Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Olin lievästi sanottuna pettynyt siitä, ettei Harakkatassu ollut aiemmin omatoimisesti tehnyt tuttavuutta veden kanssa. Jos hän kerta niin kovasti tahtoi oppia uimaan, miksei hän ollut käynyt leirin lammessa? Sen vesi ei ollut reunoilta syvää, vaan jopa pennutkin saattoivat harjoitella uimista siinä. Päätin kuitenkin pysyä hiljaa asiasta, sillä en nähnyt tärkeänä ottaa asiaa puheeksi. Tärkeintä kai oli, että kuolonklaanilaisoppilas oli kiinnostunut uimisesta ihan oikeasti.
Harakkatassu pysytteli rantavedessä ja otti hiljalleen askeleita kohti syvempää vettä. Vesi hipoi oppilaan vatsakarvoja. Tärinä alkoi voimistua, kun vesi kasteli valkean kollin vatsan. Kokemuksesta tiesin, että tämä vaihe oli pahin. Jalkojen kastuminen ei ollut mitään verrattuna siihen, että kylmä vesi kasteli muun kehon. Kuljin Harakkatassun rinnalla edeten oppilaan tahtiin. Aiemmin kolli oli ottanut tasaisin väliajoin askeleita, mutta nyt hänen vauhtinsa alkoi hidastua.
”Älä pysähdy tässä vaiheessa, vaan jatka matkaa. Kun olet vedessä selkääsi myöten, kylmyys alkaa helpottamaan hiljalleen”, naukaisin kollille ehkä hieman turhankin tiukalla äänensävyllä. Harakkatassu veti syvään henkeä ja otti taas askeleen eteenpäin. Minun katseeni harhautui valkeasta oppilaasta Hehkulammen rannalle. Hades seisoi joidenkin ketunmittojen päässä rantavedestä ja katseli ympärilleen. Luotin siihen, että entinen erakko ilmoittaisi meille, jos näkisi jotakin poikkeavaa. Siispä uskalsin keskittyä taas Harakkatassun opettamiseen.
Kun oppilas oli viimein leukaansa myöten vedessä, ei mennyt kauaakaan kun tuo ei tärissyt enää lainkaan.
”Huomaatko, vesi ei tunnu enää niin kylmältä”, sanoin ja kohtasin kollin katseen. Harakkatassu nyökkäsi.
”Kun uit, on tärkeää että tiedät mitä teet ja keskityt siihen. Yksikin virhe tai epävarmuus saa kissan helposti paniikkiin, jolloin unohdat kaiken mitä olen opettanut ja vesi nielaisee sinut ja sinä hukut. Veden kanssa ei ole leikkimistä. Siksi sinun on tärkeää muistaa, että sinä et osaa uida ennen kuin minä sanon niin. Ja ennen kuin sinä osaat uida, sinä et mene yksin uimaan. Minä en suostu olemaan vastuussa yhdenkään uintitaidottoman kissan hengestä”, puhuessani pidin katseeni koko ajan Harakkatassussa. Tarkkailin kollin reaktioita, jotka eivät olleet kovinkaan kummoisia. Oppilas nyökkäsi.
”Pinnalla pysymiseen tarvitset jokaista jalkaasi. Takajalat tekevät potkuja, ja etukäpälät kauhovat vettä. Kas näin”, sanoin irrottaen jalkani pohjasta ja uin Harakkatassun ympäri. Kolli seurasi liikkeitäni tarkkaavaisesti.
”No niin. Eiköhän tämä ollut nyt tässä tällä kertaa. Tehtäväsi ensi kertaa varten on totuttautua veteen, jotta sinulla ei mene ikuisuutta päästäksesi tänne saakka. Se vie vain minun aikaani, jos joka kerta matelet rantavedessä puoli ikuisuutta. Totuttele veteen leirin lammessa, älä tule tänne yksin”, sanoin ja lähdin kulkemaan oppilaan vierellä takaisin kohti rantaa.
”Milloin sinulla on aikaa pitää toiset harjoitukset?” Harakkatassu esitti kysymyksen, kun nousimme ylös vedestä. Kohautin lapojani.
”Se riippuu siitä, miten aikataulumme kohtaavat. Ravistele turkkiasi ja nuole sitä. Jos lähdet märällä turkilla kohti leiriä, vilustut ennen kuin pääset edes perille”, tokaisin ja näytin kollille esimerkkiä. Aloin nuolla pitkin vedoin lyhyttä turkkiani. Vilkaisin Hadesta, joka katseli meitä hieman etäämmältä.
Kun olimme valmiita, lähdimme takaisin kohti leiriä.
Kului joitakin päiviä, ja tilanne Kuolonklaanissa pysyi samana. Ulkonaliikkumiskielto rajoitti jokaisen elämää. Pääaukiolla maleksi kissoja päivät pitkät tekemättä mitään. Yksi klaaninvanhimmista oli kuollut sinä aikana, kun olin ollut opettamassa Harakkatassulle uimisen perusteita. Naarmunenä oli ollut Kuolonklaanin vanhin kissa, ja nyt Sumusilmä oli saanut sen taakan kantaakseen. Kaaostuho oli siirtynyt klaaninvanhimpiin pian Naarmunenän kuoleman jälkeen. Vaaleanharmaa soturi oli aina ollut epäluotettava ja arvaamaton. Tämän vuoksi Kaaostuho ei ollut saanut oppilasta moniin vuodenaikoihin. Huhu kertoi, että kolli oli aikoinaan saanut oppilaan, muttei ollut ollut kykenevä sitä kouluttamaan. Suoraan sanottuna en ihmetellyt sitä lainkaan. Kolli oli hyvin epävakaa persoona, ja hänestä oli aina ollut vain lähinnä haittaa. Oli Kuolonklaanin kannalta hyvä, että tuollainen kissa siirtyi klaaninvanhimpien pesään ja pois sotureiden joukosta.
”Miten menee?” tunnistin Hadeksen äänen heti. Vilkaisin valkeaa kollia, joka istuutui vierelleni. Tuon kasvoilla oli leveä virne, kuten lähes aina.
”Jos sinulla ei ole mitään asiaa, ei kannata edes yrittää jutustella. En harrasta sellaista”, tokaisin rauhallisesti ja käänsin katseeni pois erakosta. Hades hymähti huvittuneesti.
”Voimme me olla ihan vain hiljaakin, jos sinä niin tahdot”, kolli hymähti. Se oli mielestäni kaikista paras vaihtoehto. Tarkkailin katseellani leirissä olevia kissoja. Moni nautti hiirenkorvan lopun auringon lämmöstä ja loikoili vain leirin kivisellä maalla. Tunsin auringon lämmittävän myös omaa turkkiani, vaikkakin lämpö oli tässä vaiheessa päivää jo hellittänyt. Aurinko oli jo laskemassa, ja pian alkaisi hämärtää. Pilvetön taivas oli vaihtanut värinsä vaaleansinisestä tummempaan. Lisäksi taivaanrantaan oli ilmestynyt punertavaa väriä.
”Katso, Punatähti liikkuu kohti leirin keskustaa”, Hades virnisti ja tönäisi minua hellästi. Ellei Punatähti olisi juuri sillä hetkellä kutsunut klaania koolle, olisi Hades saanut kuulla kunniansa tönäisyn vuoksi. Laskeva aurinko sai punaruskean päällikön turkin näyttämään hienolta. Se muistutti vähän tulta.
Ennen kuin päällikkö ehti sanoa mitään, minä tiesin mitä kokous koski. Olin pari päivää sitten ilmoittanut Punatähdelle, että Hades oli jo valmis ansaitsemaan soturinimensä. Valkea erakko oli todistanut, että hän oli valmis olemaan virallisesti Kuolonklaanin soturi nimeä myöten.
”Ilman sen kummempia jaaritteluita, aion antaa yhdelle kissalle ansaitsemansa soturinimen. Hades, astu eteen, ole hyvä”, päällikkö sanoi ja etsi katseellaan vierelläni istuvan valkean kollin. Hades vilkaisi minua virnistäen ja lähti sitten harppomaan kohti pääaukion keskustaa ja Punatähteä. Kun kaksikolla oli välimatkaa arviolta ketunmitan verran, Hades pysähtyi. Hän kohtasi Punatähden vihreän katseen empimättä.
”Olet todistanut olevasi soturinimen arvoinen. Uusi nimesi on Väärävarjo”, päällikkö lausui voimakkaalla äänellä. Tämän jälkeen valkea kolli nyökkäsi ikään kuin kiittäen, ja otti askeleen taaksepäin.
”Väärävarjo! Väärävarjo!” Punatähti ja muutama muu kuolonklaanilainen lausui tuoreen soturin nimen. Minä pysyin vaiti. Katseeni oli nauliintunut Henkäysvarjoon, joka oli juuri saapunut partionsa kanssa leiriin. Kumppanini sinisistä silmistä paistoi katkeruus ja viha, kun kolli katsoi vastanimitettyä soturia. Kun Punatähti päätti kokouksen, Väärävarjo asteli takaisin luokseni.
”No, mitä mieltä olet uudesta nimestäni?” kolli kysyi hymyillen. Kohautin lapojani ilmeettömänä.
”En ole siitä mitään mieltä, miksi pitäisi olla? Nimesi on nimesi, eikä se minun mielipiteestäni muutu miksikään”, vastasin tuhahtaen. Väärävarjo naurahti huvittuneesti.
”Olet aina niin tosikko”, kolli hymähti ja hymyili entistä leveämmin. Minua ei hymyilyttänyt. En minä ollut tosikko, vaan järkevä. En kuitenkaan jaksanut alkaa vääntää asiasta kollin kanssa. Olisi järkevämpää vain pysyä hiljaa ja antaa olla. Valkea soturi vilkaisi leirin sisäänkäynnin lähellä seisovaa Henkäysvarjoa. Kolli oli naulinnut katseensa Väärävarjoon. Se ei kuitenkaan haitannut kollia lainkaan, vaan hän käänsi nopeasti katseensa takaisin minuun.
”Tahdon näyttää sinulle jotakin”, kolli ilmoitti ja kohtasi vihreän katseeni. Katsoin hetken ajan Väärävarjoa suoraan tuon meripihkasilmiin, mutta sitten käänsin katseeni poispäin.
”Mitä?” kysyin vakavalla äänellä.
”Se on leirin ulkopuolella. Sanotaan, että me menemme saalistamaan ja lähdetään käymään ulkona”, Väärävarjo ehdotti. Ajatus ei houkutellut minua lainkaan, joten pudistin päätäni.
”Minä en ala valehtelemaan klaanitovereilleni”, sanoin.
”Hyvä on, ei valehdella ja saalistetaan oikeasti. Tule”, kolli sanoi ja lähti kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä. En olisi halunnut seurata, mutta jostain syystä jalkani lähtivät kuljettamaan minua soturin perään. Ohitimme Henkäysvarjon, mutta en edes vilkaissut kumppaniini päin. Tunsin kuitenkin hänen katseensa selässäni. Leirin uloskäynnin vartijana oli Sinilintu. Pienikokoinen naaras kohtasi meidät ja asettui piikkihernetunnelin eteen.
”Minne olette menossa?” naaras kysyi, koska se oli tällä hetkellä hänen työtään. Sisäänkäynnin vartijoina toimivat pääasiassa ne soturit, joilla ei ollut oppilasta. Lisäksi vartioinnissa olevalta kissalta vaadittiin luotettavuutta.
”Saalistamaan. Tuoresaaliskasa oli melko tyhjä, ja ajatelimme käydä hakemassa saalista täyttääksemme sitä”, Väärävarjo valehteli sulavasti ja kohtasi tyttäreni katseen. Hännänpääni nytkähti, kun tajusin mitä ajattelin. Olin ehkä synnyttänyt Sinilinnun, mutta ei hän minun tyttäreni ollut. Valkealla naaraalla viirasi päässä, enkä halunnut olla sellaisen kissan emo. Hän ei tuntunut koskaan ottavan tosissaan velvollisuuksiaan, vaan aina vain keskittyi kaikkeen epäolennaiseen. Miten kukaan saattoi olla kiinnostunut linnuista, kivistä ja ötököistä? Tuollainen kissa ei vain voinut olla minun tyttäreni.
Sinilintu astui sivuun ja päästi meidät ohitseen. Seurasin Väärävarjoa vilkaisemattakaan enää sisäänkäynnillä seisovaa soturia.
Matka taittui hiljaisuuden vallitessa. Väärävarjo johdatti minua kohti metsää. En vaivautunut kysymään, mihin valkea kolli oli minua johdattamassa. Tyydyin vain kulkemaan tuon perässä eteenpäin. Tarkkailin ympäristöäni ihan vain varmuuden vuoksi. Murhaaja liikkui edelleenkin Kuolonklaanin metsissä, tai niin me ainakin oletimme. Vähään aikaan ei uusia kuolemia ollut tullut, mutta ei saanut olettaa, että murhaaja olisi luovuttanut. Täytyi pysyä valppaana koko ajan.
Viimein Väärävarjo pysähtyi. Hän oli tuonut minut joelle. Katsoin, kuinka vesi virtasi eteenpäin joessa. Veteen heijastui taivaan vaaleanpunainen väri.
”Toitko sinä todella minut katsomaan vettä?” kysyin ja katsoin Väärävarjoa turhautuneena. Kolli pudisti päätään ja astui lähemmäs minua.
”Ei, vaan katso veteen”, valkea soturi kehotti ja astui lähemmäksi joentörmää. Hän kurottautui katsomaan vettä. Minä tein samoin, mutten ymmärtänyt mitä kolli tarkoitti. Näin vain oman heijastukseni. En nähnyt edes kaloja.
”Ei siellä näy mitään”, aloin hiljalleen turhautua.
”Näkyypäs. Katso vaikka, sinä olet siellä”, Väärävarjo sanoi rauhallisella äänellä. En edelleenkään ymmärtänyt, mitä soturi ajoi takaa.
”En ymmärrä”, sanoin ja käänsin katseeni kohti entistä erakkoa. Hänen kasvoilleen levisi lämmin hymy. Se ei ollut ilkikurinen virne kuten yleensä, vaan ihan aito, lämmin hymy.
”Tahdoin vain esitellä sinulle kissan, jonka ansiosta minusta tuli kuolonklaanilainen. Kissan, josta minä ihan oikeasti pidän. Kiitos, Tuhkajuova. Minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä, että kuulun jonnekin. Se on pelkästään sinun ansiotasi”, Väärävarjo sanoi ja katsoi minua suoraan silmiini. Tunsin, kuinka sydämeni alkoi takomaan rinnassani lujempaa. Outo olo valtasi kehoni, enkä saanut siirrettyä katsettani pois soturin meripihkaisista silmistä. Katsekontakti pysyi hetken, kunnes Väärävarjo rikkoi sen kääntämällä katseensa takaisin veteen. Säpsähdin ja ravistelin päätäni. Mikä ihme minua vaivasi?
”Kiitä Punatähteä”, vastasin kylmästi ja vetäydyin pois veden ääreltä. Väärävarjo katsoi minua yllättyneenä. Hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun minä olin jo lähdössä takaisin metsään.
”Tulimme saalistamaan, joten minä myös aion saalistaa”, sanoin ja lähdin kulkemaan kohti metsää odottamatta valkean kollin vastausta. Ajatukset pyörivät päässäni sekavina. Mikä tuo äskeinen hetki oli ollut, ja miksi olin mennyt siitä niin sekaisin? Pakotin ajatukset pois päästäni. Täytyi keskittyä saalistamiseen.
// 1525 sanaa
