Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Viherlehti oli viimein saapunut, ja olin viimein päässyt ihan kunnolla uimaan. Myös Varistassu oli saanut osansa uintiharjoituksista, sillä halusin nuorimman pentuni oppivan uimaan. Tumma kolli ei ollut mikään luonnonlahjakkuus, mutta sinnikkään harjoittelun jälkeen hän pysyi jo pinnalla. Olin päättänyt, että tänä viherlehtenä pyrkisin opettamaan mahdollisimman monen kuolonklaanilaisen uimaan. Aikaa siihen oli paljon, sillä Latvatassu oli ansainnut soturinimensä puolisen kuuta sitten. Latvaruusun koulutus ei tosiaankaan ollut helpoimmasta päästä, mutta kun hänen kanssaan oli pitkät hermot, selvisi kyllä.
Odottelin partion jäseniä piikkihernetunnelin edustalla. Henkäysvarjo oli nimennyt minut aurinkohuipun rajapartion johtoon. Mukaani lähtisivät Harakkanauru, Sähkötuho, Aaltotassu ja Varistassu. Kun Ruostekukka oli kuollut ketun hyökkäyksessä pari kuuta sitten, Varistassu oli loukkaantunut. Onnekseni kolli oli selvinnyt, ja nyt tämä vaikutti olevan jo kunnossa. En tosiaankaan ollut mikään ihana ja lämmin emo, mutta en halunnut Varistassun kuolevan. Kun hän oli saapunut loukkaantuneena leiriin, olin tuntenut epämukavan muljahduksen rinnassani. Se oli ollut sama tunne kuin Jyrkänneloikan kuoleman jälkeen. Väärävarjo oli opettanut minulle, että se tunne saattoi olla pelko tai suru. Ravistelin ajatukset pois päästäni, kun näin Sähkötuhon ja Varistassun lähestyvän minua rinnatusten.
Kaksikko ei tietääkseni olleet läheisiä, mutta ilmeisesti he tulivat toimeen. Olin oikeastaan kiitollinen siitä, ettei Varistassu liiemmin viettänyt aikaa ensimmäisen pentueeni kanssa. He eivät olleet järin hyviä roolimalleja nuorelle kissalle, joka valmistautui soturiuteen. Nyökkäsin tervehdykseksi Sähkötuholle, kun tuo istui alas lähelle minua. Ei kulunut kuin hetki, ja muukin partio oli jo kasassa. Viitoin heidät hännän heilautuksella perässäni hämärään piikkihernetunneliin.
Kun pääsimme ulos leiristä, lämmin tuuli leikitteli turkillani. Se toi mukanaan metsän tuoksun leirin takaa. Me suuntasimme kohti etelää ja ukkospolkua. Sen katku ei ollut puoleksikaan yhtä miellyttävä kuin se, joka tuli metsästä. Matka taittui hiljaisuudessa. Sähkötuho sanoi välillä jotakin Aaltotassulle, mutta muuten kaikki olivat hiljaa.
Ukkospolun kupeessa me pysähdyimme. Kantojen seasta erottui hahmo. Lihakseni jännittyivät, kun tuntematon kissa nosti katseensa ylös ja katsoi meitä. En ollut koskaan nähnyt niin rumaa kissaa. Tummalla kissalla oli harva turkki, jossa oli siellä täällä miltei kaljuja kohtia. Toista korvaa koristi lovi. En kokenut tunkeilijaa uhkana, sillä hän tuskin oli edes oppilaan ikäinen.
Kissan ilmettä oli mahdoton tulkita. Hän piti korvansa pystyssä ja silmäili meitä tarkkaavaisesti. Lähdin kulkemaan rauhallisin askelin kohti kissaa. Kun pääsimme tämän lähelle, kissan uskottavuus katosi täysin. Kaksijalkojen löyhkä oli niin voimakas, että kissan täytyi olla kotikisu.
”Mitä kotikisu tekee näin kaukana kotoaan? Tämä on Kuolonklaanin reviiriä, eivätkä ulkopuoliset saa olla täällä”, pysähdyin ketunmitan päähän kissasta ja kohtasin tuon vihertävät silmät. Itse asiassa tilanne oli varsin miellyttävä, sillä olin kaivannut toimintaa. Kotikisun häätäminen reviiriltä oli juuri sitä, mitä minä kaipasin.
//Kaunotar?
// 413 sanaa
