Tuhkatassu
Kirjoittaja: Elandra
“Herätys Tuhkatassu!” kollin voimakas ääni tunkeutui uneeni, jossa vaelsin ympäri Kuolonklaanin reviiriä etsien saalista klaanilleni. Rävytin silmäni auki ja käännyin kohti oppilaiden pesän sisäänkäyntiä.
“Tulossa ollaan”, totesin nopeasti ja kampesin itseni pystyyn. Liekkihäntä katosi näkyvistäni pesän ulkopuolelle. Sipaisin kielelläni pari kertaa turkkiani ja kävelin ulos oppilaiden pesästä. Minttutassu nosti hetkeksi päänsä ylös, kunnes painoi sen takaisin sammaliin ja jatkoi uniaan. Haukottelin makoisasti uloskäynnin kohdalla. Aurinko ei ollut vielä noussut, joten oli pimeää. Taivas oli täynnä haaleita pilviä.
“Syö ennen kuin lähdemme, mutta ole nopea”, Liekkihäntä naukaisi takaani ja lähes säikäytti minut. En ollut huomannut häntä, joka sai minut ärsyyntymään. Vilkaisin mestariani ja nyökkäsin. Astelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini hiiren. Sen turkilla oli kuivunutta verta, silmät olivat auki ja lasittuneet. Huomasin, että leirissä oli pari soturia vahtimassa muiden unta. Toinen heistä seisoi piikkihernetunnelin varjossa ja tuijotti suoraan minuun päin. Se oli hieman karmivaa, mutta minua ei pelottanut lainkaan. Söin hiiren nopeasti ja lähdin sitten jännittyneenä Liekkihännän perässä ulos leiristä. Vaaleanharmaa kolli teki meille tietä ja tervehti mestariani, joka tervehti takaisin häntäänsä heilauttamalla.
Kun pääsimme leirin ulkopuolelle, Liekkihäntä hidasti tahtiaan. Ulkona tuuli, ja minulla oli hieman kylmä.
“Kuten eilen sanoin, käymme tänään taistelun alkeet läpi. Koska myös saalistaminen on tärkeää, aloitamme siitä”, valko-oranssi kolli totesi. En väittänyt vastaan tai näyttänyt nyrpeää ilmettä, vaan nyökkäsin hyväksyen mestarini päätöksen. Tiesin saalistustaitojen olevan soturille hyvin tärkeä ominaisuus. Soturi joka ei osaa saalistaa ei selviäisi neljäsosakuutakaan yksin.
“Mennään metsään. Ehkäpä sieltä löytyisi pari hiirtä tai oravaa”, soturi lähti johdattamaan minua kohti leirin takana sijaitsevaa kuusimetsää.
“Saalistamisessa tärkeää on hajuaisti ja ennakointi. Jotta voit löytää saaliin, sinun täytyy haistaa se ja seurata hajujälkeä hiljaa. Jos olet liian nopea ja kovaääninen, eläin haistaa sinut ja piiloutuu tai lähtee karkuun. Jos et ole tarpeeksi kärsivällinen ja hyökkäät liian aikaisin, et saa saalistasi ilman erittäin hyvää tuuria. Sinun täytyy tietää myös, miten eri eläimet reagoivat, kun he kohtaavat sinut. Osaisitko sanoa jotakin esimerkkejä?” kolli kysyi ja vilkaisi minua kysyvästi. Pohdin vastaustani vain silmänräpäyksen ajan. Olin kuullut muiden oppilaiden puhuvan näistä asioista aiemmin.
“Linnut tietenkin lähtevät lentoon, oravat kiipeävät puihin ja… Jänikset juoksevat nopeasti”, naukaisin. En ollut varma, mitä hiiret tai esimerkiksi vesimyyrät tekisivät. Isä oli puhunut minulle jotain kalastamisesta ja kaloista. Hän oli käskenyt minut uimaan leirin lammessa, mutta en kamalasti pitänyt siitä. Muut pennut olivat vain nauraneet minulle, mutta he eivät ymmärtäneet uimisen tärkeyttä. Isä oli kertonut, että meidän koko sukumme osasi uida ja kalastaa. Hän ei halunnut minun olevan pettymys esi-isillemme Pimeyden metsässä, enkä niin halunnut minäkään.
“Hyvä”, Liekkihäntä totesi sen enempää minua kehumatta, “ihan ensiksi saat yrittää etsiä saaliisi.” Melkein yllätyin siitä, että kolli käski minun aloittaa heti saalistamisesta ilman sen kummempia ohjeita, mutta tiesin Liekkihännän olevan vaativa. Hän halusi nähdä minun epäonnistuvan, moittia minua ja kertoa kuinka se oikeasti tehdään. En halunnut antaa hänelle syytä moitteisiin, joten aloin haistella ilmaa aivan tosissani. Metsässä oli hurjasti erilaisia tuoksuja. Haistoin monia hajuja, joita leirissäkin haistoin. Ne olivat kissoja ja muita eläimiä. Päätin ottaa riskin ja lähdin seuraamaan yhtä melko tuoretta hajujälkeä. Se taisi kuulua oravalle, jos oikein muistin. Kuljin hiljaa ja pidin häntäni pois maasta. Yritin pitää huolen siitä, etten astuisi yhdenkään oksan päälle. Lumi tosin vaikeutti sitä, sillä en voinut nähdä mitä sen alla on. En kuullut Liekkihännän seuraavan minua, enkä vaivautunut vilkaisemaan taakseni. Etenin hyvin hitaasti. Kun olin hetken kulkenut puiden lomassa hajujäljen perässä, näin oravan erään suuren kuusen juurella. Se kaivoi maasta jotain selkä minuun päin. Tunsin sydämeni sykkeen kiihtyvän jännityksestä. En halunnut epäonnistua. Liekkihäntä juuri sanoi, että en saisi hyökätä liian aikaisin. Päätin siis ottaa vielä pari askelta eteenpäin, mutta se taisi olla virhe. Orava käännähti heti minun suuntaani silmät suurina. Tein päätökseni ja lähdin juoksemaan kohti oravaa niin kovaa kuin ikinä käpälistäni pääsin. Orava pudotti käpynsä ja lähti pinkomaan lähimpään puuhun. Päätin ottaa riskin ja loikkasin sen perään. Upotin kynteni puuhun ja onnistuin kiipeämään jonkun verran ylöspäin. Puraisin hampaani yhteen yrittäen saada oravan hännästä kiinni, mutta orava pinkoi ylemmäs puuhun. En ollut koskaan ennen kiivennut muuhun kuin leirin kaatuneeseen kuuseen, joten en halunnut lähteä ylöspäin. Oli pakko luovuttaa, vaikka se niin kovasti minua ärsyttikin.
“Tule alas”, Liekkihäntä käski ärähtäen. Hetken mietin, mikä olisi järkevin tapa tulla alas puusta, kunnes päätin vain irrottaa otteeni ja kääntyä niin, että laskeutuisin jaloilleni maahan. Suunnitelma toimi hyvin. Putosin hieman tömähtäen etujalat edellä maahan. Loikka tuntui yllättävän sulavalta. Katsoin pahoitellen Liekkihäntää, jonka kasvoilla oli kylmä ilme.
“Ota aina tuulen suunta huomioon. Jos lähdet hyökkäämään niin, että sinun takaasi tuulee, sinut haistetaan. Varmista aina, että lähdet hyökkäämään oikeasta suunnasta”, soturi kertoi.
“Muistan seuraavalla kerralla tuon”, lupasin ja yritin peitellä pettymykseni.
“Yritä uudestaan”, Liekkihäntä käski. Nyökkäsin ja haistelin jälleen ilmaa. Yritin unohtaa oravan ja löytää jotain muuta. Jos vain olisin osannut kiivetä nopeammin, olisin takuulla saanut sen kiinni!
Auringon noustua olin oppinut paljon saalistamisesta. Liekkihäntä oli opettanut, miten kannattaa hiipiä avoimessa maastossa ja aluskasvillisuuden seassa. Olin saanut kiinni jopa kaksi saalista. Jos en olisi päässyt hyppäämään niin korkealle, varpunen olisi päässyt lentoon. Hiiri taas oli ollut helppo saalis.
“Hautaa saaliisi maahan, jotta petoeläimet eivät löydä niitä. Paina mieleesi jokin asia ympäristöstä, jotta löydät saaliisi myöhemmin”, mestarini opasti. Nyökkäsin ja kaivoin lumeen kuopan. Peitin sen hyvin ja katselin hetken ympäristöäni. Suuri kivi vasemmalla ja pieni kuusi oikealla. Kyllä minä tämän paikan tunnistaisin myöhemmin. Heilautin häntää merkiksi valmiudestani, jonka jälkeen Liekkihäntä lähti johdattamaan minua eteenpäin. Kuljimme syvemmälle metsään kauemmaksi leiristä. Saatoin jopa kuulla joen solinan tänne saakka.
Liekkihäntä pysähtyi. Hän ei kääntynyt minuun päin, vaan katsoi suoraan eteenpäin. Olin hieman hämmentynyt mestarini toiminnasta, mutten keskeyttänyt häntä. Yhtäkkiä soturi syöksyi minua kohti kynnet ojossa. En ollut osannut ennakoida liikettä, mutta nopeilla refleksillä onnistuin loikkaamaan sivuun. Tosin mestarini sai kuitenkin otteen hännästäni ja vetäisi minut nopeasti maahan. Hän painoi käpälänsä kyljelleni ja tuhahti. Soturi irrotti käpälänsä minusta ja astui askeleen taaksepäin.
“Ole aina valppaana, ihan sama kenen kanssa liikut. Kuka tahansa voi olla vihollisesi, etkä saa antaa heille mahdollisuutta tappamiseesi. Opetan sinulle nyt pari yksinkertaista hyökkäysliikettä ja puolustusliikettä. Lopuksi taistelen sinua vastaan. Jos häviät, et saa syödä ennen kuuhuippua”, kolli ilmoitti. Nyt ymmärsin, miksi Liekkihäntää pidettiin ankarana, mutta taitavana mestarina. Jos halusin syödä loppupäivänä, minun täytyi harjoitella tosissani. Toki olisin tehnyt niin joka tapauksessa, mutta tämä tekee harjoituksista vain kiintoisampaa.
“Kuvittele tilanne: Olet vastakkain pahimman vihollisesi kanssa, molemmat tietävät taistelun olevan aluillaan. Vastustajasi antaa sinun hyökätä, miten teet sen?” mestarini kysyi. Yritin kuvitella itseni taistelemassa jotakuta vastaan. Se joku oli itse asiassa Liekkihännän poika, Jääpentu.
“Minä yrittäisin tehdä hämäyksen”, vastasin aika varmalla äänellä. Liekkihäntä nyökkäsi pienesti.
“Miten hämäät vastustajaasi?” valko-oranssi kolli kysyi. Mietin taas hetken.
“Voinko näyttää? Sitä on vähän vaikea selittää”, ehdotin varovasti. Liekkihäntä nyökkäsi ja astui taas muutaman askeleen kauemmaksi minusta. Hän otti tukevan asennon jalat kauempana toisistaan. Tein samalla tavalla, koska tiesin sen auttavan tasapainon pitämisessä. Painauduin hieman matalammaksi ja hyökkäsin kohti mestariani. Tein sen suoraan edestä. Parin hiirenmitan päässä Liekkihännästä loikkasin kuitenkin sivuun, jonka jälkeen syöksyin kohti kollin selkää. Pudottauduin mestarini selkään ja upotin kynteni hänen turkkiinsa. Liekkihäntä heitti minut vaivattomasti pois päältään.
“Ihan hyvä, mutta älä katso sinne minne menet. Kun hyökkäät, älä paljasta aikeitasi silmilläsi”, Liekkihäntä sanoi. Nyökkäsin. Olin tyytyväinen siitä, että kolli oli edes vähän kehunut minua.
“Entä mitä tekisit, jos olisi vihollisen vuoro hyökätä?” mestarini kysyi. Mieleni teki vastata, että juoksisin karkuun, mutta en voisi antaa itsestäni sellaista kuvaa. Yritin kuvitella tilanteen niin, että vihollinen yrittää tappaa klaanitovereitani. Minun täytyisi pelastaa heidät ja puolustaa jotakuta.
“Väistelisin iskuja parhaani mukaan ja yrittäisin kynsiä vihollista. Jos onnistuisin raapaisemaan vaikka silmään, se olisi aika hyvä juttu”, naukaisin.
“Näytä minulle”, kolli pyysi. Valmistauduin hänen hyökkäykseensä.
Aurinko oli jo korkealla, kun saimme harjoitukset loppuun. Vielä olisi kuitenkin aika taistelun, jonka tulos kertoisi, saanko syödä loppupäivänä mitään. Olimme käyneet läpi asennot, jotka olivat parhaita pysyessäni vain paikoillaan. Liekkihäntä liikkui oikealle ja vasemmalle ja odotti sopivaa hetkeä hyökätä kimppuuni. Hän piti katseensa kaiken aikaa minussa, joten en voinut arvioida siitä kollin aikeita. Pakotin jokaisen ajatukseni keskittymään vain tähän hetkeen. Olin koko ajan valmiina loikkaamaan sivuun tai jotenkin muuten väistämään mestarini liikkeet. Liekkihäntä käski pitää kynnet esillä, sillä hän aikoi tehdä samoin. Nyt se alkoi! Liekkihäntä lähti juoksemaan minua kohti pitkin askelin. Lumi pöllysi hänen takanaan, kun hän saavutti minua koko ajan. Loikkasin sivuun ja yritin viiltää kynsilläni mestarini kylkeä, mutta kynteni hipoivat vain ilmaa. Käännyin ympäri mestariani kohti leveässä asennossa. Päätin hyökätä nyt. Liekkihäntä oli hädin tuskin ehtinyt kääntyä minun suuntaani, kun olin jo aivan hänen lähellään. Alle ketunmitan päässä tein kuitenkin äkkipysähdyksen ja käännyin ympäri. Kevyt lumi pöllysi ilmassa ja heikensi Liekkihännän näkyvyyttä. Sen hetken kun lumi auttoi minua, loikkasin kohti mestariani pitkällä loikalla. Liekkihäntä osasi kuitenkin odottaa sitä. Laskeuduin sulavasti hänen selkäänsä ja upotin kynteni hänen turkkiinsa. Liekkihäntä yritti riuhtaista minut pois, mutta pidin kiinni. Mestarini oli varoittanut minua selälleen heittäytymisestä, joten loikkasin hyvissä ajoin pois. Lähdin kuitenkin heti taas hyökkäykseen. Loikkasin ensin mestarini lähelle ja viilsin hänen kylkeään, jonka jälkeen loikkasin taaemmas. Olin innoissani, kun huomasin vähän verta kollin valkealla turkilla. Pakotin tunteen kuitenkin pois. Oli keskityttävä ihan täysillä. Liekkihäntä katsoi minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Mitä hän ajatteli? Seisoimme paikallamme hetken. Hengitykseni tuntui raskaalta, mutta halusin peittää sen soturilta. Ei mennyt kauaakaan, kun mestarini lähti juoksemaan minua kohti. Loikkasin sivuun, mutta Liekkihäntä seurasi minua. Loikkasin taas, mutta hän jatkoi seuraamista. Yritin potkia lunta mestarini kasvoille, mutta se ei auttanut. Hän oli koko ajan kannoillani ja yritti puraista häntääni. Tein yllättäen täyskäännöksen ja loikkasin suoraan mestarini kasvoille. Liekkihäntä ei ollut osannut odottaa sitä, joten hyökkäykseni sai hänet kaatumaan. Irtaannuin mestaristani nopeasti, sillä tiesin hänen nousevan heti ylös. Liekkihäntä nousi ylös ja katsoi minua virne kasvoillaan. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä kolli nyt ajatteli. Ainoa asia minkä varmasti tiesin oli se, että minä halusin voittaa. Liekkihäntä juoksi jälleen minua kohti. Väistin nopeasti eteeni tulevia kuusia, mutta ikävä kyllä mestarini teki samoin. Sitten sain idean. En ollut varma, toimisiko se vai ei, mutta päätin ottaa riskin. Kun Liekkihäntä seurasi minua, en väistänytkään eteeni tulevaa puuta. Loikkasin puuhun, kiipesin ylöspäin ja käännyin takaisin. Kynnet ojossa loikkasin mestarini päälle saaden hänet kaatumaan. Hetken ajan kierimme maassa yhtenä häntien ja kynsien kasana, mutta lopulta sain otteen jostakin, joka sai Liekkihännän rääkäisemään. Purin hampaitani yhteen melkein niin kovaa kuin suinkin pystyin.
“Irti!” Liekkihäntä käski. Ilahtuneena päästin irti siitä, joka nyt paljastui mestarini takajalaksi. Astuin askeleen taaksepäin ja katsoin Liekkihäntää hymyillen. Yritin peittää iloisuuteni, mutta en vain pystynyt. Olin niin iloinen, että näin kävi.
“Voitit taistelun, saat syödä kun palaamme leiriin”, Liekkihäntä ilmoitti sen kummemmin minua kehumatta. Hänen kasvoillaan oli kylmä ilme. Arvelin, että Liekkihäntä ei ollut taistellut tosissaan. Jos hän olisi, minä olisin kuollut jo ennen kuin taistelu oli kunnolla alkanut. Nyökkäsin.
“Jatkammeko huomenna?” kysyin rauhallisella äänellä, sillä en halunnut olla liian innokas. Liian innokkaat oppilaat ärsyttivät minua. Minttutassu taisi olla juuri sellainen.
“Minulla on partio johdettavana huomenna. Saat tulla mukaani. Partio on aurinkohuipun hetkellä. Sinulla on siis koko aamu aikaa harjoitella juuri oppimiasi liikkeitä”, Liekkihäntä tokaisi.
“Selvä. Kun harjoittelemme seuraavan kerran, osaan kaikki ne liikkeet täydellisesti”, lupasin. Liekkihäntä ei vastannut, vaan hän lähti johdattamaan minua kohti leiriä. Oli mahtavaa olla oppilas, mutta takuulla vielä mahtavampaa olla soturi. En voinut olla miettimättä sitä, kun ansaitsisin soturinimeni. Mikähän se mahtaisi olla? Otimme matkalla mukaamme saalistamani varpusen ja hiiren.
Leiriin saavuttuamme jouduimme väistämään Turmatassua ja hänen mestariaan Luminenää. Turmatassu oli loukannut käpälänsä, ja hänen mestarinsa vei häntä parantajan pesälle. Kuulin Liekkihännän murahtavan itsekseen.
“Toivottavasti sinä et ole tuollainen kömpelö”, hän totesi kylmästi ja pujahti kaksikon perässä piikkihernetunneliin.
“En takuulla ole”, vannotin, kun pääsin leirin pääaukiolle. Kolli ei vastannut, vaan lähti kävelemään kohti pentutarhaa. Hän kai tervehtisi kumppaniaan ja heidän kolmea pentuaan, jotka pentutarhalla asustivat. Minä kävelin tuoresaaliskasalle ja laskin saaliini siihen.
“Kaksi saalista? Oliko tuo ensimmäinen saalistuskertasi?” Minttutassun ääni kuului jälleen takaani. Eikö hän tehnyt muuta kuin kiusasi muita oppilaita?
“Joo, oli se”, vastasin tyynesti. Nappasin hiiren takaisin hampaisiini, sillä aioin syödä sen.
“Miten harjoitukset menivät?” vaalea naaras kysyi ja otti varpuseni itselleen. Hän käveli perässäni oppilaiden pesälle.
“Hyvin”, vastasin lyhyesti. Minttutassu nyökkäsi.
“Me menemme Kalmakuun kanssa harjoittelemaan pimeän tullessa”, naaras ilmoitti, “hän lupasi opettaa minulle monta uutta taisteluliikettä.” En vastannut mitään, koska suoraan sanottuna minua ei kiinnostanut. Taisteluliikkeet toki kiinnostivat, mutta Minttutassun seura ei.
“Näin eilen ihan hirveän outoa unta. Sinäkin olit siinä. Haluatko kuulla?” naaras kysyi.
“En halua”, vastasin töykeästi. Huomasin Minttutassun yllättyvän vastauksestani. Hän hiljeni heti ja painoi päänsä alas.
“Anteeksi. Luulin, että sinua voisi kiinnostaa”, hän mumisi.
“No ei kiinnosta. Haluan tulla nopeasti soturiksi, en kaipaa ystäviä tai mitään muutakaan”, vastasin tiuskaisten. Huomasin parin soturin katselevan meitä virnuillen. Toinen heistä oli vaaleanharmaa raidallinen kolli, ja toinen kaunis tummanruskea naaras. Naaraan oli pakko olla Jokimieli, sillä olin kuullut hänestä puhuttavan aika paljon pahaa muiden naaraiden kesken. Jatkoin ateriani syömistä välittämättä sen enempää virnuilevista sotureista tai Minttutassusta.
Loppupäivä kului leirissä pääasiassa yksin liikkeitä harjoitellen. Seuraavana aamuna nousin aikaisin. Olin päättänyt harjoitella liikkeitä taas, sillä halusin niiden olevan mahdollisimman hyviä. Juuri kun olin aloittamassa, huomasin jonkun lähestyvän minua kaatuneen kuusen takaa. Tulija oli sama raidallinen kolli, joka oli eilen katsellut minua ja Minttutassua.
“No?” tuhahdin ehkä hieman töykeästi soturille. Hän virnisti vain.
“Täälläkö meinasit harjoitella?” soturi kysyi.
“Joo. Oliko se asiasi? Jos oli, voit mennä”, naukaisin.
“Voin viedä sinut leirin ulkopuolelle harjoittelemaan. Liekkihäntäkin antoi jo siunauksensa”, kolli ehdotti. Siristin silmiäni, sillä en tiennyt mitä soturi yritti.
“Minun nimeni on muuten Henkäysvarjo. Sinähän olet Tuhkatassu, eikö niin?” kolli kysyi. Nyökkäsin.
“Missä oppilaasi on? Eikö sinun pitäisi lähteä hänen kanssaan ulos?” kysyin, sillä tiesin Huurretassun olevan Henkäysvarjon oppilas. Kolli virnisti jälleen.
“Hän nukkuu. Harjoittelimme eilen koko päivän, joten hän saa levätä. Mutta miten on, lähdetkö mukaani?” soturi kysyi uudelleen. Mietin asiaa vain hetken, kunnes vastasin:
“Lähden.” Henkäysvarjo nyökkäsi ja heilautti häntäänsä käskynä seurata. Lähdin kulkemaan kollin perässä ulos leiristä. Huomasin Liekkihännän istuvan sotureiden pesän edustalla. Hän katsoi minun perääni, muttei sanonut mitään.
Ulos päästyämme, Henkäysvarjo hidasti tahtiaan. Hän käänsi sinisen katseensa minua kohti.
“Laitoit luun kurkkuun sille Minttutassulle. Harva uskaltaa sanoa hänelle suoraan mitään”, kolli hymähti.
“Miksi ei uskaltaisi?” kysyin ja kiristin tahtiani kollin rinnalle. Hän ei ollut mestarini, joten minua ei kiinnostanut olinko hänen takanaan vai en.
“Kai sinä tiedät, että Minttutassu on Surmakynnen, eli varapäällikön, tytär. Huurretassu valittaa siitä aina, mutta ei koskaan sano mitään asiasta suoraan hänelle. Sinussa on ainesta vaikka mihin”, soturi ilmoitti tyynesti. Kohotin kulmiani hieman yllättyneenä. Olin itse asiassa aina luullut, että Minttutassun emo oli kuollut tai jotain. Surmakynsi ei ollut koskaan ollut kuningattarena. Toisaalta hän oli vieraillut usein katsomassa Minttutassua pentutarhalla. En vain ollut koskaan ajatellut asiaa.
“Minä tiedän sen. Haluan tulla soturiksi niin nopeasti kuin mahdollista”, totesin rauhallisesti.
“Se on hyvä tavoite. Minne haluat mennä?” Henkäysvarjo kysyi. Mietin hetken ja katselin ympärilleni.
“Hehkulammen lähelle”, vastasin sitten. Olimme ensimmäisenä päivänäni oppilaana käyneet siellä, mutta en tiennyt paikasta paljoakaan.
“Sinne siis”, kolli vastasi ja lähti johdattamaan minua eteenpäin.
Kun saavuimme perille, käänsin katseeni kohti Hehkulampea. Se oli jään peitossa, ainakin suurilta osin. Keskusta näytti olevan yhä aika sula.
“Viherlehtisin tämä on koko reviirin kaunein paikka. Voin näyttää sinulle sitten, kun lumet sulavat”, Henkäysvarjo naukaisi minulle virnistäen. En ollut varma, mitä hän yritti. En kuitenkaan vaivautunut kysymään, sillä halusin nyt vain harjoitella.
“Okei. Näytä minulle mitä sinun täytyy harjoitella. Voit vaikka tehdä liikkeet minua vastaan”, Henkäysvarjo meni viimeinkin asiaan. Nyökkäsin ja valmistauduin hyökkäämään kollin kimppuun. Aioin näyttää lumen pöllytys-liikkeen ensimmäisenä.
Jatkoimme harjoituksia aina auringonnousuun saakka. Henkäysvarjo ilmoitti, että olin liian kankea. Täytyisi kuulemma rentoutua niin, että liikkeet olisivat sulavampia. Hän kehui mielikuvitustani, mutta moitti sitten taas minua. Se sai minut ärsyyntymään, mutten aikonut näyttää sitä.
“Minun täytyy sitten olla aurinkohuipun aikaan leirissä. Menemme partioon Liekkihännän kanssa”, ilmoitin vakavana, kun pidimme taukoa. Henkäysvarjo nyökkäsi ja vilkaisi aurinkoa. Auringonnousuun olisi vielä aikaa.
“Miksi sinä oikeasti otit minut mukaasi?” kysyin yllättäen. Henkäysvarjo vilkaisi minua.
“Koska näen sinussa potentiaalia”, hän murahti, mutten oikein uskonut sitä.
“En usko sinua”, vastasin. Henkäysvarjo pysyi hetken vaiti.
“Se ei ollut valhe, mutta oikeasti haluan näyttää vain, mihin pystyn. Surmakynnen täytyy huomata, että olen klaanin paras soturi. Kun Punatähti kuolee, minä aion tulla varapäälliköksi”, Henkäysvarjo ilmoitti.
“Eli käytät minua vain hyväksesi?” kysyin tiuskaisten. Kolli virnisti tavalliseen tapaansa.
“Sinä hyödyt tästä myös, älä unohda sitä. Palataan leiriin”, kolli ilmoitti. En osannut sanoa enää mitään. Seurasin soturia hänen perässään. Minusta tuntui ihan typerältä. Olin mennyt ansaan. Mutta toisaalta, harjoituksista oli minullekin hyötyä. Henkäysvarjolla oli erilainen näkökulma asioihin kuin Liekkihännällä. Siitä huolimatta olin näreissäni, en tykännyt siitä, miten Henkäysvarjo oli hyväksikäyttänyt minua.
//2677 sanaa
(54kp!)
