Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Seurasin Harakkanaurun toimia tarkasti. Alku oli näyttänyt hyvältä, mutta jotakin tapahtui ja soturin ote kepistä irtosi, ja keppi ajelehti virran mukana pois kohti Hehkulammen kirkkaansinistä vettä. Selkeästi tympääntynyt Harakkanauru kampesi itsensä pois vedestä rannalle. Kolli ravisteli turkkiaan ja mulkoili taakseen jäänyttä jokea ja sitä kohtaa, jossa tehtävä oli epäonnistunut.
En kieltänyt sitä, mutta olin hieman pettynyt kollin suoritukseen. Valkea kolli ei nyt edes vilkaissut minuun päin, vaikka minä otin askeleita lähemmäksi häntä. Olin huomannut, että katsoessani Harakkanaurua suorittamassa antamaani tehtävää, olin oikeasti toivonut kissan onnistuvan. Arvelin, että Harakkanauru oli enemmän pettynyt. Tai sitten ei, kuka sen tiesi. Vaikka olinkin opettanut Harakkanaurua, en oikeastaan tuntenut häntä sen koommin. Minä opetin hänelle uimista, siinä se. Sen olin kuitenkin huomannut, että valkea kolli halusi osata uida. Hän halusi onnistua.
”Palataan leiriin. Turha sinun on enää yrittää, kun keppikin meni jo menojaan”, totesin kylmällä äänellä ja katsahdin Harakkanaurua, joka ei edelleenkään katsonut edes minuun päin. Kollin käytös sai minut ärsyyntymään. Enää en tarjoutuisi oma-aloitteisesti soturia opettamaan. Jos hän oikeasti tahtoi oppia minulta, hän saisi seuraavan kerran tehdä aloitteen itse.
Lähdin kävelemään kohti astinkiviä rauhallisin askelin. En jäänyt odottelemaan Harakkanaurua, mutta kuulin valkean soturin askeleet perässäni.
Seuraavana aamuna heräsin tavalliseen tapaan sotureiden pesästä omalta vuoteeltani. Pesässä oli paljon kissoja, ja pesän lämpö sai minut kehräämään. Kuuntelin muiden sotureiden hengityksiä. Aurinko ei ollut vielä noussut. Sen saattoi kertoa siitä, että lähes jokainen pesän vuode oli täytetty. Olisin niin kovasti halunnut vain jäädä loikoilemaan pesän lämpöön, mutta velvollisuudet odottivat. Halusin olla virkeä ja skarppina aamun ensimmäisessä partiossa.
Niinpä nousin venytellen ylös ja puikkelehdin nukkuvien karvamyttyjen ohi pesän uloskäynnille. Astuessani ulos pesästä, tunsin kylmän puhurin iskeytyvän turkkiani vasten. Jos olisin ollut heikkomielinen, olisin varmaankin paennut kylmää ja palannut takaisin pesään. Mutta minä en ollut heikko. Kävelin ulos pesästä ja suuntasin kohti tuoresaaliskasaa. Kuten arvelin, se oli typötyhjä. Aamiainen jäisi nyt siis väliin.
Silmäilin hetken ajan tyhjää leiriä. Pidin siitä, kun sain herätä muita ennen. Sain pienen hetken omaa rauhaa, ennen kuin leiri täyttyisi kissoista ja äänistä. Nyt oli täysin hiljaista. Vain linnut visersivät leiriä ympäröivässä kuusimetsässä.
Katseeni kiinnittyi leiriin saapuvaan kissaan. Väärävarjo katsahti minun suuntaani, ja kollin kasvoille piirtyi pehmeä hymy. Väsymys paistoi entisen erakon haalean meripihkan värisistä silmistä. Väärävarjo oli ollut yövartiossa. Sydämeni alkoi takoa epämiellyttävän lujaa, kun katseemme kohtasivat. Käänsin pääni pois. Sivusilmälläni erotin, kuinka valkea hahmo lähestyi minua. Ripein askelin kolli kiiruhti leirin toiselta puolelta luokseni.
Tiesin, että minun täytyisi paeta tätä kohtaamista, mutta en halunnut. Tunne voitti järjen, ja minä jäin paikoilleni. Kohtasin jälleen Väärävarjon katseen.
“Sinä olet vältellyt minua”, kolli lausahti tasaisella äänellä istuessaan alas. En vastannut mitään. Katsoin vain Väärävarjoa suoraan silmiin.
“Pikiturkki haluaisi olla kumppanini”, soturin sanat saivat minut säpsähtämään. Tuntui kuin joku olisi iskenyt kyntensä selkääni. Väärävarjon katse oli haikea.
“Entä sitten?” ärähdin pitäen katseeni tiukasti kollin silmissä. Väärävarjo kohautti lapojaan.
“Meillä oli hetki, sinulla ja minulla. Se merkitsi minulle paljon. Minä tiedän, ettei se ollut sinullekaan merkityksetöntä. Jos tahdot, minä voin unohtaa Pikiturkin”, valkea kolli sanoi ja nielaisi. Huomasin, miten jännittynyt Väärävarjo oli. Se joko kertoi, että hän oli tosissaan sanojensa kanssa, tai sitten hän yritti vedättää minua. Siristin silmiäni ja mietin kollin sanoja. Hän ei ollut ihan väärässä. Puoli kuuta sitten tapahtunut kohtaaminen Hehkulammen lähellä oli merkinnyt minulle paljon, oikeastaan liikaakin.
Minun olisi helpompi päästää irti tästä tunteesta, jos Väärävarjolla olisi joku toinen. Mutta pystyisinkö siihen? Pystyisinkö katsoa sitä, miten onnelliseksi Pikiturkki hänet tekisi?
“Älä tee valintojasi minun vuokseni. Kysy ennemmin itseltäsi, mitä sinä tahdot”, lausahdin niin rennosti kuin vain saatoin, mutta äänestäni takuulla paistoi jännittyneisyys. Väärävarjo ei ehtinyt sanoa mitään, kun pentutarhalta alkoi kantautua ääniä. Pennut olivat heränneet. Valkea soturi käänsi katseensa kohti kallion seinämän kolossa sijaitsevaa pesää, ja minä katsoin tilaisuuteni tulleen. Livahdin pois paikalta ja suuntasin kohti piikkihernemuuria.
Tästä tulisi hyvä päivä. Työnsin Väärävarjon pois mielestäni ja keskityin tähän päivään. Aamulla olisi vuorossa rajapartio, ja auringonlaskun jälkeen pääsisin saalistuspartioon. Siinä välissä ottaisin pienet torkut. Ei kuulostanut hullummalta päivältä.
// 643 sanaa
