Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Istuskelin Hehkulammen rannalla ja katselin sinisen veden tasaista pintaa. Aurinkohuipun aurinko lämmitti mukavasti tabbykuvioista turkkiani, ja hiirenkorvan tuoksut leijailivat ilmassa. Viherlehti oli jo aivan käsillä, ja olin päättänyt tulla Hehkulammelle uimaan ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Tiesin veden olevan yhä kylmää, kuten aina tähän aikaan vuodesta. Tassuttelin rantahiekkaa pitkin aivan veden äärelle. Astuin epäröimättä kylmään veteen yksi käpälä kerrallaan. Heikoimmat kissat olisivat tässä vaiheessa perääntyneet pois vedestä, sillä kylmä vesi tuntui hyvin epämiellyttävältä. Hengitin rauhallisesti ja astelin hitaasti niin pitkälle, että vesi kasteli kylkeni. Sydän jyskytti rinnassani lujaa, kun kylmyys yritti turruttaa kehoni. Vaati paljon tahtoa, etten olisi luovuttanut ja palannut takaisin rannalle.
Käpäliäni pisteli, mutta jatkoin vielä muutaman askeleen verran. Vedin syvään henkeä, kun irrotin jalkani lammen hiekkaisesta pohjasta. Kauhoin etukäpälilläni vettä pysyäkseni pinnalla ja potkin rauhallisesti takajaloilla vauhtia. Pidin pääni visusti vedenpinnan yläpuolella ja keskityin hengittämiseen. Uin niin syvälle, etteivät jalkani yltäneet pohjaan, ennen kuin käännyin takaisin kohti rantaa. Hiljalleen kehoni alkoi tottua kylmyyteen, eikä vedessä oleminen tuntunut enää lainkaan yhtä kamalalta kuin aluksi.
Vuoden ensimmäinen uintikerta oli aina tietynlaista kamppailua omaa mieltään vastaan. Edellisestä uintikerrasta oli kulunut rutkasti aikaa. Vedin keuhkoni täyteen raitista ilmaa ja pulahdin veden alle. Pidätin hengitystäni ja uin parin ketunmitan verran eteenpäin, ennen kuin nousin taas ylös pinnan alta. Huomasin heti, miten ruosteessa olinkaan, sillä hengityksen pidättäminen niinkin vähän aikaa oli tuntunut vaivalloiselta. Tiesinpä ainakin, mitä harjoittelisin tänä viherlehtenä, nimittäin hengityksen pidättämistä.
Kun olin polskinut vedessä tarpeeksi ja koetellut uintitaitojani, palasin takaisin rantaan. Vedestä noustessani aiemmin lämpimältä tuntunut ilma tuntui nyt kylmältä. Hento tuulenvire tuntui hyiseltä puuskalta. Ravistelin enimmät vedet turkiltani ja kävelin pois hiekalta nurmelle. Aloin nuolla märkää turkkiani kuivaksi pitkin kielenvedoin.
Lähestyvät askeleet saivat minut nostamaan katseeni tulijaan. Henkäysvarjo käveli ylväin askelin minua kohti. Raidallisen soturin kasvoilla oli omahyväinen ilme, kuten yleensä. Ensimmäisenä ajattelin, että Henkäysvarjo oli seurannut minua. Nousin ylös ja kohtasin kollin sinisen katseen.
”Mitä sinä teet täällä?” kysyin piikikkäästi. Henkäysvarjo istui alas parin hiirenmitan päähän minusta. Hänen sininen katseensa siirtyi minusta Hehkulampeen. Kolli oli nykyään seurassani raivostuttavan ylimielinen. Hän piti itseään paljon parempana kissana minuun verrattuna.
”Olin vain kävelyllä ja huomasin sinut. Oliko vesi kylmää?” raidallinen kolli kysyi ja vilkaisi sivusilmällään minua. Siristin epäluuloisena silmiäni tietämättä, valehteliko kolli vai puhuiko hän totta. Henkäysvarjo ei juurikaan ollut hakeutunut seuraani viime aikoina, joten oli syytä epäillä, että hänellä oli jotakin mielessään.
”Oli, kuten aina tähän aikaan vuodesta”, vastasin rauhallisesti ja jatkoin turkkini nuolemista. Henkäysvarjon katse oli edelleen suunnattu Hehkulammen suuntaan. Kolli pysyi hetken vaiti, ennen kuin käänsi päänsä pois lammelta ja laski katseensa minuun.
”Aiotko taas kuluttaa viherlehden opettaen kuolonklaanilaisille tuota hyödytöntä taitoasi?” raidallinen kolli tiuskaisi ja pudisteli päätään arvostellen. Kohtasin Henkäysvarjon katseen.
”Kuten tiedät, uiminen ei suinkaan ole hyödytön taito. Ja kyllä, jos joku haluaa oppia uimaan ihan tosissaan, koen velvollisuudekseni opettaa”, vastasin kylmästi ja jatkoin taas turkkini nuolemista. Kuulin Henkäysvarjon tuhahtavan. Mikäli Kuolonklaanissa arvostettaisiin uintitaitoa, tänä hiirenkorvana kuolleet oppilaat olisivat varmasti yhä elossa. Routatassu ja Minkkitassu olivat molemmat pudonneet eri aikoihin jokeen. Mikäli paikalla olisi ollut uintitaitoinen soturi tai he olisivat itse osanneet uida, heidät olisi voitu pelastaa. En käsittänyt, miten kuolonklaanilaiset eivät nähneet asiaa niin kuin minä sen näin. Edelleen monta kuolemaa myöhemmin, kukaan ei arvostanut uintitaitoa sen enempää kuin koskaan aiemmin.
”Oliko sinulla muuta asiaa?” kysyin koppavasti kääntämättä katsettani kumppaniini. Liittomme ei tosiaankaan ollut mikään rakkausliitto. Ennen Varissulan syntymää Henkäysvarjo oli vannonut rakastavansa minua, mutta pentu toisen kollin kanssa oli saanut varapäällikön kaiketi inhoamaan minua. Se ei ollut minulle ongelma, sillä olin ennemminkin tyytyväinen, kun Henkäysvarjo pysytteli kaukana minusta.
”Ajattelin vain vaihtaa kuulumisia, emme ole jutelleet kunnolla aikoihin”, vaaleanharmaa kolli murahti. Vilkaisin häntä nopeasti, mutta käänsin katseeni taas muualle.
”Ei meillä ole mitään juteltavaa”, vastasin kollille. Kuulin Henkäysvarjon nousevan ylös. Käänsin taas pääni hänen suuntaansa ja katseemme kohtasivat.
”Ei sitten. Ajattelin vain, että meidän olisi parempi tulla toimeen keskenämme, mutta jos et tahdo, niin antaa olla”, varapäällikkö kivahti ja käänsi minulle selkänsä. Hän ei tuntunut ymmärtävän, että toimeen tuleminen ei tarkoittanut sitä, että meidän piti keskustella turhanpäiväisyyksiä ja viettää aikaa toistemme seurassa. Kyllä minä tulin Henkäysvarjon kanssa toimeen aivan kuten jokaisen klaanitoverini kanssa. Katsoin, kuinka kolli käveli ripein askelin poispäin minusta kohti leiriä. Toivoin, ettei hän enää hetkeen lähestyisi minua ilman mitään oikeaa asiaa.
