Tuikelintu
Tuikelintu sulki suunsa hieman huvittuneena, kun pentu innostuksissaan pälätti hänen päälleen.
“Nuo on hyvät nimet. Ehkä voit kuvitella Hilehuurteen olevan sinun pentusi, hän on myös soturi”, Tuikelintu vitsaili ja viittasi hännällään soturien pesän suuntaan, jonne hän oli huomannut kollin kadonneen. Sirupentukin vilkaisi pesälle, mutta pudisteli päätään. “Eihän se onnistu, hän on minua vanhempi!”
“Jos minä saisin pentuja, saattaisin nimetä ne jonkin teeman mukaan. Nietospentu, Nuoskapentu ja Lumipentu, ne kuulostaisi kivalta. Tai sitten Supipentu, Mäyräpentu ja Kettupentu, nekin olisi kauniita. Tai joidenkin kukkien mukaan. Minä rakastan kukkia, ne on niin uskomattoman kauniita”, Tuikelintu selitti Sirupennulle nimimieltymyksistään. Tosiasiassa naaras uskoi, että nimiä ei voinut päättää etukäteen. Tuikelintu ajatteli, että kun pennun sai ensimmäisen kerran syliin, nimen vain tiesi. Ei siinä hetkessä ollut mitään väliä, vaikka olisi miettinyt nimiä etukäteen. Sirupentu nyökkäsi Tuikelinnulle ja kumartui syömään tuoresaaliskasasta löytynyttä hiirtä. Mielessään naaras naukui kiitoksensa Tähtiklaanille ja seurasi pennun syömistä. Kun hiirestä oli jäljellä vain rippeet, pentu työnsi ne syrjään ja virnisti leikkisästi, jonka jälkeen hän päästi leikkiulvaisun ilmoille. Pentu pinkaisi juoksuun ja pujotteli aukiolla olevien klaanitovereiden lävitse. Tuikelintu antoi pennulle pienen etumatkan, jonka jälkeen ampaisi naaraan perään. Aukion hiekat pöllähtivät ilmaan savupilvenä. Naaras kallisti päätään, kun Sirupentu yhtäkkiä tuiskahtikin suoraan kuonolleen ja naaras pääsikin pian pennun rinnalle. “Minuun sattui!” pentu ulvaisi surkeana ja osoitti tassuaan. Voi pientä, Tuikelintu ajatteli huolehtivaisena ja tarttui naarasta niskanahasta.
“Minä vien sinut Leimusilmän vastaanotolle”, naaras totesi reippaasti ja lähti tallustelemaan parantajanpesälle. Olisikohan hänen pitänyt hakea Kimalaistoivekin? Tuikelintu ajatteli, että naaraan olisi hyvä tietää mitä hänen suojatilleen oli tapahtunut.
//Siru?
