Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Siitä, kun Henkäysvarjo oli herättänyt minut keskellä yötä ja vienyt ulos leiristä, oli kulunut jo pari päivää. Oma rauhani oli mennyttä. Henkäysvarjo oleskeli suuren osan yhteisestä vapaa-ajastamme ympärilläni ja oli kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan välillämme. Vaikka oma rauhani olikin mennyttä, tyydyin hiljaa surkeaan kohtalooni. Pelkäsin Pimeyden Metsän rankaisevan minua taas, jos yrittäisin rimpuilla pois kumppanini suosiosta. Kun tilanne oli mikä oli, minun oli yritettävä olla paras mahdollinen kumppani Kuolonklaanin tulevalle päällikölle ja kissalle, jonka isä oli valinnut minulle.
Punatähti oli aiemmin tänään ilmoittanut kokoontumiseen lähtijät, ja nyt me nökötimme leirin uloskäynnillä odottamassa päällikön käskyä liikkua. Yö oli kirkas, ja taivas oli miltei pilvetön. Vain muutama pilvenhattara peitti alleen joitakin lukuisista tähdistä. Täysikuu mollotti kirkkaana korkealla taivaalla, eikä kuuhuipun hetkeen olisi enää pitkästi.
Kun Punatähti oli varmistanut, että jokainen kokoontumiseen lähtijä oli mukana, hän antoi lähtökäskyn ja lähdimme hänen perässään ulos leiristä. Olin etummaisten joukossa, joten jouduin odottelemaan pisimpään, että kaikki olivat päässeet ulos piikkihernetunnelista.
Päästyämme ulos leiristä, Punatähti otti suunnaksi Kivikukkulan. Kivikukkulalle päästyämme, eloklaanilaisia ei vielä näkynyt missään. Kun kuljimme Punatähden johdolla polkua pitkin kukkulan päälle, tuuli kantoi luoksemme voimakkaan eloklaanilaisten tuoksun. Kääntäessäni katseeni Hehkulammen rannalle, näin eloklaanilaisjoukon lähestyvän kukkulaa.
Kuolonklaanilaiset hajaantuivat ympäri kivistä kukkulaa niin, että jokaisella oli hyvä näkö- ja kuuloyhteys Puhujankivelle. Eloklaanilaiskissat löysivät paikkansa kuolonklaanilaisten ympäriltä.
Vihreä katseeni pyyhki kukkulalla seisovia kissoja ja etsi jotakin poikkeavaa. Osa kuolonklaanilaisista pysytteli visusti erossa eloklaanilaisista, mutta sosiaalisimmat – kuten Mäyräkynsi, Nuppujuova ja pari oppilasta – siirtyivät nopeasti eloklaanilaisten seuraan vaihtamaan kuulumisia. Silmiäni siristellen seurasin tapahtumia, yrittäen kuunnella lähettyvillä puhuvien sotureiden keskustelua. Olin niin kaukana, että kuulin vain muutaman sanan sieltä täältä: lehtisade, pennut, sairaus ja kuolema. Oletin, että ne sanat suustaan päästänyt eloklaanilaissoturi kertoi Nuppujuovalle klaaninsa kuulumisia.
Katseeni jatkoi matkaansa Puhujankiven juurella seisovaan Henkäysvarjoon, joka oli päätynyt keskustelemaan Minttuliekin kanssa. Kuolonklaanin varapäällikkö tuijotti tyhjällä katseellaan Minttuliekkiä, jonka kasvoilla oli myös melko mitäänsanomaton ilme. Punatähti ja Mesitähti keskustelivat varapäälliköidensä vieressä selvästi hieman vapautuneempina.
Taas kerran vaihdoin kohdettani, ja tällä kertaa katseeni pysähtyi valkoturkkiseen, siroon kolliin. Hetken luulin katsovani Väärävarjoa, kunnes erotin soturin silmien ympärillä olevat tummat kuviot. Hän oli Pohjaharha, Väärävarjon poika. Kolli oli kaiketi selvinnyt tuntemattomasta sairaudesta, johon hän oli Leimusilmän kertoman mukaan sairastunut. Olin jo siirtämässä katsettani pois valkeasta kollista, kun näin asian, jota en koskaan toivonut tapahtuvan. Hengitykseni salpaantui, kun tummanharmaa kolli asteli rennoin askelin häntä pystyssä valkoturkkisen luokse. En saanut katsettani enää irti Varissulan tummasta turkista. Ainoa ajatus, joka mielessäni pyöri, oli ”ei, he eivät saa jutella toisilleen.”
Olin kiitollinen, ettei Pimentovarjo ollut päässyt mukaan kokoontumiseen. Hän toki olisi ollut ainoa keskustelukumppanini, mutta hän olisi myös nähnyt silmänräpäyksessä lävitseni ja tajunnut, että Pohjaharha ei ollut minulle aivan kuka tahansa kissa.
Mutta siinä he nyt olivat, Pohjaharha ja Varissulka keskustelemassa keskenään. Molempien kasvoilla oli vakavat ilmeet, eikä kumpikaan hymyillyt. Purin hampaitani yhteen ja odotin, että he lähtisivät eri suuntiin ja jättäisivät toisensa rauhaan. Niin ei kuitenkaan ehtinyt käydä, kun Punatähti ja Mesitähti loikkasivat jo Puhujankiven päälle ja ilmoittivat kokoontumisen alkaneen.
Minun katseeni käväisi päälliköissä, mutta lipui nopeasti takaisin kissoihin. He olivat veljekset, jotka eivät tienneet toisistaan mitään. Minun katseeni etsi heistä koko ajan yhtäläisyyksiä: Vaikka Pohjaharha olikin rakenteeltaan huomattavasti kevyempi kuin Varissulka, he olivat molemmat keskikokoisia, hoikkia ja lyhytturkkisia. Näin heissä paljon samaa, aivan liian paljon. Toivoin vain, ettei kukaan erehtyisi kääntämään katsettaan kaksikkoon ja tajuaisi, että hehän olivat loppujen lopuksi aika paljonkin saman näköisiä.
Päälliköiden puheenvuorot menivät minulta tyystin ohi, kun katseeni jumitti kahdessa eri klaanien sotureissa. He katsahtivat vielä kerran toisiinsa päin ja sanoivat jotakin, mutten kuullut mitä. Kiitin hiljaa mielessäni Pimeyden Metsää, kun Varissulka nousi ylös ja jätti pentuetoverinsa yksin keskelle kukkulaa. Huokaisin helpotuksesta ja katsahdin nopeasti ympärilleni. Tässä osassa kukkulaa kissoja oli vain harvakseltaan, eikä – Pimeyden Metsälle kiitos – kukaan edes vilkuillut minun suuntaani.
Loppukokoontumisen ajan rauhoittelin itseäni, kun epäluuloisuus mielessäni kasvoi. Olin varma, että salaisuuteni tulisi paljastumaan, jolloin aivan kaikki menisi pieleen. Olivatko kollit itse edes tajunneet keskustelevansa pentuetoverinsa kanssa? Vai luulivatko he juttelevansa vain jonkun satunnaisen, vieraan klaanin jäsenen kanssa? Olin varma, että Henkäysvarjo oli huomannut reaktioni. Mitä hän ajatteli? Katuiko hän päätöstään antaa minulle anteeksi?
Samalla kun hermostuneet ajatukset pyörivät päässäni, ulkokuoreni pysyi ilmeettömänä. Minun oli pysyttävä mahdollisimman normaalina, jotta salaisuuteni olisi turvassa. Jos se tulisi julki, koko elämäni olisi ohi.
//KP-boosti
