Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Olin tyytyväinen suoritukseeni. En ollut kahtena päivänä vaivautunut ajattelemaan mitään muuta kuin soturin tehtäviäni. Olin partioinut ja kouluttanut Raparperitassua. Eilen illalla Henkäysvarjo oli tullut keskustelemaan kanssani. Kolli oli halunnut keskustella pennuistamme, jotka olivat nyt kaikki sotureita. Hän oli ollut varsin ylpeä puhuessaan Sulkavirran ja Sähkötuhon saavutuksesta, eli Karhumyrskyn kukistamisesta. Olin kuunnellut hiljaa ja ollut osallistumatta keskusteluun. Olin vain halunnut mahdollisimman nopeasti kollin pois luotani. Lopulta Henkäysvarjo oli kai kyllästynyt dialogiinsa ja oli sitten siirtynyt juttelemaan Punatähden kanssa.
Nyt minä kuljin partion hännillä ja katselin Kuolonklaanin kuusimetsää, joka oli viherlehden ansiosta herännyt taas henkiin. Riista tuoksui kaikkialla, ja metsän vähäinen aluskasvillisuus sai metsän näyttämään vähemmän karulta. Kaikki tuntui olevan varsin normaalisti. Tunnelma leirissäkin oli muuttunut vähemmän kireäksi, vaikken tiennyt oliko se lainkaan hyvä asia. Kissat tuntuivat turvautuvan liikaa siihen, että me olimme nyt turvassa. Tosiasia oli, ettemme koskaan olisi turvassa. Aina täytyi olla varuillaan ja valmistautua siihen, että joku kävisi kimppuusi jokaisen nurkan takaa. Olin päättänyt, että minä olisin valmis koska tahansa. Olin valmis puolustamaan klaaniani henkeni uhalla, vaikkei muut välttämättä olleet. Olin koko elämäni velkaa Kuolonklaanille.
Näiden parin päivän aikana mieleni oli virkistynyt kummasti. Nyt saatoin jopa nauttia auringon lämmöstä, kun kävelin reviirin rajaa pitkin muiden perässä. Aurinko oli korkealla, ja se lämmittäisi reviiriä vielä pitkälle iltaan saakka. Muutama yksinäinen pilvi seilasi avoimella taivaalla kohti itää. Kuulin linnun laulua. Ne visersivät laulujaan kuusimetsässä. Jos minulla ei olisi ollut partiointi kesken, olisin jopa voinut nauttia linnun laulusta, mutta nyt minä vain sivuutin sen ja päätin keskittyä muihin ääniin. Jokainen rasahdus voisi olla meitä vaanivan hyökkääjän ainoa virhe, joka paljastaisi sen.
Leirin päästyäni päätin avata mieleni ajatuksille. Etsin syrjäisän paikan vesiputouksen takaa ja hengitin syvään. Jyrkänneloikan kuolemaa minä en suostunut ajattelemaan, siihen en olisi vielä valmis. Mutta olin valmis ajattelemaan Sähkötuhoa ja Sulkavirtaa. Oli vaikea pitää isän kuolema poissa mielestä kaksikkoa ajatellessa, mutta päätin olla vihaamatta pentujani. Isä painotti aina, miten tärkeitä jälkeläiset olivat. Sinilintu oli täysi pettymys, joten kahdella muulla pennulla saattoi ollakin toivoa vielä jäljellä. Kaikkein tärkeintä olisi, että sukumme jatkuisi. Eihän Kuolonklaani olisi mitään ilman minun sukulaisiani. Sukumme oli aina ollut pieni, mutta siitä huolimatta se oli selvinnyt tänne saakka. Minun täytyisi vain kannustaa Sulkavirtaa ja Sähkötuhoa valitsemaan kunnialliset kumppanit, joiden kanssa he voisivat elää loppuikänsä Kuolonklaanissa.
Päätin myös, että halusin keskustella taas Väärävarjon kanssa. Vaikka kolli saikin minut toisinaan raivon partaalle, jokin hänessä veti puoleensa. Kolli tuntui löytävän aina ne sanat, joilla minut sai puhumaan. Lisäksi Väärävarjon puheet olivat saaneet minut ajattelemaan asioita. Edelleenkin olin sitä mieltä, että kolli oli täysin väärässä siitä, etten osaisi itse päättää omia asioitani. Pärjäsin oikein hyvin itsekseni, mutta klaanissa se vain oli välttämätöntä, että totteli päällikköä.
Nyt pystyin kuitenkin myöntämään sen itselleni, etten minä rakastanut Henkäysvarjoa. Mutta miksi minun olisi pitänyt rakastaakaan häntä? Ei kumppanuudessa ollut kyse rakkaudesta, vaan klaanin tulevaisuuden turvaamisesta. Olin tehnyt oman osani synnytettyäni neljä pentua, joista kolmesta oli tullut Kuolonklaanin sotureita.
Miettimistuokion päätteeksi nousin ylös ja kävelin tuoresaaliskasalle. Vatsani kurni kovasti, ja olin kyllä ansainnut tuoresaaliin. Siirryin syömään piikkihernemuurin varjoon, piiloon auringon kuumilta säteiltä. Toivoin näkeväni Väärävarjon, jotta voisin keskustella soturin kanssa. Ikäväkseni huomasin kuitenkin, että soturin saapuessa leiriin tuolla oli jo seuraa. Väärävarjo keskusteli iloisesti hymyillen Pikiturkin kanssa. Kaksikko oli ollut ulkona kahdestaan. Minua kuvotti Pikiturkin tapa olla Väärävarjon kanssa. Naaras pysytteli soturin lähellä ja hymyili leveästi. Hän nauroi kollin jutuille ja käyttäytyi kuin omistaisi Väärävarjon. Jos en olisi omistanut lainkaan itsekuria, olisin takuulla syöksynyt kaksikon väliin ja käskenyt naarasta lopettamaan pelleilyn. Mutta minä en tehnyt mitään. Katsoin vain etäältä. Väärävarjokin hymyili naaraalle aina silloin tällöin, mutta keskustelu vaikutti olevan lähinnä sitä, että Pikiturkki selitti asioita, ja Väärävarjo nyökytteli päätään.
Kehoni jännittyi, kun huomasin kollin kääntävän haalean meripihkaisen katseensa minua kohti. En voinut enää esittää, ettenkö olisi katsellut kaksikkoa. Siispä pysyttelin viileänä ja kohtasin soturin katseen. Hetken aikaa katsoimme toisiimme leirin eri laidoilta, kunnes irrotin katseeni Väärävarjosta. Siirsin sen toiseen kissajoukkoon. Yritin esittää, että vain katselisin klaanilaisia ja tarkkailisin heidän toimiaan. Niin minä normaalistikin tein.
Tässä toisessa kissajoukossa oli nuorempia sotureita. Pähkinäkorva, Liekkimyrsky ja Sinilintu. En oikein nähnyt, mitä yhteistä kolmikolla oli. Miten Sinilintu oli päätynyt moiseen porukkaan?
En ehtinyt tarkkailla kissoja sen enempää, kun sivusilmälläni huomasin minua lähestyvän kissan. Väärävarjo oli irtaantunut Pikiturkin seurasta, ja kolli lähestyi nyt minua. Kohtasin jälleen soturin meripihkasilmien katseen ja nyökkäsin viileästi, ikään kuin tervehdyksenä.
“Oliko sinulla jotakin asiaa, kun noin tarkasti katselit?” Väärävarjo kysyi tasaisella äänellä. Siristin pienesti silmiäni ja katsoin soturia.
“Ei”, vastasin kärkkäästi ja käänsin katseeni pääaukiolla maleksiviin kissoihin. Väärävarjo istuutui vierelleni.
“Tahdotko lähteä kävelylle?” kolli kysyi kysymyksen, jota olin salaa toivonut. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
“Ei kai tässä parempaakaan tekemistä ole”, vastasin viileästi ja nousin ylös. Väärävarjo antoi minun mennä ensin piikkihernetunneliin. Soturi kulki perässäni. Leirin ulkopuolella otin suunnaksi Hehkulammen. Kenties voisin pulahtaa samalla vedessä.
Pysyimme hiljaa puolet matkasta. Vasta Kivikukkulan kohdalla Väärävarjo päätyi avaamaan keskustelun.
“Et vaikuta enää yhtä kireältä mitä aiemmin. Miten sinä voit?” kolli kysyi pehmeällä äänellä ja loi katseensa minuun, mutten suostunut kohtaamaan sitä. Pidin katseeni tiukasti edessäpäin.
“Hyvin, tietenkin”, vastasin lyhyesti sen enempää vastausta miettimättä. Ei minulla ollut mitään hätää, kaikki oli ihan hyvin. Väärävarjo pysyi hetken ajan hiljaa. Aivan kuin soturi olisi miettinyt, uskoako vai ei.
“Tahdotko puhua siitä?” kolli kysyi epäröiden. Tiesin, että hän tarkoitti “sillä” isäni kuolemaa. Asia palasi taas mieleeni ja sai ilmeeni synkkenemään. Ainoa ajatus, jota en ollut suostunut ajattelemaan kahteen päivään. Se pilasi tämän hetken. Ajatus siitä, etten enää ikinä näkisi Jyrkänneloikkaa ennen kuolemaani sai minut voimaan pahoin. Vauhtini hidastui huomaamattani, ja siirsin katseeni käpäliini. Tunsin Väärävarjon hännän laskeutuvan lavalleni.
“Sinä saat nyt surra, kukaan ei näe”, kolli lupasi rauhallisella äänellä ja me pysähdyimme, “se helpottaa ja tekee sinut vahvemmaksi. Kun käsittelet asian, olosi helpottuu.”
Yritin työntää ajatukset pois mielestäni, mutta tämä koko tilanne teki sen mahdottomaksi. En voinut keskittyä mihinkään Väärävarjon ollessa näin lähellä. Tuntui, kuin oma tahtoni olisi kadonnut. En voinut päättää mitä ajattelin. Väärävarjo johti tätä keskustelua. Nostin katseeni kolliin ja yritin pidätellä kyyneleitä.
“En minä tahdo surra. Todellinen soturi ei sure”, sanoin terävällä äänellä ja hengitin syvään. Väärävarjo pudisti päätään.
“Jokaisen täytyy surra. Suru puhdistaa. Katso, minäkin olen surrut kaikki surut pois. Voisitko uskoa? Kaikki surevat joskus. Ei sitä tarvitse tehdä muiden edessä, vaan sen voi tehdä piilossa katseilta. Tärkeintä on, ettet työnnä surua pois. Se tulee eteesi aina vain uudelleen ja uudelleen, entistä pahempana, mitä kauemmin työnnät sitä pois”, kollin sanat kuulostivat valheilta. Isä ei ollut koskaan surrut emon kuolemaa. Hän ei ollut koskaan itkenyt, ei edes valvoessaan emon ruumiin yllä koko yötä. Isä oli ollut vahva, mutta miksen minä ollut?
“Sinä valehtelet. Oletko nähnyt yhdenkään aidon kuolonklaanilaisen itkevän sen jälkeen, kun he ovat haudanneet läheisensä?” kysyin, mutten antanut soturille aikaa vastata, “niin, en minäkään. He työntävät surun pois kissan ruumiin mukana. Niin se pitäisi tehdä, niin isä minulle opetti emon kuoltua. Mutta miksi minusta tuntuu nyt tältä?” Epätoivoinen kysymys epätoivoiselta kissalta.
Väärävarjo katsoi minua säälien. Se inhotti minua. En halunnut sääliä. Halusin vain oloni paranevan.
“Minä olen varma, että myös sinun isäsi itki. Kenties hän lähti kävelylle yksin, ja itki surunsa pois. Sinä saat surra, Tuhkajuova. Kenenkään ei tarvitse tietää, jos tahdot sen menevän niin”, kollin ääni oli lempeä. Hän astui lähemmäksi minua.
Mieleeni muistui Sumupentu. Pienokaiseni, joka oli ollut liian heikko elämään. Pentu oli kuollut pian syntymänsä jälkeen, mutta siitä huolimatta sen kuolema oli tuntunut pahalta. Olin itkenyt silloin katseilta piilossa. Silloin pääsin surusta nopeasti yli. Minusta oli tuntunut siltä, kuin pennun kuoleman jälkeen tullut kaatosade olisi huuhtonut sen pois. Isän kuoleman jälkeen oli satanut, muttei sade ollut vienyt tätä tunnetta pois.
“Miksi sinä tahdot minun surevan?” kysyin valkealta soturilta ja kohtasin tuon katseen. Olin aivan varma, että Väärävarjo tahtoi tehdä minusta heikon. Hän iskisi varmasti heti, kun en olisi valppaana. Kolli mietti sanojaan hetken. Hänen katseensa liukui kirkkaalle taivaalle. Hetken kuluttua hän laski sen takaisin minuun.
“Koska minä tiedän, mitä surun hautominen saa aikaan. Sinusta tulee katkera, entistä haavoittuvaisempi. Lopulta suru puskee läpi, ja silloin sen käsitteleminen on vain vaikeampaa. Minä välitän sinusta, Tuhkajuova. Minä tahdon auttaa sinua”, Väärävarjon ääni oli enää vain kuiskaus. Hän katsoi minua suoraan silmiini. Jokin sisälläni sanoi, että minä pystyin luottamaan kolliin. Laskin katseeni käpäliini ja huokaisin hiljaa.
“Minusta tuntuu kuin olisin hukassa. Miten ihmeessä voin elää ilman isääni? Kuka minua nyt neuvoo ja ohjeistaa? Entä jos teen jotakin väärin? En tahdo tuottaa isälle pettymystä”, kuiskasin hiljaa. En uskaltanut puhua ääneen. Pelkäsin, että joku kuulisi minut. Väärävarjo laski häntänsä lohduttavasti lavalleni.
“Sinun täytyy kuunnella itseäsi. Kukaan muu ei saa sanoa sinulle miten elää”, valkea kolli lausui pehmeällä äänellä ja painoi kuononsa vasten turkkiani. Lämmin tunne valtasi minut. En voinut sille mitään, aloin kehrätä. Kuulin, kuinka Väärävarjon kurkusta pääsi kehräys. Painauduin vasten soturin kehoa kehräten hiljaa.
En ollut koskaan tuntenut mitään tällaista. Sydämeni hakkasi rinnassani lujempaa kuin koskaan, mutta samalla oloni oli parempi kuin ikinä. Olisin voinut olla tässä ikuisesti.
Mutta sitten minä palasin todellisuuteen ja säpsähtäen irtaannuin kollista. Katsoin Väärävarjoa säikähtäneenä. Ei, tämä oli väärin. Mitä minä olin tekemässä?
“Minun täytyy mennä”, sopersin ja peräännyin kauemmaksi Väärävarjosta. Sitten minä käännyin ja juoksin pois.
Juoksin niin lujaa ja niin kauan, kunnes en enää vain jaksanut. Minun oli pakko pysähtyä. Olin saavuttanut Hehkulammen. Lyyhistyin lammen rantaan ja katsoin vettä. Mikä minua oikein vaivasi? Kun hengitykseni oli tasaantunut, nousin ylös. Vilkaisin taakseni. Väärävarjo ei ollut seurannut minua onneksi. Kolli oli saanut minut aivan sekaisin.
Astelin rantaveteen ja katsoin siitä heijastuvaa kuvajaistani. Jokin Väärävarjossa veti minua puoleensa, mutta en tiennyt mikä. Ensimmäistä kertaa koskaan minulla oli ollut sellainen tunne, että halusin oikeasti olla jonkun toisen lähellä. Mutta tiesin sen olevan väärin. En koskaan voisi olla Väärävarjon kanssa. Se pilaisi minun maineeni lopullisesti, jos koskaan jättäisin Henkäysvarjon.
Ajatukseni eivät koskaan olleet olleet näin solmussa. Minun täytyisi unohtaa Väärävarjo. Soturius oli minulle tärkeintä, eikä yksi kissa voisi tuhota kaikkea sitä mitä olin maineeni eteen tehnyt.
//1605 sanaa
