Tuhkajuova
Kirjoittaja: Elandra
Edelliset päivät Kuolonklaanissa olivat olleet rauhallisia. Huurreliljan kuoleman jälkeen kukaan kissoista ei ollut kuollut, paitsi Hopeaputous, joka oli päättänyt hylätä synnyinklaaninsa ja muttaa Eloklaaniin. Ei hänkään oikeasti ollut kuollut, mutta ei hän minun näkökulmassani ansainnut enää elävän kissan arvoa. Olin aina pitänyt hopeanvalkoista soturia edes jokseenkin uskollisena ja hyvänä soturina, mutta ilmeisesti olin ollut harvinaisen väärässä. Hopeaputous oli pyytänyt luvan lähtöönsä itse Punatähdeltä. Olin hämmentynyt, kun päällikkö oli mennyt ja antanut luvan. Hän oli perustellut sen sillä, ettei klaanien välisissä säännöissä kielletty klaanin vaihtamista. En halunnut arvioida Punatähden tapaa johtaa klaania, mutta viimeistään tässä vaiheessa olisi ehkä ollut hyvä luoda sellainen sääntö.
Aurinko oli juuri laskemassa, ja kissat painuivat pesiinsä nukkumaan. Minua ei väsyttänyt. Olin nukkunut pitkään, sillä unet olivat viime päivinä jääneet varsin lyhyiksi. Hades tuntui seuraavan minua kuin mikäkin pieni pentu emoaan, jopa vapaa-ajallani. Toisaalta, se oli hyvä keino pysytellä erossa Henkäysvarjosta. En ollut saanut selville enempää hänen suunnitelmistaan, sillä kaikki aika oli mennyt Raparperitassun ja Hadeksen kanssa. Pitäisi jossain välissä lyöttäytyä Pimentovarjon seuraan ja pyytää tuo avukseni. En olisi halunnut myöntää, mutta yksinkertaisesti minulla oli liian vähän aikaa, jotta olisin yksin voinut selvittää tämän asian. Jos Henkäysvarjo todella oli sotkenut pentumme mukaan likaisiin suunnitelmiinsa, hän saisi kyllä tuntea sen nahoissaan.
”Hei, Tuhkajuova”, tuttu ääni sanoi, ja kohtasin hetkellisesti isäni katseen.
”Hei”, vastasin nyökäten ja käänsin taas vihreän katseeni eteenpäin.
”Oletko yövartiossa?” kolli kysyi tälle tavanomaisella, mitäänsanomattoman kylmällä äänellään.
”Ei, nukuin viime yönä niin hyvin, että ajattelin valvoa vielä hetken”, kerroin. Jyrkänneloikka nyökkäsi.
”Entä sinä, oletko yövartiossa?” kysyin ja käänsin katseeni jälleen kohti isääni. Jyrkänneloikka kohtasi sen. Hänen katseensa vaikutti normaalia synkemmältä. Oliko kaikki hyvin? Kolli pudisti päätään, ja minä nyökkäsin vastaukseksi. Käänsin katseeni pois, sillä isä ei pitänyt siitä, kun tätä tuijotti turhaan. Kenties ilmeen synkkyys ei ollut mitään vakavaa. Isä oli varmaan vain pettynyt Hopeaputouksen toimintaan tai huolissaan siitä murhaajasta. Niin se varmasti oli, järkeilin.
”Sinun pitäisi viettää vähemmän aikaa sen erakon kanssa, ja enemmän oman perheesi kanssa”, kolli murahti yllättäen. Erakolla hän viittasi Hadekseen.
”Niin pitäisi, mutta se on vaikeaa, kun Punatähti määräsi Hadeksen opetuksen minun harteilleni. Minä tahdon hoitaa tehtäväni hyvin, enkä vain jotenkin sinne päin. Jos se minusta on kiinni, Hadeksesta tulee vielä hyvä soturi klaanille”, selitin isälleni rauhallisesti niin, etten suututtaisi tätä. Toki minä ymmärsin kollin pointin. Klaanissa kissat takuulla huomaisivat pian minun ja Henkäysvarjon kireät välit. Se saisi minut näyttämään hiirenaivoiselta riitelijältä, jollainen en halunnut olla. Oli kuitenkin vaikeaa olla sovussa kissan kanssa, joka ei hyväksynyt sitä, että toteutin päällikön määräystä. Henkäysvarjo tuntui toisinaan jopa haastavan riitaa ihan väkisin.
”Uskon sen, mutta se ei saa pilata välejäsi Henkäysvarjoon”, kolli tuhahti ja nousi ylös. Hän venytteli ja käänsi vielä katseensa minuun.
”Sinun täytyy kunnioittaa myös Henkäysvarjoa ja hänen mielipiteitään. Jos hän tahtoo viettää kanssasi aikaa, sinun täytyy löytää sitä jostakin”, kolli murahti ja käveli sitten kohti leirin uloskäyntiä. Jäin katsomaan hänen peräänsä ja kirosin mielessäni. Ymmärsin kyllä, että isä halusi minun olevan kunnioitettu soturi, mutta miksi hänen aina piti puuttua asioihini väärään aikaan. Juuri nyt kaikki mitä halusin, oli välimatka Henkäysvarjoon. Päätin, että Henkäysvarjo saisi itse lähestyä minua.
Käännyin ympäri ja astelin sotureiden pesään. Pesässä oli melko lämmin, sillä se oli lähes täynnä. Soturit nukkuivat lähekkäin, ja oli miltei mahdoton tehtävä kävellä pesän sisäänkäynniltä sen keskustaan omalle vuoteelleni. Usein joku aina talloi jonkun häntää tai käpäliä.
Kuolonklaanissa oli sotureita enemmän kuin aikoihin, joka oli vain hyvä asia. Eipähän ainakaan Eloklaani pääsisi kasvamaan suuremmaksi, kunhan kuolonklaanilaiset nyt vain ymmärtäisivät sen, ettei Eloklaanissa ollut mitään parempaa kuin täällä. Asetuin omalle vuoteelleni makaamaan. Henkäysvarjo nukkui sikeästi sammalvuoteellaan, joka sijaitsi omani vieressä. Kolli tuntui nukkuvan sikeästi.
Seuraavana aamuna heräsin virkeänä ennen auringonnousua. Istuskelin hetken pääaukiolla ja nautin tästä rauhallisesta aamusta. Taivas oli pilvetön, ja auringonnousu oli värjännyt taivaanrannan hailakan punaiseksi. Kirkkaimmat tähdet sinnittelivät yhä taivaalla, mutta pian ne katoaisivat, kun auringon ensisäteet paljastuisivat puiden takaa. Huomasin Henkäysvarjon astelevan ulos pesästä. Varapäällikkö näytti väsyneeltä, kun tuo kohtasi vihreän katseeni. Soturi yritti hymyillä, mutta hymy näytti turhankin pakotetulta. Minä en edes vaivautunut yrittämään, vaan katsoin raidallista kollia vakavoituneena.
”Huomenta”, Henkäysvarjo naukui ja istui eteeni parin hiirenmitan päähän minusta. Nyökkäsin tervehdykseksi. Tunnelma välillämme oli kireä. Kiitin sitä, että pääaukiolla ei lisäksemme ollut muita kuin sisäänkäynnin luona istuva Kuuraturkki, joka oli ollut yövartiossa.
”Mitä aiot tehdä tänään?” kolli kysyi matalalla äänellä ja piti katseensa koko ajan silmissäni. Kohautin lapojani välinpitämättömästi.
”Pitäisi pitää Raparperitassulle harjoitukset jonkun ikätoverinsa kanssa. Hades on turhan hyvä taistelija, ja Raparperitassu tarvitsisi välillä tasaisemman vastustajan”, selitin kollille rauhallisesti. Henkäysvarjon ilme kirkastui.
”Voitte tulla meidän kanssamme”, hän ehdotti. Niin, tietenkin hän ehdotti. Harakkatassu toki oli jo miltei valmis soturiksi, mutta olisi hän takuulla tasaisempi vastus mitä Hades. Hämmästyin, kun valkea kolli juuri sillä silmänräpäyksellä astui ulos sotureiden pesästä. Juuri kun olin mielessäni lausunut hänen nimensä. Valkea soturi venytteli makoisasti ja haukotteli, jonka jälkeen kolli etsi katseellaan jotakin. Haalean meripihkaisten silmien katse pysähtyi minuun. Empimättä kolli asteli kohti minua ja kumppaniani. Hän ei tuntunut välittävän siitä, että Henkäysvarjo vihasi häntä. Eikä varapäällikkö edes yrittänyt piilottaa vihaansa.
”Huomenta. Tuhkajuova, millaisen päivän olet suunnitellut meille tänään?” valkea kolli kysyi ja asettui istumaan Henkäysvarjon vierelle. Raidallinen kolli näytti siltä, kuin hän olisi saattanut hetkenä minä hyvänsä repiä valkean erakon korvat irti. En ehtinyt vastata, kun Henkäysvarjo jo töksäytti:
”Tuhkajuova tuossa mietti, että sinä voisit palata tänään takaisin sinne mistä tulitkin.” Kollin sanat saivat minut ärsyyntymään. Eikö hän ihan oikeasti tuntenut minua, vai halusiko varapäällikkö vain ärsyttää? Vihasin sitä, kun joku laittoi sanoja suuhuni tuolla tavalla. Väläytin kumppanilleni vihaisen katseen, josta tuo kenties huomasi virheensä.
”Henkäysvarjo lupasi viedä Raparperitassun harjoituksiin Harakkatassun kanssa. Me voisimme kerrata Kuolonklaanin sääntöjä”, vastasin rauhallisella äänellä ja käänsin katseeni Hadekseen, jonka kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Henkäysvarjo näytti siltä, kuin hän olisi hetkenä minä hyvänsä haljennut raivosta. Varapäällikkö pakotti itsensä kuitenkin pysymään rauhallisena.
”Ai niin, niinhän se taisikin olla. Muistan joskus asioita vähän huonosti, sitä se vastuu teettää”, kolli naurahti turhankin tekopirteästi. Olin yllättynyt siitä, että Henkäysvarjo ei alkanut väittämään vastaan. Hän hyväksyi kohtalonsa, sillä olihan kolli itse tehnyt virheen ärsyttäessään minua. Kumppanini katsahti minuun vielä kerran ärsyyntyneesti, jonka jälkeen hän kääntyi ja lähti pois luotamme. Katsoin, kuinka raidallinen kolli käveli leirin keskustaan. Hän ei enää edes vilkaissutkaan meidän suuntaamme.
Minua ärsytti Henkäysvarjon asenne. Viimeisten kuiden aikana hän oli muuttunut kuin eri kissaksi. Punoi juonia Eloklaania vastaan ja tuntui jo pitävän minuakin arvottomana. Hades taisi olla viimeinen niitti. Kolli ei sietänyt erakkoa lainkaan, ja tuntui myös inhoavan minuakin. En minä olisi halunnut olla riidoissa, mutta Henkäysvarjo itse ei voinut ymmärtää, että tämä ei ollut minun valintani. Punatähti oli antanut minulle tehtävän.
”Onko kaikki hyvin? Välinne tuntuvat olevan vähän kireät”, Hades sanoi varovaisella äänellä ja kohtasi katseeni.
”Sehän ei varsinaisesti kuulu sinulle”, vastasin ärähtäen. Hades säpsähti, katsoi minua pahoitellen ja nyökkäsi.
“Olet oikeassa, anteeksi että kysyin”, kolli vastasi rauhallisella äänellä ja käänsi katseensa maata kohti. Hades oli hämmentävä kissa. Toisinaan hän oli raivostuttava, mutta välillä jopa ihan mukavakin. Lähes aina kolli oli kohtelias. Hän kunnioitti klaanimme sääntöjä, eikä ollut vielä kertaakaan niitä rikkonut. Kunnianhimoakin tuolta löytyi. Hades oli päättänyt, että hänestä tulee Kuolonklaanin soturi, ja hän tuntui pitävän tavoitteesta kiinni kaksin käpälin.
“Kertaamme tänään klaanin sääntöjä. Tule, leiri on pian täynnä hälinää, joten kertaaminen sujuu paremmin ulkona”, sanoin ja lähdin kävelemään leirin halki kohti uloskäyntitunnelia. Ohitin Henkäysvarjon, mutta en vilkaissutkaan kumppaniini päin. Hades käveli perässäni rauhallisin askelin. Johdatin valkean kollin ulos leiristä, ja suuntasin kohti etelää. Päivästä tulisi kirkas, ja kenties Hehkulammen vesi näyttäisi taas sinisen värinsä. Ei ollut mitään kauniimpaa, kuin Hehkulampi viherlehtisin. Silloin sen vesi oli suorastaan hehkuvan sinistä. Hiirenkorvan aikaan väri ei ollut yhtä kaunis, mutta mitä lähemmäksi viherlehteä pääsimme, sitä paremmalta se näytti.
“Oletko sinä ihan kunnossa?” Hades kysyi yllättäen ja ravasi vierelleni. Mulkaisin erakkoa kerran, ja tuo ymmärsi jättäytyä hieman taaksepäin. Ruoho käpäliemme alla oli öisen sateen jäljiltä kosteaa, mutta aurinko kuivattaisi sen nopeasti. Eivätkä märät käpälät minua haitanneet, itse asiassa tuntui vain mukavalta juosta eteenpäin märällä ruohikolla.
“Et vastannut kysymykseeni”, Hades huomautti hetken kuluttua, kun yllemme oli laskeutunut jälleen se sama piinaava hiljaisuus, johon olin jo oikeastaan tottunut.
“Olen kunnossa. Miksi en olisi?” tuhahdin ja hidastin tahtiani, kun lähestyimme Hehkulampea. Ohitimme kivikukkulan, ja matka jatkui eteenpäin. Hehkulampi näytti mielestäni parhaimmalta etelästä katsottuna. Sieltä näki sekä lammen että kivikukkulan ja metsän.
“Mietin vain. Ovatko välinne Henkäysvarjon kanssa aina olleet tuollaiset, vai johtuuko se minusta?” kolli kysyi ja tuntui nyt varovan sanojaan. Mulkaisin tuota jälleen ja meinasin olla vastaamatta, mutta eihän se mikään salaisuus ollut:
“Ei se pelkästään sinusta johdu, mutta suurilta osin kyllä.” Hades ei tuntunut säikähtävän suoraa puhetta. Hän vain nyökkäsi.
“Miksi olet hänen kanssaan, jos hän käyttäytyy sinua kohtaan noin?” valkea kolli kysyi, kun pysähdyin Hehkulammen rantaan. Vilkaisin häntä hieman hämmentyneenä.
“Koska olen hänen kumppaninsa. Ei silloin voi vain olla olematta toisen kanssa”, sanoin. Hades naurahti.
“Ei se ihan noin ole. Tietäisit vain, miten monta kumppania minulla on vuodenaikojen saatossa ollut! Ei kumppanuuden tarvitse olla ikuista, Tuhkajuova”, kolli lausui ja kohtasi katseeni. Minä en ymmärtänyt.
“Miten niin ei tarvitse olla ikuista? Yritätkö vihjata, että minun pitäisi tappaa Henkäysvarjo?” kysyin erittäin hämmentyneenä. Ilmeisesti sanoin jotakin todella hauskaa, sillä Hades purskahti nauruun. Minua ei naurattanut.
“Ehei, vaan voit aina lopettaa sen kumppanuuden ja löytää uuden kumppanin, tai olla ihan vain yksin. Minä olen tullut siihen tulokseen, ettei minusta ole enää rakastumaan. Olen rakastunut liian monta kertaa, ja loppujen lopuksi aina särkenyt sydämeni. Minun on parempi yksin”, kolli kertoi. Kun hän kertoi omasta menneisyydestään, kissan ilme synkkeni hetkeksi. Sitten se taas kirkastui, kun kolli hymyili minulle.
Ajatus kumppanuuden lopettamisesta kuulosti hullulta. Ymmärtäisin sen, jos Henkäysvarjo rikkoisi klaanin sääntöjä ja hänet häädettäisi klaanista. Siinä tapauksessa en tahtoisi olla hänen kumppaninsa enää, mutta ei minulla ollut mitään syytä erota Henkäysvarjosta. Se vain saisi oman asemani klaanissa heikkenemään. Minun kumppanini oli tuleva päällikkö, joten totta kai oli järkevintä pitää kiinni Henkäysvarjosta.
“Olen aika varma, ettei se toimi noin. Henkäysvarjo on tuleva päällikkö, joten olisi silkkaa typeryyttä erota hänestä nyt”, vastasin vakavalla äänellä. Hadeksen ilme oli myös vakava.
“Lupaatko, ettet suutu, jos kysyn sinulta yhtä asiaa?” kolli kysyi ja kohtasi katseeni. En ollut varma, olinko koskaan nähnyt tuota valkeaa kissaa noin tosissaan. Kohautin lapojani epäröiden.
“En voi luvata mitään.” Hades nyökkäsi, ja päätti yrittää:
“Rakastatko sinä Henkäysvarjoa oikeasti, vai onko kyse vain maineestasi?”
En ymmärtänyt, miten tuo erakko pystyi aina vain enemmän yllättämään minua sanoillaan. Kysyikö hän tosissaan minulta moista?
“Tietenkin rakastan”, vastasin epäröimättä. En antanut itselleni edes vaihtoehtoa vastata, että en rakastaisi kumppaniani. Ei sellainen sopisi, sillä omaa kumppaniaan nyt vain täytyi rakastaa. Hades nyökkäsi.
“Kertaa Kuolonklaanin lait”, tuhahdin kollille ennen kuin tuo ehti kysyä yhtään enempää turhia kysymyksiä. Valkea erakko näytti pettyvän, kun vaihdoin puheenaiheen asiaan, jota meidän oikeasti oli käytävä läpi.
Aurinko oli jo noussut, ja olimme saaneet käytyä läpi Kuolonklaanin lait. Lisäksi olimme kerranneet Kuolonklaanin ja Eloklaanin väliset sopimukset. Hades oli oppinut lait melko hyvin, vaikka hän olikin ollut klaanissa vasta reilu neljäsosakuun. Minua ei haitannut lainkaan se, että pian yhteinen aikani Hadeksen kanssa olisi ohi, kun kolli pääsisi oikeaksi soturiksi. Kenties välini Henkäysvarjoonkin paranisivat, kun valkea kolli ei olisi kaikkea aikaa välissämme. Halusinko minä edes oikeasti väliemme paranevan? Karu fakta oli se, että pärjäsin paremmin silloin, kun Henkäysvarjo ei ollut lähettyvillä. Mutta kuten sanottu, Henkäysvarjo oli minun kumppanini, ja kumppania ei noin vain lähdetty vaihtamaan. Eikä klaanissa edes olisi yhtä arvostettua kissaa Punatähden lisäksi kuin Henkäysvarjo.
“Teemmekö vielä loppupäivästä jotakin?” Hades kysyi ja pysytteli visusti takajalkojeni kohdalla. Erakko oli kai viimein oppinut sen, että vierelläni kulkeminen ei ollut soveliasta, kun kolli oli koulutettavanani.
“Emme”, vastasin lyhyesti. Valkea kissa ei vastannut mitään. Oliko hän pettynyt, vai iloinen? Minä en tiennyt. Vilkaisin erakkoon päin. Kolli oli kääntänyt katseensa poispäin. Kuljimme hitaasti kohti leiriä.
Ajatukseni palasivat aiempiin keskusteluihimme rakkaudesta ja kumppanuudesta. Olin elänyt Henkäysvarjon kumppanina jo monien kuiden ajan, joten totta kai minä rakastin häntä. Isä oli sanonut, että Henkäysvarjosta tulisi minulle hyvä kumppani. Miksi hän olisi valehdellut?
Rakkaus kai vain oli sitä, että alkoi vuodenaikojen kuluessa inhoamaan toista, mutta ei siltikään halunnut päästää häntä menemään. Sitten se taas helpottaisi, ja olisimme taas sovussa. En muistanut emostani paljoakaan, mutta sen minä muistan, että hän ei koskaan puhunut rakkaudesta. Ei minulle kukaan ollut siitä koskaan puhunut, Henkäysvarjoa lukuun ottamatta. Hän oli kertonut rakastavansa minua, joten kai minäkin sitten rakastin häntä.
Ajatukseni tuntuivat menevän solmuun. Miksi joku halusi miettiä tällaisia asioita? Työnsin ne pois mielestäni ja jatkoin matkaa kohti leiriä.
// 2019 sanaa (KP-boosti)
