enemmänkin olin huolissani murhaajasta, joka liikkui reviirillämme. Hänen loukkuunsa oli jo jäänyt kaksi kissaa, ja lisää olisi takuulla tulossa.
Juoksin Hadeksen edellä leirin pääaukiolle. Askeleeni veivät minut automaattisesti vesiputouksen takana sijaitsevalle Punatähden pesälle.
“Punatähti!” huudahdin päällikön nimen ääneen astumatta sisälle pesään. Kuulin päällikön heräävän, hän mutisi jotakin puoliääneen. Kului hetki, kunnes päällikkö astui ulos pesästä. Hän räpytteli unisena silmiään ja katsoi minua hämmentyneenä.
“Mitä nyt?” päällikkö murahti ärsyyntyneen oloisena. Olin todella pahoillani, että olin joutunut herättämään Punatähden tällä tavoin. Päällikkö varmasti ymmärtäisi, kun kuulisi asiani.
“Joku tappoi Huurreliljan ukkospolulla. Se oli se sama kissa, joka tappoi Sammalvarjon. Näin hänen juoksevan ukkospolun toiselle puolelle”, selitin päällikölle, jonka katse kirkastui hetkessä. Uni katosi päällikön silmistä, kun tuo kuuli sanani.
“Lähdittekö kissan perään?” päällikkö kysyi vakavalla äänellä. Kirosin mielessäni. Olisi pitänyt lähteä kissan perään!
“Emme”, vastasin nopeasti ja käänsin katseeni käpäliini pahoitellen.
“Hyvä. Se olisi ollut liian riskialtista, vaikkakin juuri sinun tyylistäsi. Lähetän partion pikimmiten eteläiselle rajalle etsimään sitä kissaa”, päällikkö sanoi ja käveli ohitseni. Olin yllättynyt. En sittenkään ollut tehnyt mitään väärää. Tai no, tietenkään en ollut. Kissa oli mennyt rajan toiselle puolelle ja kadonnut näkyvistä, joten seuraaminen olisi ollut tuntemattomilla mailla vain turhan iso riski. Kävelin punaruskean kollin perässä leirin pääaukiolle, jolle oli kertynyt huomattavan paljon kissoja. Väsyneen oloiset soturit katselivat elotonta ruumista, joka lepäsi leirin pääaukiolla. Myös Hehkuaskel oli saapunut paikalle sokean parantajaoppilaansa kanssa. Kuka ihme oli pitänyt järkevänä ajatuksena valita sokea kissa parantajaoppilaaksi? Minä en haluaisi mennä paikattavaksi sokean kissan luokse. Oli väärin toivoa kenenkään kuolemaa, mutta murhaaja olisi saanut valita seuraavaksi uhrikseen tuon parantajaoppilaan. Klaani joutuisi tuollaisen parantajan käpälissä vain vaaraan.
Myös Henkäysvarjo oli saapunut pääaukiolle. Kolli kohtasi Punatähden katseen, ja minä hivuttauduin hiljaa ja huomaamattomasti lähemmäksi kuullakseni kaksikon keskustelun.
“Sama kissa hyökkäsi taas. Järjestä partio etelärajalle. Haluan, että se kissa tuodaan minulle aamuun mennessä. Minun klaanilaisiani ei tapeta noin vain”, punaruskean soturin äänestä paistoi puhdas viha. Sitä en ihmetellyt. Punatähti oli aina välittänyt klaaninsa jäsenistä todella paljon. Jokainen kuolema vaikutti päällikköön. Vaikka kuinka yritin asettua Punatähden asemaan ja tuntea jonkinlaista sisäistä tuskaa kuolonklaanilaisten kuolemista, se oli mahdotonta. En vain tuntenut lainkaan surua tai ollut edes pahoillani. Ainoa harmi minulle kissojen kuolemista oli se, että Kuolonklaani heikkenisi. Nyt ei edes ollut sitä vaaraa, kun klaanissa oli paljon oppilaita, pentuja ja nyt myös Hades. Henkäysvarjo teki töitä käskettyä ja alkoi kasaamaan partiota. Huomasin Hadeksen astelevan vierelleni. Erakko oli pessyt turkiltaan veritahrat, jotka hän oli saanut kantaessaan Huurreliljan veristä ruumista.
“Oletko kunnossa?” valkea kolli kysyi ja katsoi minua. Käänsin hämmentyneen katseeni kohti erakkoa.
“Miten niin kunnossa? Ei minulla ole mitään syytä, miksi en olisi kunnossa”, ärähdin. Hades näytti heti katuvan sanojaan.
“No, me löysimme juuri kuolleen kuolonklaanilaisen. Ei tuollaisen jälkeen voi olla täysin kunnossa”, Hades sanoi ja katsoi minua, mutten suostunut kohtaamaan kissan katsetta.
“Se oli vain yksi kissa, ei Kuolonklaani sellaiseen kaadu. Enkä minä edes tuntenut Huurreliljaa kovin hyvin. Kaikki kuolevat joskus, eikä se ole niin iso asia”, totesin murahtaen.
“Olet tainnut kasvattaa itsellesi melkoisen kuoren, jonka lävitse ei turhan helposti pääse. Ei kukaan voi olla tuntematta mitään nähdessään kuolleen kissan”, Hades sanoi rauhallisella äänellä ja katsoi edelleen minua. Kohtasin nyt kollin katseen.
“Minä voin”, sanoin. Hades kohautti lapojaan.
“Olet varmaankin sitten aika erityinen tapaus. Sellainen kiehtoo minua”, erakko virnisti. En osannut oikein tulkita kissan sanoja. Mitä hän oikein ajoi takaa?
Niinpä jätin ne huomiotta ja nousin ylös.
“Täytyy mennä nukkumaan, minulla on aikainen herätys”, vastasin ja käänsin erakolle selkäni. Ilman sen kummempia hyvästejä astelin sotureiden pesään omalle vuoteelleni. Aurinko nousisi pian, ja yöunet jäisivät nyt lyhyiksi. Kestäisin sen, ja voisinhan aina ottaa päivällä pienet nokoset.
//1417 sanaa (KP-boosti)
