Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Joitakin päiviä aiemmin olin jättänyt Väärävarjon yksikseen joen rannalle, kun hän oli kertonut epäilyksensä siitä, että hän saattoi olla Mesitähden ja Liljatuulen isä. Se ei olisi mahdottomuus, vaikka toivoinkin koko sydämeni pohjasta, että kolli olisi väärässä. Yhteiselämällämme oli ollut aivan pieni mahdollisuus, mutta se katoaisi heti, jos isyys varmistuisi. En voisi olla kissan kanssa, joka on Eloklaanin päällikön ja parantajan isä, eikä edes syntyjään kuolonklaanilainen.
Olin ahdistunut ja yritin purkaa sen saalistukseen. En halunnut jutella kenenkään kanssa, kun ajatukseni olivat näin sekaisin. Samaan aikaan halusin vain olla Väärävarjon kanssa ja olla kaukana hänestä. Yrittikö Pimeyden Metsä viestiä minulle, että olin tekemässä valtavan virheen?
Kaikki merkit viittasivat siihen, että Väärävarjo ei ollut oikea vaihtoehto minulle. Elämäni oli ollut tasaista ja rauhallista ennen hänen saapumistaan. Olin pystynyt keskittyä täysillä soturiuteen. Nyt keskittymiseni tuntui olevan heikko. Ajatukseni pyörivät vain Väärävarjon ympärillä.
Kuljin hiiren hajujäljen perässä. Tuoreet hiirenpapanat kertoivat, että otus oli kipitellyt tästä hetki sitten. Väistelin sujuvasti maassa lojuvia risuja. En halunnut varoittaa saalista saapumisestani. Ikäväkseni hajujälki johti suuren kiven alla sijaitsevaan koloon. Olisin toki voinut jäädä väijymään paikalle, jos hiiri sattuisi tulemaan ulos, mutta ajattelin sen olevan turhaa ajanhukkaa. Olisi järkevämpää etsiä uusi saalis, jota ei pitäisi kaivaa kiven alta esiin.
Päivät kuluivat vauhdilla, sää viileni päivä päivältä ja riista väheni entisestään. Puut olivat pudottaneet lehtensä, ja yöpakkaset olivat saapuneet. Eilen olin tajunnut jotakin, joka oli saanut minut poissa tolaltani. Vaikka riistaa oli vähän ja pyrin syömään vain sen verran että pärjäsin, olin huomannut pyöristyneeni huomattavasti. Liikkeeni olivat kömpelömpiä kuin normaalisti ja olin koko ajan nälkäinen. Enkä ollut ainoa, joka sen oli huomannut.
Henkäysvarjo oli silmäillyt minua pitkään ja näyttänyt kovin pettyneeltä ja vihaiselta. Hän oli huomannut samat merkit siitä, että olin tiine. Minä odotin pentuja.
Tilanteen teki pahemmaksi se, ettei Henkäysvarjo ollut pentujen isä. Pennut olivat Väärävarjon. En tiennyt mitä tehdä, kaikki tämä tuntui uskomattomalta. En minä kaivannut pentuja, halusin elää soturin elämää. Mitä minulle kävisi, kun klaani saisi tietää?
Istuin leirin laitamilla ja tuijotin käpäliäni. Aurinko oli jo laskenut, joten aukio oli tyhjillään. Yritin keksiä keinon, miten tilanne hoidettaisi niin, että kunniani säilyisi. Pahin mahdollinen vaihtoehto olisi se, että kuolonklaanilaiset alkaisivat halveksua minua ja menettäisin kaikkien arvostuksen. Olin tehnyt kovasti töitä sen eteen, että olisin mahdollisimman hyvä ja arvostettu soturi.
“Miten aiot ratkaista tuon ongelmasi?” kysymys sai minut säpsähtämään. Olin ollut niin ajatuksissani, etten ollut huomannut Henkäysvarjon saapuneen. Nostin vihreän katseeni raidalliseen soturiin.
“Minkä ongelman?” kysyin yrittäen esittää, etten tiennyt mistä kolli puhui. Varapäällikkö katsoi vatsaani, eikä hänen tarvinnut sanoa enempää.
“Kyllähän minä tiesin, ettet sinä minua rakasta. Olisit kuitenkin voinut olla edes sen verran uskollinen minulle, ettet olisi tehnyt näin. Etkö sinä arvosta minua ollenkaan?” kolli kuiskasi hiljaisella äänellä. Tuon katseesta paistoi pettymys, suru ja viha. Henkäysvarjon tunteilla ei ollut minulle mitään merkitystä. Kissana hän oli minulle yhdentekevä, mutta hänen asemansa ei ollut. Muiden silmissä näytti hyvältä, kun olin varapäällikön kumppani. Vaikka rakastinkin Väärävarjoa, minun täytyi ajatella asemaani.
Ratkaisu ongelmaani oli loppupeleissä aika yksinkertainen; minun täytyi unohtaa Väärävarjo.
“Arvostan, tietenkin. Se oli vain typerä hairahdus, jota ei olisi saanut tapahtua. Sinun täytyy auttaa minua. Minä tahdon olla sinun kanssasi, en muiden”, valehdellessani tunsin piston rinnassani. Todellisuudessa en olisi halunnut olla Henkäysvarjon kumppanina enää päivääkään, mutta kohtaloni oli kai päätetty jo ajat sitten. Soturius oli minulle kaikista tärkeintä. Henkäysvarjo katsoi minua harkiten. En tiennyt, mitä raidallinen kissa nyt ajatteli.
“Ei se tule koskaan onnistumaan, jos Väärävarjo on täällä”, kolli lausahti kylmällä äänellä ja vilkuili ympärilleen. Tämä keskustelu oli sellainen, jota kukaan muu ei saanut kuulla.
“Minä käsken hänen lähteä”, keksin nopeasti, vaikka ajatus siitä tuntuikin sanoinkuvailemattoman pahalta. Tämä oli minun rangaistukseni, ja se täytyisi hyväksyä.
Tunteet eivät saaneet enää hallita elämääni.
“Sitten kun hän on poissa, voimme jatkaa kuin tätä ei olisi koskaan tapahtunut. Klaanin ei tarvitse tietää, se saisi minut näyttämään vain hölmöltä. Klaani luulkoon pentujen olevan minun, mutta tiedä se, etten minä aio kasvattaa erakon pentuja. Saat hoitaa ne aivan yksinäsi”, Henkäysvarjo sihahti inhoten. Kuulosti reilulta. En ollutkaan olettanut, että pääsisin pälkähästä niin helpolla.
“Kiitos”, kuiskasin hiljaa siirtäen katseeni taas käpäliini. Henkäysvarjo nousi ylös ja käveli pois sanomatta mitään.
Toivoin, ettei isäni näkisi minua nyt. Hän oli takuulla suunnattoman pettynyt toimintaani. Lupasin itselleni, että tekisin kaikkeni, jotta Pimeyden Metsä antaisi virheeni anteeksi. Tästä lähtien olisin kaikkein kuuliain soturi, enkä tekisi enää yhtäkään virhettä.
// 705 sanaa
