Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
//TAISTELUTARINA
Taistelin sinnikkäästi klaanitovereideni rinnalla taistelussa, joka oli alkanut jo aamun koitteessa ja jatkunut taukoamatta aina siitä saakka. Olin pyrkinyt pysyttelemään Henkäystähden lähettyvillä koko ajan, mutta välillä päällikkö oli liuennut taisteluareenalta ja siirtynyt syrjemmäs lepäämään. Hän näytti hyväkuntoiselta siihen nähden, että hänen kimpussaan oli lähes koko ajan vähintään yksi – useimmiten ainakin kaksi – eloklaanilaissoturia. Autoin kumppaniani niin paljon kuin omilta taisteluiltani ennätin ja niin tekivät myös muut kuolonklaanilaiset. Minä en pelännyt kuolemaa, mutta välttelin turhia riskejä. Olin valmis kuolemaan tässä sodassa klaanini ja päällikköni tähden, jos tilanne todella sitä vaatisi. Olin valmistautunut siihen, että kun taistelu viimein päättyisi, joutuisimme hautaamaan klaanitovereitamme enemmän kuin koko viime lehtikadon aikana yhteensä.
Sellaista oli sota. Ei ollut olemassa sotaa, josta kaikki selviäisivät hengissä. Olin käynyt saalistamassa sekametsän siimeksessä ja syönyt ripeästi kiinnisaamani hiiren. Jos tahdoin puolustaa klaaniani henkeni uhalla, se olisi kannattavinta tehdä kylläisenä. Nälissään ja väsyneenä tuli tehtyä typeriä virheitä.
Kävelin hämärässä metsässä eteenpäin varuillani. Taistelun äänet voimistuivat mitä lähemmäs taisteluaukiota pääsin. Ilmassa tuoksui voimakkaana veren rautainen tuoksu ja taistelun äänet peittosivat alleen lintujen viserrykset ja kaikki muut metsän tavalliset äänet. Joku olisi saattanut kutsua tätä painajaisekseen, mutta minua ei pelottanut. Tätä varten minä olin syntynyt.
Kun aukio häämötti edessäni, huomasin kuinka kaksi eloklaanilaiskissaa syöksyivät kohti metsää joidenkin ketunmittojen päässä minusta. He huomasivat minut ja toinen heistä huudahti jotain toiselle. Aukiolta kantautuva sähinä, murina ja parahdukset estivät minua saamasta selvää kissan sanoista. Sen tiesin, etteivät he olleet jäämässä taistelemaan kanssani. Edellä juokseva kissa kiristi tahtiaan, mutta toinen – selvästi enemmän haavoittunut – ei saanut juurikaan vauhtia lisää. Olin juuri lähdössä eloklaanilaisten perään, kun vilkaisin varmuuden vuoksi aukiolle. Aikeeni muuttui hetkessä erottaessani tutun naaraan taistelevan kahta eloklaanilaista vastaan. Pimentovarjo oli pahasti alakynnessä, eikä tilanne ollut lainkaan reilu.
Mutta kun tunnistin naaraan kimpussa taistelevan valkoturkkisen kollin, koko maailma tuntui pysähtyvän. Miljoonat ajatukset ja tunteet alkoivat pörrätä päässäni. Hetken ajan pääni tuntui ampiaispesältä, jota joku oli käynyt käpälällään sohaisemassa. Olin minä tiedostanut Väärävarjon osallistuvan taisteluun, mutta jostain syystä tämä tilanne sai minut empimään. Se yllätti minut itsenikin. Rakastinko minä vieläkin Väärävarjoa? Ei, en saanut rakastaa. Hän oli minun viholliseni, Kuolonklaanin vihollinen. Hän uhkasi klaanini ja sen jäsenten turvallisuutta. Todellinen soturi ei voinut rakastaa kissaa, joka oli uhka hänen klaanilleen, ja minä olin todellinen soturi. Väärävarjo oli minun viholliseni.
Se pienen pieni hetki, kun seisoin aukion laidalla ja katselin kolmea toistensa kimpussa taistelevaa kissaa, tuntui ikuisuudelta. Todellisuudessa se oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan. En empinyt enää, minä tiesin vastuuni Kuolonklaanin soturina. Minun oli unohdettava kaikki se, mitä minun ja Väärävarjon välillä joskus oli. Sillä ei ollut enää väliä, kun taistelimme eri puolilla toisiamme vastaan.
Liityin taisteluun hyökkäämällä kissan kimppuun, joka oli juuri aikeissa hyökätä Pimentovarjon päälle. Tunnistin punaturkkisen kollin Lieskakajoksi, joka oli ollut usein mukana kokoontumisissa. Hän saattoi olla kokenut soturi, mutta oli siitä huolimatta rutkasti minua ja Pimentovarjoa nuorempi ja kokemattomampi. Tämä lieni ensimmäinen kerta, kun olin vastakkain taistelussa Lieskakajoa vastaan. Irtaannuin nopeasti raidallisesta soturista ja kiepsahdin Pimentovarjon vierelle. Seisoimme nyt kaikki neljä vastakkain, valmiina taistelemaan toisiamme vastaan.
”Hyvä kun tulit. Kahdestaan pärjäämme varmasti”, Pimentovarjo lausahti, mutten vaivautunut kääntämään katsettani Väärävarjosta ja Lieskakajosta häneen – se olisi ollut typerä virhe, joka olisi antanut vastustajillemme helpon tilaisuuden hyökätä päällemme.
”En epäile sitä hetkeäkään”, vastasin klaanitoverilleni. Olimme taistelleet Pimentovarjon kanssa yhdessä lukemattomia kertoja, ja sen ansiosta minä koin, että osasimme lukea toisiamme ja aikeitamme hämmästyttävän hyvin. Ei ollut tarvetta sanoille, kun lähdimme jo yhteistuumin hyökkäämään kohti vihollisiamme. Pimentovarjo valitsi uhrikseen Lieskakajon, joten minulle ei jäänyt vaihtoehtoja; minun oli taisteltava Väärävarjoa vastaan. Valkoinen soturi väisti nopeasti hyökkäykseni loikkaamalla sivuun. Hetken ajan seisoimme vastakkain ja katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Väärävarjon katse oli kaikkea muuta kuin tyyni, jollaisena olin tottunut hänet näkemään. Kollin kasvoilla oli ilme, joka suorastaan huusi minua lopettamaan. Se oli minun etuni, ettei Väärävarjo halunnut taistella kanssani. Minä en epäröisi, jos saisin tilaisuuden riistää valkoturkkisen soturin hengen. En nähnyt kollia pentujeni isänä, elämäni suurimpana rakkautena tai entisenä kuolonklaanilaisena, vaan pelkästään vihollisenani. Juuri nyt hän ei merkinnyt minulle yhtään mitään.
Kun Väärävarjo ei tehnyt aloitetta, jouduin aloittamaan uuden hyökkäyksen. Onnistuin sivaltamaan kynsilläni sirorakenteisen kollin poskea. Hän kavahti taaemmas ja kauhun sekainen ilme vaihtui vihaiseen ja pettyneeseen, aivan kuin hän olisi herännyt jonkinlaisesta horroksesta. Väärävarjo valpastui ja teki nopean syöksyn minua kohti. Kollin hampaat havittelivat kaulaani, mutta onnistuin väistämään ne nipin napin. Loikkasin kohti hieman itseäni suurempaa kissaa, ja hän vastaanotti hyökkäykseni. Kun iskeydyin kollin rintakehää vasten, Väärävarjo heittäytyi hallitusti maahan ja kierähti ympäri niin, että sai painettua minut maata vasten. Mutta yllätyksekseni Väärävarjo pysähtyi. Hän ei havitellutkaan enää kaulaani, vaan painoi käpälänsä rintani päälle ja katsoi minua suoraan silmiini.
”En minä aio taistella sinun kanssasi, Tuhkajuova”, kolli lausahti kylmäkiskoisesti niin hiljaa, että hädin tuskin edes kuulin sitä. Vaikka hänen äänensä olikin niin koruton ja tunteeton, hänen katseensa viesti muuta. Kaiken sen pettymyksen, vihan ja epävarmuuden seasta olin näkevinäni jotain samaa kuin siinä, millä tavalla Väärävarjo oli minua ennen katsonut. Hän ei ollut unohtanut tai lakannut rakastamasta. Hän oli heikko ja kaikkea muuta kuin aito soturi. Väärävarjo oli erakko, ei sellaiset voineet ymmärtää, mitä klaanin puolustaminen merkitsi.
Makasin kollin painon alla liikahtamatta, odottaen hänen seuraavaa siirtoaan. En siinä hetkessä sitä tajunnut, mutta luotin sokeasti hänen sanoihinsa. Kenties minä tiesin sen, että hän puhui totta. Väärävarjo ei koskaan valehdellut minulle. Kun hän nosti käpälänsä pois rintani päältä ja oli lähdössä, minun tilaisuuteni tuli. Potkaisin takajaloillani kollin takajalkoja voimalla niin, että ainoa jalka jonka varassa hänellä oli painoa, oli pääni vieressä oleva etujalka. Kollin tasapaino petti ja hän mätkähti maahan päälleni. Kiedoin etukäpäläni Väärävarjon ympärille ja kierimme hetken maassa toistemme kimpussa, kunnes sain otteen hänen kaulastaan. Vaikka Väärävarjo olikin heikko ja alistui tunteidensa vietäväksi, minä en ollut. Jos Väärävarjon tappaminen auttaisi Kuolonklaania edes vähän, olin valmis tekemään sen. Otteen pitäminen oli vaikeaa, kun Väärävarjo kiemurteli niin kovasti. Tiesin, että hänen tavoitteensa oli vain päästä irti otteestani ja liueta paikalta. Niin hän taisi tehdä aina, kun kohdalle iski vaikea tilanne.
Harmikseni Väärävarjo oli minua ketterämpi, kokeneempi ja kaikin puolin taitavampi taistelija, joten hänen onnistui suorastaan naurettavan helposti irrottautua otteestani ja loikata taaemmas. Kampesin itseni nopeasti pystyyn tarkoituksenani hyökätä uudelleen kollin kimppuun. Seisoimme parin silmänräpäyksen ajan vastakkain katsoen toisiamme silmiimme samalla, kun taistelu raivosi ympärillämme. Jonkun toisen silmin se tilanne olisi saattanut olla raastavan tunteikas, surullinen ja kammottava, mutta minulle se oli vain hetki muiden joukossa samalla tavalla, kuin Väärävarjo oli eloklaanilainen siinä missä kuka tahansa muukin. Kolli pudisteli päätään, ja juuri kun olin hyökkäämässä häntä kohti, hän käänsi minulle tylysti selkänsä. Vilkaisemattakaan lapansa yli minuun, hän syöksyi kissajoukon sekaan ja pakeni luotani. Silmäni kapenivat ohuiksi viiruiksi, kirottu pelkuri.
Annoin kollin mennä tietäessäni, ettei taistelu häntä vastaan onnistuisi. Aina tilaisuuden tullen hän luikkisi häntä koipien välissä pakoon, eikä taistelusta tulisi mitään. Se olisi pelkkää ajan haaskausta.
”Pyh, juuri tuollaisia eloklaanilaiset ovat. Lieskakajokin livisti tiehensä”, Pimentovarjo oli ilmestynyt vierelleni kuin tyhjästä. Pimeyden Metsälle kiitos, onnistuin estämään säpsähtämisen. Olisi ollut kamalan noloa, jos naaras olisi huomannut minun olleen niin uppoutunut ajatuksiini Väärävarjon luikittua tiehensä. Hän olisi takuulla ymmärtänyt jotain väärin ja luullut minun haikailevan valkoturkkisen kollin perään tai jotain muuta vastaavaa. Kaikista vähiten minua juuri nyt kiinnosti selitellä kenellekään mitään.
Ennen kuin ehdin vastata mustaturkkiselle naaraalle mitään, jostain taistelun seasta meitä kohti nelisti eloklaanilaiskissa. Se ei selvästikään ollut suunnitellut kohtaavansa meitä, sillä naaraskissan katse oli kohdistettuna taaksepäin häntä takaa-ajavaan kujakissaan. Eloklaanilaisen huomatessa meidät, hän alkoi jarruttaa paniikinomaisesti. Multaa pöllähti ilmaan niin, että näkyvyys heikkeni pölypilven noustua ilmaan. Kissa onnistui pysähtymään juuri meidän eteemme, eikä Pimentovarjo aikaillut. Hän iski hampaansa hunajanvärisen naaraskissan niskaan. Jouduin loikkaamaan sivuun, kun eloklaanilaisen perässä juossut kujakissa oli vähällä juosta päälleni. Hän käänsi murhanhimoisen katseensa Pimentovarjon suuntaan.
”Irti siitä! Se on minun viholliseni”, ruskeaturkkinen kollikikissa vaati tiukasti. En nähnyt Pimentovarjon ilmettä, mutta naaras näytti empivän hetken. Hän irrotti otteensa eloklaanilaisnaaraasta ja tuhahti:
”Pidä hyvänäsi.”
Raidallinen kolli, jonka vasta tässä vaiheessa tunnistin Kuolonklaanissakin aikoinaan elelleeksi Tyrskytiikeriksi, nappasi kiinni vihollisestaan ja jatkoi taistelua, joka näytti kaikkea muuta kuin tasaväkiseltä. Viitoin Pimentovarjon perässäni kohti aukion laitaa. Hän näytti väsyneeltä ja haavoittuneelta. Naaraan kasvoissa oli yksi hieman isompi haava ja huomasin, kuinka soturin vatsasta tihkutti verta maahan.
”Oletko levännyt lainkaan koko päivänä?” kysyin naaraalta siirtyessämme läheisen kuusen oksien alle suojaan. Varapäällikkö katsoi minua kuin kysymykseni olisi ollut aivan järjetön.
”Ei täällä ole ehtinyt levätä”, naaras vastasi raskaalla äänellä.
”Et sinä voi tuossa kunnossa taistella. Tule, siirrytään sivummaksi lepäämään, niin minä käyn saalistamassa sinulle syötävää, jotta kykenet jatkamaan taistelua”, ei ollut lainkaan tapaistani jaella käskyjä korkeammassa asemassa oleville kissoille, jonka vuoksi tämä olikin enemmän pyyntö kuin käsky. Katsoin kysyvästi Pimentovarjoa toivoen, että hän ymmärtäisi itsekin mikä olisi hänen parhaakseen. Jos hän päättäisi jatkaa taistelua tuossa kunnossa, hän tapattaisi itsensä aivan turhaan.
//Pimento?
KP-boosti käytössä
