Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Väärävarjon nimityksistä oli kulunut jo joitakin päiviä, ja olin onnistunut kiitettävästi välttelemään hänen seuraansa. En saanut ajatuksistani selkoa. Joen rannalla ollut hetki oli pyörinyt päässäni kaiken aikaa. Edes saalistaminen ei ollut saanut ajatuksiani siitä hetkestä pois. Kun ajattelin sitä, sydämeni alkoi takomaan rinnassani hurjasti ja koko maailma tuntui pysähtyvän. Kollin sanat pyörivät päässäni. Miksi hän oli vienyt minut joelle asti vain kertoakseen sen, että oli kiitollinen saadessaan olla kuolonklaanilainen? Miksi hän ylipäätään oli kiittänyt minua siitä? Toki minä olin opettanut hänelle Kuolonklaanin lait ja tavat, mutta niin olisi tehnyt kuka tahansa muukin soturi.
Kuljin parhaillani Raparperitassun edellä kohti leiriä. Olimme käyneet harjoittelemassa kiipeilyä Lehtikuusilaaksossa. Mukaamme oli tullut myös Kalmakuu, joka oli koko harjoitusten ajan vain tarkkaillut ympäristöämme. Olin jo aikalailla tottunut siihen, että harjoituksissa oli aina mukana toinen soturi. Jotkut mestarit hyödynsivät soturia ja ottivat tuon mukaan harjoituksiin, mutta minä en tehnyt niin. Mukana olevat soturit saivat luvan pysyä hiljaa ja pitää huolen siitä, ettei kukaan pääsisi yllättämään minua ja oppilastani.
”Jatkamme huomenna auringon noustessa samalla aiheella, mutta otamme kiipeilyyn mukaan saalistamisen. Opetan sinulle, kuinka voit hyödyntää kiipeilytaitojasi saalistaessasi”, nau’uin ja vilkaisin takanani kulkevaan mustaoranssiin oppilaaseen.
”Selvä”, oppilas vastasi ääneen, kuten olin hänelle opettanut. Naaraan koulutus oli jo melko pitkällä. Hän hallitsi yleisimmät taisteluliikkeet, mutta halusin syventää hänen osaamistaan vielä enemmän. Raparperitassu ei ollut kovinkaan etevä taistelija, mutta oli kuitenkin hyvä, jos hän osaisi taistella ongelmitta eri petoeläimiä ja erilaisia kissoja vastaan. Oppilas oli keskiverto saalistaja, mutta kiipeily oli ehdottomasti hänen lajinsa. Sen hän oli jo todistanut aiemmin oppilaiden hiirenkorvaisissa harjoituksissa.
Päivä oli pilvinen, ja pian kai sataisi. Tummat, painavan oloiset pilvet peittivät koko taivaan. Aurinkoa ei näkynyt, mutta tiesin sen olevan nyt huipussaan.
Astuin oppilaan ja soturin edellä piikkihernetunneliin. Pääaukion puolella meitä vastassa oli Turmaloikka, joka kohtasi katseeni epäröimättä. Kolli väistyi tieltämme ja päästi meidät sisään. Vielä ainakaan ei ollut tullut ilmi, että kukaan olisi päästänyt ketään yksinään leirin ulkopuolelle. Vartiossa oleva kissa kertoi aina vuoronvaihdossa toiselle, että ketkä olivat leirin ulkopuolella parhaillaan ja mihin aikaan he olivat lähteneet. Näin pysyttiin perillä siitä, keitä leiriin odotettiin, ja milloin poissaolosta tulisi huolestua. Murhaajasta ei ollut kuulunut mitään sitten viimeisten kuolemien. En kuitenkaan uskonut, että kissa olisi jättänyt meitä rauhaan.
”Syö jotakin, ja harjoittele ennen nukkumaanmenoa taisteluliikkeitä, jotka tuottavat sinulle ongelmia. Saat tehdä sen yksin tai jonkun toisen kanssa”, sanoin Raparperitassulle ennen kuin liukenin pois oppilaan seurasta.
Löysin mukavan paikan leirin reunamilta, melko läheltä leirin uloskäyntiä. Yleensä nautin yksinolosta, mutta nyt en osannut tehdä niin. Joen tapahtumat palasivat mieleeni heti, kun istuin alas. Miksi en saanut Väärävarjoa ja hänen haaleita meripihkasilmiään pois mielestäni? Kirosin mielessäni typerät ajatukseni. Jos tämä meno jatkuisi, en voisi pian enää keskittyä edes soturin tehtäviin täysillä. Niin en halunnut käyvän. Jos tekisin yhdenkin virheen, asemani kunniallisena soturina saattaisi olla vaarassa. Miten kukaan voisi ikinä ottaa tosissaan soturia, joka on huolimaton ja tekee virheitä?
Katseeni siirtyi tyhjyydestä leirin sisäänkäynnille. Henkäysvarjo johdatti partion leiriin. Turmaloikka katsoi tarkasti jokaisen sisääntulijan perään. Ilmeisesti entinen erakko painoi mieleensä, ketkä olivat palanneet takaisin leiriin. Henkäysvarjo ei ollut edes vilkaissut Turmaloikan suuntaan. Tiesin, että kumppanini ei voinut sietää tuota tummanharmaata kollia. Henkäysvarjo ei hyväksynyt kissoja, jotka eivät olleet syntyjään kuolonklaanilaisia. Se oli tullut selväksi jo liian monta kertaa.
Yllätyksekseni Henkäysvarjo suuntasi minua kohti. Hänen kasvoillaan oli kylmä, mutta rauhallinen ilme. Emme olleet jutelleet vähään aikaan.
”Isäsi kävi juttusillani eilen”, Henkäysvarjo aloitti istuessaan vierelleni. Vilkaisin häntä, mutten sanonut mitään. Käänsin katseeni kohti pääaukiota, ja seurasin katseellani Punatähteä, joka jutteli parhaillaan kumppaninsa Rapakynnen kanssa.
”Hän kysyi, mikä välejämme painaa. Kerroin, että molemmilla on ollut viimeaikoina kiireitä. Jyrkänneloikka tahtoo, että emme pilaa kumppanuuttamme kiireiden vuoksi”, raidallinen varapäällikkö sanoi matalalla äänellä. Huomasin sivusilmälläni, että hän katsoi minua, mutten vaivautunut irrottamaan katsettani päälliköstä ja tuon kumppanista. Kohautin lapojani.
”En minä ole mitään pilaamassa. Minun puolestani voimme jatkaa kumppaneina aivan kuten aiemminkin. Sinun täytyy vain muistaa, että sinä et voi määrätä minua. Minä teen niin kuin Punatähti käskee, etkä sinä saa pahoittaa siitä mieltäsi”, vastasin tuhahtaen. Henkäysvarjo pysyi pienen hetken vaiti.
”Ymmärrän. Lupaan ymmärtää sinua paremmin vastaisuudessa, jos sinä lupaat, ettet työnnä minua pois luotasi”, Henkäysvarjo sanoi. Käänsin viimein katseeni varapäällikköön. Hän katsoi minua ilmeellä, josta paistoi epätoivo. Kissan äänensävy kertoi, että hän oli tosissaan.
”Ihan miten vain”, vastasin lapojani kohauttaen. Henkäysvarjo huokaisi huojentuneesti. Hän astui lähemmäs minua ja puski kuonollaan turkkiani.
”Ikävöin sinua niin kovasti, ettet uskokaan”, kolli kuiskasi korvaani. Hänen läsnäolonsa sai minut enemmänkin ahdistuneeksi kuin iloiseksi. En vastannut mitään, koska en tiennyt mitä sanoa. En ollut ikävöinyt Henkäysvarjon seuraa. Käänsin katseeni takaisin kohti Punatähteä ja tuon kumppania. Rapakynsi oli kuitenkin kadonnut jonnekin, ja päällikkö lähestyi nyt meitä. Punaruskean kollin vihreä katse oli kiinnittynyt Henkäysvarjoon. Kun harmaa kolli huomasi päällikön, hän siirtyi kauemmaksi minusta ja loihti kasvoillaan vakavan ilmeen.
”Pahoittelen keskeytystä, mutta Henkäysvarjo, minulla on sinulle asiaa. Tuletko käymään pesässäni kun ehdit?” päällikkö kysyi ja vilkaisi minua pahoitellen, jonka jälkeen hän piti katseensa kumppanissani. Henkäysvarjo ei ehtinyt vastata, kun minä ehdin ensin:
”Ei se mitään, minä olin juuri lähdössä.” Kumppanini näytti hieman yllättyneeltä, mutta nyökkäsi sitten. Nousin ylös ja poistuin kaksikon seurasta kohti leirin toista laitaa. Vilkaisin vielä taakseni kaksikon suuntaan. Punatähti johdatti Henkäysvarjoa kohti vesiputouksen takana sijaitsevaa peräänsä. Olin suoraan sanottuna huojentunut. Punatähti oli tullut paikalle juuri oikeaan aikaan. Kun istuin alas leirin toiselle laidalle, ajatukseni liukenivat Henkäysvarjosta Väärävarjoon. Ja juuri sillä hetkellä valkea soturi astui saalistuspartion mukana leiriin. Jokin päässäni esti minua siirtämästä katsettani pois soturista. Katsoin, kuinka tuo käveli ylväänä partion johdossa kohti tuoresaaliskasaa. Kolli keskusteli samalla Pikiturkin kanssa. Huomasin, että tummanharmaa naaras nauroi jollekin, mitä Väärävarjo sanoi. Se sai hännänpääni nykimään. Väärävarjo käänsi päänsä minun suuntaani. Hän huomasi heti, että katsoin häntä ja Pikiturkkia. Kollin kasvoille piirtyi leveä virne, joka oli selkeästi osoitettu minulle. En kääntänyt päätäni pois, sillä se olisi ollut entistä epäilyttävämpää. Niinpä vain pyöräytin silmiäni. Valkea kolli nappasi tuoresaaliskasasta vastasaalistetun jäniksen. Hän sanoi jotakin Pikiturkille ja viittoi sitten minun suuntaani. Tummanharmaan soturin kasvoille piirtyi hieman turhautunut ilme, ja soturi vastasi jotakin, mutten kuullut mitä. Sitten Väärävarjo lähti kulkemaan minua kohti.
En tiennyt miksi, mutta tunsin lihaksieni jännittyvän soturin lähestyessä.
”Hei, toin sinulle saalista. Onko nälkä?” kolli kysyi. Lupaa odottamatta hän istui vierelleni ja työnsi jäniksen minua kohti. Kun tuoresaaliin lämmin, houkutteleva tuoksu leijaili nenääni, tajusin kuinka nälkäinen olin. Siispä nyökkäsin kankeasti ja kumarruin haukkaamaan jäniksestä palan.
”Vältteletkö sinä minua?” Väärävarjo kysyi. En yllättynyt lainkaan siitä, miten suoraan soturi otti asian puheeksi. En vilkaissutkaan kissan suuntaan, vaan pudistin päätäni.
”On ollut kiireitä”, vastasin lyhyesti. Kolli ei vastannut mitään, vaan haukkasi vuorostaan palan jäniksestä. Söimme kaikessa hiljaisuudessa. Vatsani täyttyi Väärävarjoa nopeammin, joten annoin hänen syödä loput saaliista. Kun kolli olli syönyt suurin piirtein kaiken syötävän tuoresaaliista, hän käänsi katseensa minun suuntaani.
”Olen ajatellut sinua”, kolli kertoi rauhallisella äänellä. Välillemme syntyi katsekontakti. Kollin haalean meripihkaiset silmät katsoivat minuun. Kissan ilme oli vakava, joka kertoi hänen olevan tosissaan.
”Ai, miksi?” kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Sydämeni takoi hurjaa vauhtia rinnassani. Tuntui siltä, kuin se tulisi ulos rinnastani hetkellä minä hyvänsä.
”Sanoinko jotakin väärin viimeksi? Lähdit niin nopeasti, enkä ole nähnyt sinua sen koommin. Luulin jo, että välttelet minua”, Väärävarjo vastasi vakavalla, melko vaimealla äänellä. Pudistin päätäni.
”Ei ole kyse mistään sellaisesta. Kiitit vain ihan väärää kissaa, koska en minä mitään ole tehnyt. Tottelin vain päällikköni käskyä”, vastasin ja sain viimein katseeni irti kollin silmistä.
”No sepä hyvä. Luulin jo, että karkotin parhaan ystäväni pois luotani”, kolli virnisti. Parhaan ystävän? Pitikö Väärävarjo minua parhaana ystävänään? En ollut edes ajatellut asiaa niin. Ei minulla ollut ystäviä. Väärävarjo oli klaanitoverini ihan kuten kuka tahansa muukin kuolonklaanilainen. Mutta miksi hän piti minua ystävänään? En minä ollut koskaan tehnyt mitään, jonka vuoksi kissa voisi ajatella niin. Olin käskyttänyt häntä parhaani mukaan ja kertonut vain kaiken mitä Kuolonklaanin tavoista ja säännöistä tiesin.
”Tässä minä olen”, tokaisin. Väärävarjo hymyili.
”Ja se on hyvä”, kolli vastasi. Huomasin, kuinka kylläinen olo sai minut väsyneeksi. Avasin suuni haukotellakseni. Väärävarjo naurahti.
”Olen ilmeisesti noin väsyttävää seuraa”, soturi vitsaili, mutta minua ei hymyilyttänyt.
”Niin. Taidan mennä nukkumaan”, sanoin ja nousin ylös. Väärävarjo hyvästeli minut lyhyin sanoin, mutten vastannut mitään. Astelin kohti sotureiden pesää ja jäin miettimään äskeistä juttuhetkeämme. Miksi ihmeessä soturi piti minua parhaana ystävänään? Olisi pitänyt kysyä sitä häneltä, mutta en ollut tajunnut. Kenties voisin tehdä sen huomenna.
Astuin sotureiden pesään ja jalkani johdattivat minut automaattisesti omalle vuoteelleni. Pesä oli miltei tyhjä. Vain muutama soturi nukkui vuoteillaan sikeää unta. Asetuin mukavaan asentoon kerälle omalle sammalvuoteelleni. Ennen kuin suljin silmäni, kuulin jonkun pääaukiolla olevan kissan sanovan jotakin sateesta. Ilmeisesti ulkona alkoi sataa. Arvaukseni oli siis osunut oikeaan, kun olin arvellut, että tästä päivästä tulisi sadepäivä.
Suljin silmäni, mutta uni ei tullut heti. Ajatukset pyörivät sekavina päässäni. Lopulta mielenikin kai kyllästyi typeriin ajatuksiini, ja vajosin rauhattomaan uneen.
// 1419 sanaa
