Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Kokoontumisen jälkeinen aamu tuli nopeammin kuin toivoin. Aluksi oli haastavaa saada edes silmiäni auki. En olisi millään halunnut nousta ylös lämpimästä pesästä kylmään aamuun. Tiesin, että päivä oli kuitenkin aloitettava. Mateleminen vaikeuttaisi ylösnousemista entisestään. Siispä suin hetken turkkiani, jonka jälkeen puikkelehdin nukkuvien karvamyttyjen ohitse leirin uloskäynnille.
Jo ennen kuin astuin ulos, tunsin kuinka viileä puhuri kävi sisään pesään. Kiitin onneani, että en joutunut nukkumaan pesän sisäänkäynnin lähettyvillä. Astuin ulos pääaukiolle ja pysähdyin tuntiessani kylmyyden. Kohotin katseeni taivaalle. Yön viimeiset tähdet sinnittelivät vielä vaaleansinisellä taivaalla. Täysikuu mollotti matalalla, ja pian se katoaisi näkyvistä kokonaan.
Aurinko oli jo noussut, ja pääaukion hiljaisuudesta päätellen auringonnousun partion olivat jo lähteneet liikkeelle. Vain muutamat kissat oleskelivat aukiolla. Punatähti ja Rapakynsi istuivat lähekkäin piikkihernemuurin varjossa. Punaruskea päällikkö katsoi kovin rakastuneena kumppaniaan. En ollut aiemmin huomioinut tällaista, mutta nyt tuntui kuin sitä ei voisi olla näkemättä. Olin aina ajatellut, että tunteiden näyttäminen teki kissoista heikkoja. Nyt vasta huomasin, ettei se ehkä ollutkaan niin. Punatähti ei ollut heikko, mutta hän ei nähtävästi pelännyt näyttää, mitä tunsi Rapakynttä kohtaan.
Kun saalistuspartio saapui jonkin ajan kuluttua leiriin, enemmistö kuolonklaanilaisista oli viimein uskaltanut ulos pesistä. Tuoresaaliskasalla meinasi jopa olla tungosta.
”Ette te vielä nälkään kuole. Voitte ihan hyvin jakaa tuon jäniksen ja ottaa mukaan yhden hiiren. Varautukaa lehtikatoon, älkääkä syökö liikaa”, tiuskaisin Sähkötuholle, Sulkavirralle ja Sinilinnulle, jotka olivat kaikki parhaillaan tuoresaaliskasan äärellä. Jokainen oli valikoimassa itselleen omaa saalista. Sähkötuho vilkaisi minua.
”Taidammekin tehdä niin”, kolli vastasi rauhallisesti ja pudotti jo kasasta nappaamansa oravan takaisin. Raidallinen soturi nappasi hampaisiinsa jäniksen. Sulkavirta huolehti mukaansa pienen hiiren. Kyllä kolmikko saisi siitä syödäkseen. Tyytyväisenä astelin jälkikasvuni jälkeen kasan eteen, ja nappasin hampaisiini Sähkötuhon jättämän oravan. Se oli vielä lämmin.
Päivät kuluivat salaillessa minun ja Väärävarjon tapaamisia. Ilmat viilenivät, mutta siitä huolimatta aina tapaamisten jälkeen kävin pulahtamassa leiriin virtaavassa, pienessä joessa. Sillä hämäsin muut uskomaan, että leiristä poistuessani kävin vain uimassa.
Väärävarjo ei ottanut enää kokoontumisen tapahtumia puheeksi. Hän käyttäytyi normaalisti, joten en nähnyt syytä tehdä itse aloitetta sen suhteen. Mitä tahansa kolli olikaan oivaltanut, ei hän selkeästi tahtonut jakaa asiaa kanssani, eikä se minua suoranaisesti haitannut.
”Oletko miettinyt sitä ehdotustani, että lähtisimme Kuolonklaanista?” Väärävarjo kysyi kävellessämme sekametsässä joen viertä pitkin. Katsahdin soturiin yllättyneenä.
”En ole”, vastasin rehellisesti. Valkea kolli mietti hetken.
”Onko se ihan mahdoton ajatus? Emme me voi tätä ikuisuutta salailla”, meripihkasilmäinen kolli sanoi ja katsoi minua. Vauhtimme hidastui ja lopulta pysähtyi kokonaan.
”Kuolonklaani on minun kotini. En minä voi täältä lähteä. Olen koko elämäni velkaa tälle klaanille”, vastasin rauhallisella äänellä. Väärävarjo näytti mietteliäältä. Kolli avasi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta sulki sen pian. Hänen katseensa karkasi minusta joen toiselle puolen kuusimetsään. Soturi näytti hyvin mietteliäältä. En osannut sanoa, mitä tuon päässä pyöri.
”Koitetaan vain kestää. En minäkään tästä tilanteesta suoranaisesti nauti”, sanoin ja yritin saada kollia taas katsomaan minuun päin, mutta yritys oli turha. En tiennyt, oliko Väärävarjo edes kuullut sanojani.
”Minusta tuntuu, että Mesitähti ja Liljatuuli ovat minun pentujani”, kollin sanat saivat minutkin hämmentymään. Kavahdin askeleen taaksepäin.
”Mitä?” kysyin varmistaakseni, että olin kuullut oikein. Väärävarjon kasvoille oli piirtynyt epämukava ilme, jota en ennen ollut nähnyt. Kolli ei vieläkään katsonut minua.
”Minun entinen kumppanini kertoi tarinoita Tähtiklaanista. Hän uskoi siihen täysillä, ja halusi opettaa pentummekin uskomaan. Minä en välittänyt hänen tarinoistaan, vaikka oli niissä kyllä mielikuvitusta. Eihän se voi olla sattumaa, että vieressämme asuva klaani uskoo samaan kuin aiempi kumppanini? Entä jos Orkidea ei kuollutkaan siinä tulipalossa?” Väärävarjo kysyi ja käänsi viimein katseensa minuun. En tiennyt mitä sanoa. Lähdin vain perääntymään pois. Saattoiko olla, että Väärävarjo oikeasti olisi Kuolonklaanin rajanaapuriklaanin päällikön ja parantajan isä? Jos niin olisi ja muut saisivat tietää, hänet varmasti ajettaisi pois. En voisi koskaan olla hänen kanssaan Kuolonklaanissa.
//599 sanaa
