Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Kuljin partion johdossa rauhallisin, mutta ripein askelin kohti leiriä. Aurinko oli korkeimmillaan. Nautin siitä, miten sen säteet heijastuivat aukeassa maastossa turkilleni ja lämmittivät mukavasti. Varoin nauttimasta liikaa, sillä minun oli keskityttävä ympäristööni herkeämättä. En voinut luottaa siihen, että partiossa mukana olevat soturit olisivat havainneet, jos ympäristössä olisi ollut jotain poikkeavaa.
Olin kiitollinen siitä, että Henkäysvarjo oli nimennyt lisäkseni partioon kissoja, jotka eivät turhia jaaritelleet. Tietenkään kaikki ei koskaan voinut olla liian hyvin, sillä partion jäsenissä oli myös paljon huonoja puolia. Heistä oikeastaan kaikki olivat sellaisia, jotka eivät osanneet kantaa vastuuta soturiudesta kuten soturin kuului. Kuuraturkki, Sinilintu ja Raparperipistos eivät kuuluneet suosikkikissoihini, ei etenkään Sinilintu. Olin synnyttänyt valkoturkkisen naaraan, mutta hän ei missään nimessä ollut minun tyttäreni. Sinilintu oli kummajainen, jonka Pimeyden Metsä oli lähettänyt piinaamaan minua. Partion jäsenistä Raparperipistos oli suosikkini, vaikken sen koommin entisestä oppilaastani välittänytkään. Hän oli suoriutunut soturikoulutuksestaan kohtalaisesti, mutta soturin uteliaisuus tulisi vielä koitumaan hänen kohtalokseen. Soturin tehtävä ei ollut kysellä ja kyseenalaistaa, vaan totella mukisematta.
Leirin piikkihernemuurit häämöttivät viimein edessämme. Pujahdin sisään hämärään tunneliin muun partion edellä. Leirin pääaukio avautui eteeni, kun astuin ulos hämärästä tunnelista. Astuin sivuun, jotta muutkin partion jäsenet pääsivät sisään leiriin. Kukin lähti omille teilleen mitään sanomatta. Istuin hetken aloillani piikkihernetunnelin liepeillä ja silmäilin pääaukiota. Kuten lähes poikkeuksetta, kaikki oli aivan normaalisti. Katseeni pysähtyi Mäntyviikseen ja hänen jaloissaan pyörivään tummanruskeaan pentuun. Kaksikon näkeminen sai minut muistamaan Pimentovarjon olemassaolon. Musta naaras oli puolentoista kuun aikana muuttunut lähestulkoon näkymättömäksi, aivan kuin hän olisi sulautunut leirin takaseinämän kallioon. Kuningattareksi siirryttyään Pimentovarjo oli pysytellyt pitkälti pentujensa luona. En ollut mikään pentujen suurin ystävä, joten olin parhaani mukaan pysytellyt kaukana Pimentovarjosta ja hänen kakaroistaan.
Mutta nyt olin vailla tekemistä, joten päätin ottaa riskin ja käydä tervehtimässä klaanitoveriani. Pahimmassa tapauksessa pennut olisivat raivostuttavia kuten aina, ja pilaisivat loppupäiväni. Päätöksen tehtyäni, nousin ylös ja suuntasin kohti pentutarhaa. Ohittaessani Mäntyviiksen ja tämän jaloissa leikkivän pennun, he lopettivat touhuamisen ja kääntyivät katsomaan minua kohti.
”Hei, Tuhkajuova”, Mäntyviiksi tervehti nopeasti. Tyydyin vain ohimennen nyökkäämään vastaukseksi, ennen kuin astuin sisään kallionseinämässä sijaitsevaan pesään. Makea maidontuoksu toivotti minut tervetulleeksi hämärään pesään. Jouduin pienen hetken totuttelemaan hämärään, ennen kuin erotin Pimentovarjon omalta vuoteeltaan pesän oikealta puolelta. Naaras tosiaan oli kuin varjo, hän oli sulautunut oikein näppärästi pesän tummaan seinään ensivilkaisulla. Kuningatar nosti harmaansinisen katseensa maassa leikkivistä pennuistaan minuun. Olin erottavinani hänen katseessaan hitusen yllättyneisyyttä. Ei siinä, kyllä minäkin olin yllättynyt löytäessäni itseni pentutarhalta.
”Ajattelin tulla tarkistamaan, että oletko vielä hengissä. Onko elämäsi kuningattarena sellaista kuin olit kuvitellut?” esitin naaraalle kysymyksen kävellessäni lähemmäs tätä. Kiersin pennut hieman kauempaa. He olivat lopettaneet leikkinsä ja tapittivat minua pennun silmillään. Väläytin kolmikolle vain kylmän katseen toivoen, että he jättäisivät minut rauhaan.
//Pimento? (tai pennut?)
