Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Pentutarhassa oli hiljaista. Kuuntelin sammalvuoteeltani nukkuvien kissojen hengityksiä. Omat pentuni nukkuivat sikeästi vatsani vierellä. Oli yö, mutta en saanut unta. Niinpä nousin varoen ylös ja hiivin kohti pesän uloskäyntiä. Vilkaisin vielä pesän syrjäisimpään nurkkaan varmistaakseni, että pennut eivät heränneet. Sitten astuin jäkäläverhon alitse pääaukiolle. Jo ennen kuin olin astunut ulos pesästä, kylmyys oli pureutunut ohuen turkkini lävitse. Lehtikato oli tosiaan täällä, vaikka maa oli edelleen lumeton. Ei menisi kauaa, kun lumi sataisi maahan niin, että se ei sulaisi viimeistään seuraavan aurinkohuippuna pois.
Hiivin hiljaa varjojen suojassa eteenpäin. Kiersin kuusen taakse ja ohitin lammen, johon vesiputous laski vetensä. Pysähdyin ja katsahdin putousta. Virta oli heikentynyt, mutta se oli normaalia tähän aikaan vuodesta. Hiirenkorvan aikana virta voimistuisi taas. Jos ei olisi ollut näin kylmä, olisin pulahtanut lampeen uimaan. En halunnut vilustua. Jatkoin siis matkaani eteenpäin. Leirin uloskäynnin läheisyydessä istui tutun kissan hahmo. Jyrkänneloikka vaikutti ylväältä kuten aina. Kolli kääntyi puoleeni ja kohtasi katseeni. Istuin tämän viereen kysymättä lupaa.
”Miksi olet vielä jalkeilla?” harmaa soturi murahti. Kohautin lapojani, mutta päätin olla kohtelias ja vastata:
”En saanut nukuttua. Päivät pentutarhalla ovat liian tylsiä minun makuuni.” Isäni ei vastannut mitään. Hiljaisuus laskeutui yllemme, ja yritin keksiä jotakin puhuttavaa. Jyrkänneloikka oli pari kertaa käynyt katsomassa pentuja, mutta ei hän vaikuttanut kiinnostuneelta heistä.
”Yö on ilmeisesti ollut rauhallinen?” kysyin, vaikka tiesinkin vastauksen. Mitään poikkeavaa ei näkynyt, kuulunut tai haissut. Kaikki oli kuten aina ennenkin.
”Kyllä”, harmaa kolli tokaisi ilmeettömänä, ”miten Henkäysvarjolla menee?” Kysymys tuli minulle täytenä yllätyksenä, mutta pakotin ilmeeni pysymään vakavana.
”Ihan hyvin. Hän on päässyt hyvin kiinni varapäällikkönä olemiseen. Kasvatustyylimme ovat kovin erilaisia, mutta Henkäysvarjolla ei ole varaa valittaa. Minä vietän pentujen kanssa kuusi kuuta pentutarhalla, joten minä myös kasvatan heidät”, ääneni oli kylmä, ja katseeni kiersi kohti sotureiden pesää. Ikään kuin varmistin, ettei Henkäysvarjo kyyhöttänyt pesän varjossa kuuntelemassa keskusteluamme. Ajatus oli hölmö, sillä tiesin, ettei Henkäysvarjo niin tekisi. Jos kolli huomaisi minut pääaukiolla keskellä yötä, hän tulisi luokseni.
”Hän vaikuttaakin olevan välillä hieman liian pehmo pentujenne kanssa. Miten heillä muuten menee?” isä kysyi, ja käänsin taas katseeni tämän kirkkaanvihreisiin silmiin. Silmät kiiluivat kuunvalossa.
”Hyvin. He kasvavat normaalisti, ja tottelevat minua. He ovat… Noh, pentuja”, tuhahdin, koska en keksinyt muutakaan sanottavaa. Jyrkänneloikka nyökkäsi taas.
”Heistä tulee vielä hyviä sotureita Kuolonklaanille”, Jyrkänneloikan ääni oli nyt erilainen kuin aiemmin. Äänestä saattoi kuulla sen, että kolli todella luotti minuun. Hän luotti siihen, että kasvattaisin jälkeläisistäni erinomaisia sotureita. Nyökkäsin ikään kuin kiitokseksi.
”Miten sinulla menee?” päädyin kysymään hetken hiljaisuuden päätteeksi. Jyrkänneloikka katsahti minuun ja kohautti vuorostaan leveitä lapojaan.
”Tavallisesti. Teen sitä mitä rakastan; palvelen klaaniani”, soturi vastasi taas normaalilla, tasaisella äänellä. Olisihan se pitänyt arvata. Jyrkänneloikka oli aina ollut tuollainen. Hän eli Kuolonklaanille.
”Oletko tässä hetken, kun käyn kiertämässä vähän leirin ulkopuolella?” kolli kysyi ja nousi ylös. Päättelin siitä, ettei kieltäytyminen ollut vaihtoehto. Nyökkäsin, ja kolli katosi piikkihernetunnelin varjoihin. Jäin katselemaan hänen peräänsä.
Kun istuin yksin lähellä leirin uloskäyntiä, tunsin pitkästä aikaa olevani soturi. Minulla oli tehtävä, ja minun täytyi valvoa klaanini unta. Minua alkoi ärsyttää, koska tiesin tämän tunteen katoavan heti, kun Jyrkänneloikan jykevä hahmo ilmestyisi takaisin pääaukiolle. Joutuisin palamaan pentutarhalle tuhisevien pentujeni viereen, ja viettää siellä seuraavat kuut. En saisi partioida, vartioida klaaniani tai tehdä muuta kuin vahtia pentuja. Olin enemmän kuin valmis siihen, että pentuni täyttäisivät kuusi kuuta, siirtyisivät oppilaiden pesään, ja minä pääsisin takaisin sotureiden pesään nukkumaan omalle vuoteelleni.
//544 sanaa
