Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
En voinut edes sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olin astuessamme taas Kuolonklaanin rajojen sisäpuolelle. Kivikukkulalla Leimusilmä oli lausunut jotain, joka oli saanut minut kummastumaan. ’Eloklaani arvostaa apuanne’, kuulosti lähinnä siltä, että olimme lähteneet matkaan vain hyvää hyvyyttämme auttaaksemme rajanaapuriamme hädässä. Nyökkäsin mustavalkoiselle kollille.
”Teimme tämän Kuolonklaanin ja klaanitovereidemme vuoksi”, lausahdin rauhallisesti. Kolli väläytti minulle pienen hymyn ja kääntyi katsomaan, kun muut hyvästelivät nopeasti toisensa. Sitten erosimme, ja eloklaanilaiset jatkoivat matkaansa kohti oman klaaninsa reviiriä.
Seisoimme Mäyräkynnen ja Nuppujuovan kanssa hetken aloillamme, silmäillen kauemmas lipuvia eloklaanilaisia. Käänsin katseeni kahteen nuorempaan soturiin.
”Meidän on kiiruhdettava leiriin”, totesin terävällä äänellä ja nappasin oman osuuteni yrteistä suuhuni. Mäyräkynsi ja Nuppujuova lähtivät yrttitukot suussaan perässäni kohti Kuolonklaanin leiriä.
Jo matkalla huomasin, kuinka vähän hajujälkiä metsässä risteili. Tuorein partion hajujälki oli laimea, todennäköisesti eiliseltä. Huoli sai aikaan muljahduksen vatsassani. Menikö klaanilla niin huonosti, että he joutuivat jättämään tärkeitä rajapartioita pois? Pelkäsin, että emme ehtisi ajoissa ja Punatähti syyttäisi siitä minua. Tiesin kyllä, että olisin voinut patistaa muita liikkumaan rivakammin, mutta silloin en ollut kokenut sitä aiheelliseksi. Emme me olleet olleet poissa kuin reilu neljäsosakuun ajan.
Jännitys kasvoi yli uomiensa, kun viimein saavutimme Kuolonklaanin leirin piikkihernemuurit. Vilkaisin perässäni kulkevia sotureita ennen kuin työnnyin sisään piikkihernetunneliin. Matka tunnelin läpi pääaukiolle tuntui kestävän kauemmin kuin tavallisesti.
Kun viimein saavutin pääaukion, kaikki vaikutti päällisin puolin tavalliselta vaikkakin vähän hiljaiselta. Päivä oli jo pitkällä, ja normaalisti tähän aikaan aukio oli pullollaan kissoja. Nyt aukiolla lymyilevien kissojen uteliaat katseet kääntyivät meihin. Viitoin Mäyräkynnen ja Nuppujuovan perässäni parantajan pesän edustalle.
”Hehkuaskel?” huhuilin mustaa parantajanaarasta astumatta itse sisään pesään. Yrttien määrä ei näyttänyt kovinkaan vakuuttavalta, joten en halunnut tietoisesti sairastuttaa itseäni. Pelkäsin, etteivät yrtit riittäisi kaikille sairaille ja saisimme syyt niskoillemme. Mustaturkkinen hahmo ilmestyi esiin hämärästä pesästä ja katsahti meitä helpottuneena.
”Te palasitte!” tämä huokaisi, ”laskekaa vain yrtit siihen, niin minä kerään ne.” Tein kuten Hehkuaskel kehotti, ja kaksi muuta kissaa seurasivat esimerkkiäni. Musta naaraskissa alkoi rivakasti kerätä yrttejä suuhunsa ja kiikutti kolmessa erässä ne sisään parantajan pesään.
Kuullessani takaapäin lähestyviä askeleita, käännyin tulijan suuntaan. Punatähden kasvoilla oli vakava, mutta rauhallinen ilme.
”Onpa hyvä nähdä sinun olevan noin hyvässä kunnossa”, lausuin kunnioittavasti ja laskin sen osoitukseksi päätäni hieman alaspäin.
”Matkanne oli varmasti raskas. Käykää lepäämään, niin vaihdetaan kuulumisia illemmalla”, punaruskea päällikkö naukui päätään nyökäyttäen. Vasta nyt huomasin, kuinka väsynyt olinkaan. Tuntemattomalla maaperällä vaeltaminen oli tosiaankin ollut raskasta.
”Kiitos, tulen etsimään sinua myöhemmin”, lupasin ja lähdin talsimaan kohti sotureiden pesää. Tämä matka oli osoittanut minulle, etten tosiaankaan ollut mikään seikkailijaluonne. Viihdyin tutussa ja turvallisessa ympäristössä jokapäiväisten rutiinien ympäröimänä. Turhan isot muutokset saivat aikaan vain turhaa stressiä.
Kun pujahdin sisään kaatuneen kuusen alla sijaitsevaan pesään, mieleeni nousi asia, jonka Leimusilmä oli aiemmin matkan aikana kertonut. Hän oli laskeskellut, kuinka monta sairastunutta mahtoi jo olla, ja kolli oli samalla puoliääneen nimennyt ne, jotka olivat sairastuneet ennen heidän lähtöään. Kun hän oli lausunut Pohjaharhan nimen, kylmät väreet olivat kulkeneet kehoni läpi. Vaikka olin oppinut hyväksymään sen, ettei valkoturkkinen kolli ollut minun poikani, hänen sairastumisensa oli saanut aikaan inhottavan tunteen. En voinut olla ajattelematta sitä, miten Väärävarjo pärjäisi, jos hän menettäisi poikansa.
