Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Sateen ropina tunkeutui lämpimään uneeni ja sai minut heräämään. Raotin hitaasti silmiäni ja katsahdin pesän kattoon. Kaatuneen kuusen oksien välit oli tilkitty erilaisilla oksilla ja lehdillä, joten se oli vedenpitävä. Kuulin, kuinka jotkut soturit vääntelehtivät vuoteillaan. Ilmeisesti sade piti heitä hereillä. Sade taisi olla varsin voimakas, sillä sen ääni hukutti alleen vesiputouksen pauhun. Vaikka sateen ääni tuntui ärsyttävän muita sotureita, minä nautin siitä. Olisin voinut vielä nukkua, mutta väsymys oli kadonnut tiehensä. Loikoilin tovin sammalvuoteellani ja kuuntelin, kuinka sade hellitti hiukan. Päätin nousta ylös. Henkäysvarjon vuode oli tyhjä. Pesässä oli myös muutama muu tyhjä peti. Katsahdin Väärävarjon valkeaan turkkiin. Kolli oli hereillä, ja hän istui ryhdikkäästi omalla vuoteellaan. Soturin vaalean meripihkaisissa silmissä oli terävä katse, kun hän katsoi minuun. Valkea kolli ei hymyillyt kuten normaalisti, vaan käänsi katseensa nopeasti pois.
Puikkelehdin nukkuvien sotureiden välistä ulos pesästä. Pääaukiolla oli varsin hiljaista, ja leirin maa oli märkää. Siellä täällä oli pieniä vesilammikoita. Istahdin yhden lammikon eteen ja katselin, kuinka sadepisarat putoilivat veteen. Se näytti kauniilta. Turkkini kastui yllättävän nopeasti, kun sade voimistui taas. Pääaukio oli miltei tyhjillään. Vartiossa oleva Kalmakuu oli siirtynyt piikkihernetunnelin suojaan, mutta erotin kollin punaruskean turkin täältä saakka.
Etsin katseellani Henkäysvarjon vaaleanharmaata raidallista turkkia, mutta kolli ei ollut aukiolla. Arvelin, että hän oli Punatähden pesässä tai muualla päällikön kanssa.
Ensimmäiset kissat alkoivat heräillä. He astuivat tympääntyneinä ulos pesistään ja hakivat leirin seinämien läheltä sateensuojaa. Jotkut soturit kävivät herättämässä oppilaansa harjoituksiin. Raparperitassulla oli tänään vapaapäivä, sillä olimme olleet eilen harjoituksissa miltei koko päivän.
Aamupäivä eteni hitaasti. Sade lakkasi jossain kohdin, mutta alkoi pian uudestaan. Minä istuskelin lähellä kallion seinämää ja katselin kissojen touhuja. Henkäysvarjo oli jossain vaiheessa saapunut pääaukiolle Punatähden kanssa. Kaksikko keskusteli vakavan oloisina jostakin, kenties reviirillämme liikkuvasta murhaajasta. Väärävarjo oli astellut ulos sotureiden pesästä, ja kolli oli vilkaissut minua, ja kääntänyt heti katseensa pois. Valkean soturin elekieli kertoi, että hän oli loukkaantunut. Se ärsytti minua. Olin vain sanonut hänelle asian niin kuin se oli, ja hän meni ja loukkaantui.
Henkäysvarjo oli järjestänyt partiot, ja minä olin päässyt mukaan aurinkohuipun saalistuspartioon. Partion johtajana toimi Rapakynsi, ja mukaamme lähtisivät Ruostekukka, Pikkukaaos, Väärävarjo ja Keltapilke. Saalistuspartiot olivat varsin erilaisia tänä päivänä. Kuljimme lähes koko ajan pareittain, jottei kukaan joutuisi murhaajan kynsiin. Olin jo päättänyt, että Väärävarjo olisi tänään minun parinani. Halusin kertoa hänelle, ettei hänellä ollut mitään syytä olla minulle vihainen.
Viimein tuli aurinkohuipun hetki, ja minä kävelin ensimmäisenä piikkihernetunnelin liepeille odottamaan partiota. Taivas oli edelleen täynnä tummia pilviä, vaikka sade olikin lakannut. Kun partio oli kasassa, Rapakynsi johdatti meidät ulos leiristä.
Leirin ulkopuolella suuntasimme kohti etelää, jossa puita kasvoi harvakseltaan, ja aluskasvillisuus oli olematonta. Alue oli melko nummimaista. Reviirin eteläosassa kasvoi pitkää ruohikkoa. Väärävarjo jatkoi minun välttelyä. Kolli jättäytyi tarkoituksella partion perälle, kun huomasi minun kulkevan aivan Rapakynnen kannoilla. Turhautuneena myös minä jättäydyin jälkeen, jolloin Väärävarjo vain mulkaisi minua. Päätin pysyä vaiti niin kauan, kun aloimme järjestellä pareja.
”Minä ja Ruostekukka huolehdimme toisistamme tämän partion ajan. Jakakaa itse loput parit”, Rapakynsi sanoi tuhahtaen. Ruostekukka ei väittänyt vastaan. Huomasin Pikkukaaoksen astelevan kohti Väärävarjoa.
”Mennäänkö?” tummanruskea tabbykuvioinen naaras kysyi, mutta minä astuin kaksikon väliin.
”Sinä menet Keltapilkkeen kanssa”, tuhahdin ja katsoin vakavana Pikkukaaosta. Naaras kohautti välinpitämättömästi lapojaan ja kääntyi sitten toisen soturin puoleen. Kun kaksikko poistui paikalta, minä käännyin Väärävarjon puoleen. Kolli kohtasi katseeni, mutta lähti sitten kävelemään poispäin.
”Älä jaksa olla tuollainen”, ärähdin ja ravasin kissan perään. Väärävarjo kohautti lapojaan ja pudisteli turhautuneena päätään.
”Mikä sinua riivaa?” kysyin ja katsoin itseäni kookkaampaa soturia, joka ei vaivautunut edes vilkaisemaan minuun päin. Suuntasimme kohti itäistä rajaa. Väärävarjo ei vastannut kysymykseeni, vaan jatkoi välinpitämättömästi matkaa eteenpäin.
”Kyllähän minä arvasin, että sinä vain esität ystävääni”, sanoin ja kiristin tahtiani päästäkseni soturin ohitse. Märkä ruoho hipoi vatsakarvojani ja sai turkkini kastumaan. Kuulin Väärävarjon pysähtyvän. En vaivautunut pysähtymään, vaan jatkoin matkaani.
”En minä mitään esittänyt!” kolli huudahti perääni, ja sai minut pysähtymään. Sydämeni hakkasi rinnassani kiivaasti saaden oloni epämukavaksi. Välimatkaa soturiin oli joitakin ketunmittoja. Käännyin häntä kohti turhautuneena. Väärävarjo käveli lähemmäksi, mutta jäi kahden ketunmitan päähän. Kollin kasvoilla oli surumielinen ilme. Se ei vedonnut minuun enää.
”Minä pidin sinusta ihan oikeasti. Luulin, että olisit ollut jotenkin erilainen, mutta minä erehdyin. Olet ihan samanlainen kuin muutkin täällä”, Väärävarjo sanoi. Nyt kolli vaikutti lähinnä vain vihaiselta. En ollut koskaan nähnyt Väärävarjoa vihaisena.
”Kai minä olen, kun olen kuolonklaanilainen!” sihahdin vastaukseksi ja olin taas kääntämässä Väärävarjolle selkääni, mutta kolli pysäytti minut.
”Ei se saisi määrittää sitä, millainen sinä olet kissana”, kolli sanoi kovalla äänellä. Sade alkoi taas. Se kasteli nopeasti turkkimme, muttei se häirinnyt minua lainkaan.
”Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Minä olen soturi, muulla ei ole väliä”, ärähdin. Väärävarjo joutui astumaan lähemmäksi, sillä sade heikensi puheen kuuluvuutta.
”Kyllä minäkin olen soturi, mutta osaan siltikin käyttää omaa päätäni! Sinä sen sijaan teet kaiken miten joku toinen sanoo, onko sinulla omaa tahtoa lainkaan?” valkea kolli kysyi ja katsoi minua terävällä katseellaan. Hänen kysymyksensä hämmensi minua, sillä en ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Tietenkin minulla oli oma tahto, mutta ei klaanissa voinut elää miten itse tahtoi. Oli noudatettava sääntöjä ja lakeja, sekä päällikön sanaa.
”Tietenkin minulla on!” tuhahdin vastaukseksi. Väärävarjo ravisteli turkkiaan, joka oli nyt läpimärkä. Kolli pudisteli päätään.
”Eikä ole. Sinä et tiedä omasta tahdosta mitään. Elät kuten isäsi tahtoo, etkö sinä ymmärrä? Hän on jopa päättänyt, ketä sinä saat rakastaa. Minä yritin vain auttaa sinua, mutta ilmeisesti olet liian hiirenaivoinen ymmärtääksesi, ettei kukaan voi sanoa sinulle millainen sinun täytyy olla”, Väärävarjo ärähti ja käänsi minulle selkänsä. Minua suututti kollin käytös. Kuinka hän saattoi puhua noin minun isästäni? Jyrkänneloikka oli soturi, jota hän edes hädin tuskin tunsi, ja niin hän vain kuvitteli tuntevansa hänet. Väärävarjo kuvitteli tuntevansa myös minut, vaikkei hän oikeasti tiennyt elämästäni mitään. Se johtui kai siitä, ettei Väärävarjo ollut oikea soturi. Aivan kuten Henkäysvarjo oli sanonut. Erakot eivät koskaan tulisi ymmärtämään, millaista klaanielämä oli.
Käänsin selkäni Väärävarjolle. Olisi keskityttävä saalistamiseen, vaikka tuskin tällaisella sateella mitään saalista edes saisi. Kaikki eläimet etsivät varmasti parhaillaan turvapaikkaa puiden juurikoista ja pensaiden alta. Lähdin kulkemaan kauemmaksi Väärävarjosta, enkä kuullut hänen askeleitaan takanani. En vaivautunut vilkaisemaan soturia. Turhaan minä edes vaivauduin keskustelemaan hänen kanssaan. Ei kolli minua kuitenkaan ymmärtäisi.
En tavannut Väärävarjoa ennen kuin partion oli aika kohdata paikassa, jossa olimme erkaantuneet. Olin onnistunut unohtamaan kollin sanat saalistusreissun ajaksi, ja saanut kiinni hiiren ja rastaan. Rastas ei ollut päässyt lentoon, sillä vesi oli kastellut sen siivet ja tehnyt höyhenistä liian painavia. Se oli ollut helppo saalis. Sade oli taas hellittänyt, ja aurinko pilkisti pilven takaa luoden sille kultareunuksen.
Partion jäsenet katsahtivat minun suuntaani hieman yllättyneinä, kun saavuin paikalle yksin. Väärävarjo tuli hetken kuluttua toisesta suunnasta. Kolli kantoi suussaan vesimyyrää. Kukaan ei vaivautunut sanomaan mitään, vaan Rapakynsi lähti johdattamaan meitä kohti leiriä.
Minä vilkaisin Väärävarjoa, mutten sanonut mitään. Kollin sanat soivat päässäni jatkuvalla toistolla. Aluksi ne tekivät minut vihaiseksi, mutta sitten aloin miettiä sanojen merkitystä. Miksi kolli ajatteli, että toimin tismalleen kuten isäni tahtoi?
// 1118 sanaa
