Tuikelintu

Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Kliseistä, eikö? Loikkasin kaatuneen puunrungon päälle ja hymyilin. Minä oikeastaan pidin kliseistä. Ne olivat usein kauniita ja niissä oli jotain lohdullista. Ehkä jotain tavanomaista, mutta tarvitsiko asioiden aina olla niin erilaisia? Paistattelin auringonsäteiden lämmössä astellessani metsän pehmeällä sammalpohjalla, verkkaisesti kohti Koivumetsää. Käpäläni painoivat sammaleet aina alas, mutta ne nousivat ylös painoni poistuessa niiden päältä. Aamuaurinko heijastui korkeiden vaahterapuiden oksien lomasta pitkinä suikaleina. Kevyt tuuli sai saniaiset heilahtelemaan ja nostatti mukanaan maan kutsuvan tuoksun. Rastaankin laului kantautui jostain kauempaa. Kaikki oli niin ihanan kliseistä, että minua suorastaan nauratti. Rasahdus herätti minut ajatuksistani tähän hetkeen. Käännähdin ympäri ja erotin Talvikkitakun punertavan turkin kauempaa. Naaras näytti oikeastaan todella kauniilta, kun aurinko värjäsi sitä osittain kultaiseksi. Siitä olikin hetki, kun olin keskustellut naaraan kanssa. Minusta Talvikkitakku oli mukava, mutta todella kuumapäinen. Minä en sanonut sitä naaraalle ääneen, mutta ehkä pienet hengitysharjoitukset olisivat hänelle avuksi. Jolkottelin lähemmäksi naarasta ja hymyilin pienesti. Talvikkitakun näkeminen sai pieniä perhosia vatsani pohjaan.
“Tuikelintu, sinäkin liikkeellä heti auringon noustua?” Talvikkitakku naukaisi ilahtuneesti ja kosketin kohteliaasti naaraan korvaa. Talvikkitakku hymyili ja siirsi häntänsä sievästi kylkiensä suojaksi.
“Hetken ajan minä jo luulin, että täällä on kettu”, naurahdin ja lähdin kulkemaan rinta rinnan päämäärättömästi. Rakastin flaneerausta. Se oli ehkä paras tapa viettää päiviä. Metsässä oli niin paljon nähtävää, vaikka joskus haaveilinkin, että reviirin rajoja ei olisi ja minä pääsisin näkemään uusia ihmeitä. Vilkaisin vihreäsilmäistä naarasta ja mietin. Haaveilikohan Talvikkitakkukin samasta asiasta? Tiesin, että naaras oli monia kuita sitten lähtenyt Eloklaanista etsimään itseään. Minä en tuntenut naarasta niin hyvin, että tietäisin hänen oikean syyn, mutta huhujen mukaan Talvikkitakulla oli ollut jonkinlaisia ongelmia isänsä, Meden kanssa. Eihän asia minulle lainkaan kuulunut, mutta… Hyvä on, hyvä on. Minä olin oikeasti todella utelias!
“Et ole ensimmäinen, joka on minua pelästynyt. Ne suippokuonot osaavat olla todella vaarallisia!” Talvikkitakku naureskeli kevyesti ja otti muutaman vauhdikkaan loikan. Talvikkitakun nopeiden jalkojen perässä oli joskus todella vaikea pysyä. Minä otin naaraan kuitenkin ketterästi kiinni. Ei Talvikkitakku ollut ainoa nopea kissa täällä! Oksa räksähti tassujeni alla.
“En minä sinua pelästynyt”, hymyilin. “Höpsö! Tarkoitinkin, että jos minä olisin ollut kettu. Ketuksihan sinä minua luulit.”
Pudistelin päätäni. Ymmärsin kyllä hyvin, että klaanikissat kaihtoivat petoja. Niiden voimalla kaadettiin monia kissoja hyvin helposti. Minusta ne olivat kuitenkin vain luontokappaleita, jotka kaipasivat syötävää. Osasin pysytellä heistä sopivan välimatkan päässä, mutta en minä kuitenkaan heitä pelännyt. Oikeastaan olin todella utelias näkemään heidät vaikkapa puusta käsin. En minä heitä vastaan halunnut taistella. Sen sijaan Talvikkitakku oli muutama kuunnousu takaperin taistellut kettua vastaan yhdessä Kiurusulan kanssa. Kaikki oli mennyt kuitenkin hyvin eikä kuulemani mukaan se kettukaan ollut kuollut. Saatoin kuulostaa muiden kissojen mielestä hullulta ja olihan muilla kissoilla oikeus ajatella niin. Minä arvostin elämää. Mitä hullua siinä oli?
“En minä kettuja pelkää. Luontokappaleita siinä missä mekin olemme. Tuskin he mitään pahaa haluavat”, naukaisin rauhallisesti katse metsikössä. Muutamat värikkäät kukat osuivat silmiini. Olin nähnyt joidenkin kissojen punovan turkkiinsa kukkia ja muita kasveja. En ollut itse vielä kokeillut sitä, mutta ehkä minun pitäisi. Ainakin tuoksuisin sen jälkeen erityisen hyvältä. Talvikkitakku virnisti ja tuuppasi minua kylkeeni leikkisästi.
“Voi Tuikelintu, sinä olet ehkä erikoisin klaanikissa kenet olen tavannut. Et halua taistella, et halua reviireitä etkä oikeastaan klaanejakaan, mutta että olisit vielä valmis kaveeraamaan kettujen kanssa. No sen minäkin haluaisin nähdä! Mutta jollain tasolla minä oikeastaan pidän sinusta, vaikka en kuitenkaan pääse pääsi sisälle”, Talvikkitakku naureskeli ja koputti päätäni, kuin se olisi ollut puu.
“No, saitko tarkemman yhteyden aivoihini?” kysyin hyväntuulisesti ja jopa hieman kiusoittelevasti hymyillen. Olisipa Talvikkitakku ymmärtänyt katsella asiaa muidenkin näkökulmasta. Mutta oikeastaan, ei se ongelma ollut Talvikkitakun. Se oli tämän systeemin. Päälliköt ja klaanien tavat ajoivat kissat ajattelemaan näin. He eivät antaneet kissoille vaihtoehtoja ja pienestä pitäen kissat opetettiin näkemään muut vihollisina. Milloin reviirin toisella puolella lojuvan kissajoukon kissat olivat vihollisia, milloin muut luontokappaleet. Eikö ollutkin hassua ajatella niin, että muut metsässä asuvat olivat jotenkin väärässä paikkaa? Miten he muka saattoivat tietää, että tämä oli jonkun “reviiriä”. Eikö sekin jo kertonut, että tämä oli luonnotonta.
“En ja olen aika vakuuttunut, että se ei ole mahdollista. Tuikelintu, oletko sinä miettinyt, että et ole oikeasti kissa? Ainakaan klaanikissa!” Talvikkitakku hihitti. Hänen viiksensä väpättivät suloisina.
“Minusta sinä olet vain huvittava. Tai oikeastaan koko idea klaaneista! Minä kyllä ymmärrän sen, että kissat haluavat elää muiden kanssa. Se on hyvinkin luonnollista, eikö? Muista saa turvaa ja seuraa. Kuka nyt yksin haluaisikaan elää? Mutta -”, Talvikkitakku haukotteli äänekkäästi ja pyöräytin silmiäni.
“Joo joo, taistelut ja reviirit ja kaikki muu. Tiedän mitä sinä aioit sanoa”, punaturkkinen naaras huokaisi, mutta ei kuitenkaan ollut kovinkaan pahoillaan. Pyh, olisi nyt edes jaksanut kuunnella minun puheenvuoroni loppuunsa. En kuitenkaan halunnut haastaa Talvikkitakun kanssa riitaa tai pakottaa häntä ajattelemaan samoin. Se olisi ollut todella epäkunnioittavaa ja soti minun periaatteitani vastaan. Jokaisella kuuluisi olla vapaus valita miten ajatteli. Jos aivopesisin hänet minun ajatuksiini, niin tekisin saman minkä klaanit tekivät.
“Välillä minä ihmettelen yhtä asiaa”, mietiskelin häntä leppoisasti heilahdellen. Talvikkitakku katsoi minua korvat höröllä. Hienoa, olin onnistunut herättämään hänen uteliaisuutensa.
“Uskomme Tähtiklaaniin, mutta emme kuitenkaan palvo sitä. Tähtiklaanin kuuluisi olla suurempi osa meidän arkeamme, mutta se ei ole! Sitä paitsi oletko koskaan miettinyt, että metsä on täynnä muitakin olentoja. Sellaisiakin mitä me emme pysty näkemään. Mutta jos avaa sielunsa, niin ne pystyy tuntemaan. Minä tunnen ne ja se on oikeasti todella mahtavaa. Ne auttavat meitä, jopa heitä ketkä eivät niihin usko”, selitin ystävälleni, jonka utelias ilme oli muuttunut hämmentyneeksi. Naaras oikeastaan näytti siltä, että olisin syönyt variksenruokaa täysin neutraalilla naamalla. Minusta sanani kävivät järkeen.
“Tuikelintu, ehkä ensimmäistä kertaa minä olen sanaton. Siis. Minä en oikeasti tiedä mitä sanoa. Näkymättömiä olentoja?” “Onhan Tähtiklaanikin näkymätön ja silti sinä uskot siihen.”
“No, joo, mutta se on eri asia. Päällikön yhdeksän henkeä on erinomainen todiste siitä, että Tähtiklaani on oikeasti olemassa. Vai eikö sinusta? Mutta takaisin asiaan. Tuikelintu, sinä olet todella omalaatuinen ja ehkä hieman sekaisin, mutta hyvällä tapaa! Haluaisin todella tavata nämä sinun henkiolentosi”, Talvikkitakku naukui takellellen sanoissaan. Hänestä huomasi, että hän ei todellakaan tiennyt mitä mieltä hänen olisi kuulunut olla. Naaraan katse oikeastaan huusi sitä, että hän oli aivan valmis viemään minut Leimusilmän tarkastettavaksi.
“Nukuin huonosti, ajatukseni käyvät oikeasti järkeen! En vain osaa selittää niitä tarpeeksi hyvin”, huokaisin Talvikkitakulle ja katsoin eteemme valjennutta metsää. Valkomustat puut tuikkivat eloisasti ja kun korvia höristi tarpeeksi, pystyi kuulemaan miten niiden lehdet kahisivat tuulen mukana. Hymyilin. Luonto oli oikeasti kauneimmillaan. Mittailin Talvikkitakkua katseellani ja yritin nähdä hänen sisimpään. Minä mietin mahtoiko Talvikkitakku ajatella samoin. Että katseliko hän muita ja mietti miten mahtavaa oli, että se muuttui pelkästään luonto-olentojen mahdista. Kukaan kissa ei pystynyt samaan.
“Selvä, selvä. Uskotaan”, Talvikkitakku virnisti ja venytteli selkäänsä. Silmäni suorastaan nuolivat naaraan atleettista kroppaa. Talvikkitakku oli yksi niistä kissoista, jotka pitivät itsestään oikeasti todella hyvää huolta. Paitsi hänen turkkinsa saattoi olla poikkeus. Naaras ei ollut saanut takaliitettään ihan tyhjästä.. Hän nimittäin oli usein todella takussa eikä tämäkään hetki ollut poikkeus. Tilanteen huomattuani avasin suuni ja meinasin huomauttaa Talvikkitakulle, mutta pidin kuitenkin kieleni kurissa. Naaras oli näyttänyt samalta varmaan syntyessään. Takkuiselta, villiltä, kurittomalta… Kuin hänen sisällään olisi virrannut villi virta, jonka aallot ulottuivat rantapientareelle asti. Talvikkitakku oli yksi niistä kissoista, joka saattaisi kiinnostua ideastani. Meinasin jo kertoa asiasta, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Talvikkitakku suorastaan rakasti taistelemista. Voisiko hän valita toisenlaisen elämäntavan? Kissojen oli mahdollista muuttua, mutta ehkä naaras ei halunnut muuttua. Talvikkitakku vaikutti todella tyytyväiseltä nykyiseen elämäänsä ja hänellä oli siihen aivan täysi oikeus. Kviik, kvik, kviik.
“Katso, näetkö sinä tuon?” kysyin hiljaisella äänellä ja osoitin koivun juurakkoon. Pieni hiiri oli takertunut juuriin, mutta vikinästä päätellen se oli edelleen elossa. Olento oli kuitenkin jumissa ja jos hän ei saisi apua, hän kuolisi siihen. Nälänhukka veisi hänet mennessään tai sitten joku kissa löytäisi hänet.
“Kumpi meistä saalistaa tuon? Haluatko sinä? Saalistin eilen koko illan”, Talvikkitakku naukaisi, mutta liu’utti kuitenkin kyntensä ulos valmistuessaan hiiren nappaamiseen. Oli viherlehti. Tuoresaaliskasa oli niin täynnä riistaa, että joskus osa syötävistä ehti pilaantua. Pudistelin päätäni ja astelin lähemmäksi paniikissa olevaa saaliseläintä. Pelkäsin, että pienokaisen pumppu ei kestäisi tätä stressiä ja pettäisi. Työnsin hiiren varovaisesti juurikon vankeudesta vapauteen ja käännyin Talvikkitakun puoleen hymyillen. Hiiri vipelsi paniikissa lähimmän puun alle turvaan. Ei hätää, pieni. Sinä et kuole – et ainakaan tänään. Naaras katsoi minua todella hämmentyneenä ja näin, että hän osittain tuomiksi tekoni. Talvikkitakku ei ollut todellakaan tottunut ajatuksiini, mutta jos hän haluaisi viettää kanssani aikaa, hän tulisi oppimaan. Sydämeni hakkasi villisti, kun Talvikkitakku katsoi minuun lopulta hymyillen.
“Munun on kyllä pakko arvostaa sitä, miten sinä kohtelet muita. Jos minä olisin löytänyt tuon hiiren, se olisi päätynyt suoraan minun vatsaani”, punaturkkinen naaras naukaisi ja hänen hymy oli saanut lämpimän kosketuksen.
“Ei meidän vatsamme jää yhtä hiirtä kaipaamaan. Sen sijaan hänellä saattaa olla perhe, joka ihmetteli mihin hän oli jäänyt. Kuvittele, hänhän saattoi olla hakemassa perheelleen syötävää, kunnes hän jäi jumiin”, henkäisin hiljaa ja suljin hetkeksi silmäni aurinkon häikäistessä. Ehkä hän oli yrittänyt katsoa luonnon kauneuksia ja lopulta jäänyt niihin jumiin. Se tuntui tapahtuvan meistä parhaimmillekin. Talvikkitakku kohautti olkiaan ja lähdin hänen perässä jatkamaan aamukävelyämme.
“Kai sinä olet oikeassa. Minun vatsani ainakin on aivan pullollaan ruokaa”, Talvikkitakku naurahti. Hänen sanat olisivat voineet kuulua lähes kenelle tahansa eloklaanilaisista. Välillä minusta tuntui, että viherlehden aikaan kissat unohtivat arvostuksensa tuoresaalista kohtaan. Tietyllä tapaa se oli aika surullista. Pian tulisi lehtikato ja kissat muistaisivat taas, että tuoresaalis ja täysi vatsa oli etuoikeus. Se ajoi minut myös miettimään kotikisuja. Ne eivät kärsisi ikinä nälkää. Heidän ei tarvitsisi koskaan joutua miettimään kuinka paljon he söisivät. Ruokahan kannettiin heidän eteen. Kulmani rypistyivät. Vai olikohan asia kuitenkaan niin? Enhän minä ollut tavannut ketään kotikisua. Ehkä osa kaksijaloista ei ollutkaan kovin anteliaita. Ehkä heilläkin loppui joskus ruoka. Ehkä hekin osasivat arvostaa sitä.
“Tuikelintuu, maa kutsuu Tuikelintua!” Talvikkitakku huhuili, kun olin syventynyt omiin mietteisiini. Katsoin naarasta hetken ajan todella hölmistyneenä. Olikohan Talvikkitakku sanonut jotain mihin minun olisi pitänyt reagoida? Kai naaras olisi toistanut lauseensa uudelleen, jos minulta olisi mennyt jotain ohi.
“Anteeksi, luonnon kauneus taisi vain sokaista minut”, naurahdin. Aiempi keskustelu Talvikkitakun kanssa oli kuitenkin jäänyt vaivaamaan minua todella paljon. Vaikka naaras ei ollut sanonut mitään, en voinut olla ajattelematta pitikö hän minua aivan hourupäänä. En minä halunnut ajatella ystävästäni mitään pahaa, mutta en voinut olla ajattelematta saattaisiko naaras aloittaa minusta jotain juoruja. Ehkä hän kertoisi kaikille, että minä näin näkyjä. Ravistelin päätäni. Enhän minä edes ollut sanonut mitään sen suuntaista. Pysyin edelleen kannassani, että Tähtiklaanikin saattaisi kuulostaa ulkopuolisten korviin ihan kuvitelmalta. Sellaiselta sadulta mitä ikääntynet kissat kertoivat pennuille ja se taru vain jäisi elämään kissayhteisön sisällä. Ja olihan Kuolonklaanillakin oma usko.
“Ja sinä taas taisit sokaista minut. Luonto ei nimittäin ole ainoa kaunis asia täällä eikä todellakaan kaunein”, Talvikkitakku väläytti hammashymynsä ja iski silmää. Tassuni menivät aivan veteläksi ja yhtäkkiä minusta tuntui, että ne eivät kantaneetkaan. Puna levisi poskilleni ja korvannipukoihin asti. Minun oli pakko kääntää katseeni, jotta Talvikkitakku ei huomaisi kuinka vahvasti hänen sanansa olivat minuun vaikuttaneet. Naaraan hyräilystä päätellen hän kuitenkin näytti täysin rinnoin minun kiduttamisestani. Sitä paitsi hänellähän oli jotain Kuutamolaineen kanssa. Talvikkitakku oli joskus maininnut asiasta ja tunteistaan Kuutamolainetta kohtaan, vaikka naaraalla olikin toinen kumppani – Virnakukka. Virnakukka oli todella ylpeä ja itsevarma naaras. Häneen oli varmastikin helppo ihastua. Minun olisi kuitenkin otettava selvää oliko Talvikkitakulla vielä jotain juttua Kuutamolaineen kanssa. Muuten minä ihastuisin naaraaseen entistä enemmän ja pian olisin aivan todellisessa pulassa omien tunteideni kanssa. Sen jälkeen se olisi menoa.
“No, mitenkäs se Kuutamolaine?” kysyin ja yritin pitää ääneni mahdollisimman vakaana. Talvikkitakku laski omaa katsettaan ja se kertoi minulle jo kaiken. Naaraalla oli edelleen tunteita mustavalkoista naarasta kohtaan. Ei se tullut minulle minään yllätyksenä. Se oli ollut selvää oikeastaan alusta asti.
“No, hänellä on Virnakukka”, naaraskissa mutisi ja kiristi tahtiaan. Jouduin itse lähes juoksemaan naaraan perässä. “Talvikkitakku!” huusin ja viitoin häntä hidastumaan. “Odota”, puuskutin ja kosketin häntä reiteen. Talvikkitakun olisi syytä ymmärtää, että en minä halunnut mitään pahaa häntä kohtaan. Halusin vain tietää leikkikö naaras kanssani vai oliko hän kiinnostunut jostain toisesta. Ja joskus kissan sydän nyt vain sattui kuulumaan kissalle, joka oli varattu ja jonka sydän kuului toiselle kissalle. Katsoin punaturkkista kissaa myötätuntoisesti.
“Ei hätää”, mutisin naaraalle, joka vaikutti itsekin olevan pahoillaan leikillisistä sanoistaan. Talvikkitakku vältteli katsettani, mutta pieni hymyn kare pilkisti hänen suupielestään. Se oli ollut vain pelkkä väärinkäsitys, minä ajattelin. Ei mitään sen suurempaa.
“Kuule, minun pitäisi ehkä palata leiriin. Kuutamolaine lähti aamupartioon ja hän on varmaan jo palannut leiriin. Jos sinä et siis pahastu”, Talvikkitakku naukaisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hymyilin ja nyökkäsin. Yhdistin myös asiat päässäni ja kaikki tuntui käyvän järkeen. Talvikkitakku ei ollut metsässä sattumalta eikä hän ollut mikään aamuvirkku – siis välttämättä -. Hän oli ollut etsimässä Kuutamolaineen partiota, jotta voisi “sattumalta” törmätä niihin ja päästä juttelemaan mielitiettynsä kanssa.
“Oikeastaan, minäkin voisin palata pian. Katsotaan laittaako Käärmekultla minutkin johonkin partioon. Toivottavasti rajapartioon!” naukaisin iloisesti ja siirsin katseeni taivaalle. Jouduin taas siristelemään silmiäni. Auringon peitteenä ei ollut lainkaan valkeita, höttöisiä pilviä. Taivas oli täysin sininen ja aurinko loisti kirkkaampana kuin koskaan. Ja minusta se oli aivan selkeä merkki. Tähtiklaanin lisäksi myös luonnon omat henget olivat onnellisia. Sen takia aurinkokin oli niin kirkas. Ja se sama kirkkaus siirtyi minun omaan mieleeni. Vaikka Talvikkitakku olikin ihastuttava ja oikein kaunis persoona, niin en minä tiennyt oliko kumppanuus kuitenkaan minua väärin. Tuntui niin väärin kohdistaa kaikki rakkaus vain yhteen kissaan. Oma rakkauteni kuin ylettyi jokaiseen kissaan. Myös “vihollisiin”. Hah, ei minulla oikeasti edes ollut vihollisia. Vihollisena olo oli vain vihaisten kissojen keksimä termi, joka yritti pitää tietyt kissajoukot kurissa. Sen takia klaanien kissat eivät ryhtyneet kapinoimaan tai tarkastelemaan toisen klaanin kissoja sen syvällisemmin. He – tai oikeastaan joku kissa heidän puolestaan – olivat jossain sisimmässään päättäneet, että he nyt vain eivät voineet olla samalla puolella. Ajatukseni tuntuivat kiertävän tämän osalta kehää ja joku olisi voinut ajatella, että olipa tylsää ajatella koko ajan samoja asioita. Minulle se vain kertoi siitä, että minun sieluni janosi muutosta. Jos saisin sen muutoksen aikaan, niin ajatuksiini mahtuisi taas jotakin aivan muuta. Hyvästelin Talvikkitakun häntäni heilautuksella ja pienellä hymyllä. Naaraan kasvoille ilmestyi pienet hymykuopat, jonka jälkeen hän lähti jolkottelemaan kohti leiriä. Jäin katselemaan naaraan loittonevaa silhuettia ja mietin mitä naaras tekisi. Kenties hän menisi suoraan leiriin tai kenties hän haluaisi saalistaa Kuutamolaineelle. Ehkä hän löytäisi sen minun pelastamani hiiren, joka ei kuitenkaan saisi kokea vapautta. En saisi koskaan tietää enkä saisi tietää myöskään mihin Talvikkitakku katoaisi seuraavaksi. Sillä mikä olisikaan paras tie jonkun kissan vatsaan, kun tuore ja lempeästi höyryävä tuoresaalis. Ajatus sai veden nousevan omaankin suuhun. Ehkä tuo oli kumppanuudessa kaikista kaunein ajatus. Että joku kissa oli niin tärkeä, että siitä halusi huolehtia jokaisessa hetkessä. Tunsin kulmieni rypistyvän jälleen. Niin kävi aina, kun mieleeni kohosi jokin omia ajatuksiani haastava miete. Koska toisaalta, eikö jokaisen kissan pitäisi olla niin tärkeä, että sen vatsan halusi täyttää? Miksi joku kissa olisi niin etuoikeutettu, että hänen nälkä oli muita kissoja tärkeämpi. Jos siis laskusta jätettiin pennut ja klaaninvanhimmat pois. Totta kai sairaat ja heikommassa asemassa olevat kissat kuului ruokkia ennen muita. He eivät kuitenkaan voisi itse vatsaansa täyttää.
“Tuikelintu?” kuulin yllättyneen naukaisun. En kuitenkaan nähnyt ketään. Katselin oikealle ja vasemmalle, mutta metsä näytti tyhjältä. Kuulinko minä oikeasti harhoja?
“Täällä ylhäällä!” kuulin uuden naukaisun ja katsahdin yläilmoihin. Punaruskea naaras keikkui puiden oksilla veikeä ilme kasvoillaan. Sehän oli Solahyppy! Yksi Eloklaanin tuoreista sotureista. En tiennytkään, että naaras osasi saalistaa. Hymyilin ilahtuneena ja mielessäni minä kiitin Tähtiklaania siitä, että tänään minun ei tarvitsisi olla lainkaan yksin. Ensin Tähtiklaani oli heittänyt eteeni Talvikkitakun ja sen jälkeen Solahypyn. Kapusin itsekin muutaman oksan ylemmäksi.
“Solahyppy, onpas aina mukava tavata muita kiipeilijöitä. Yläilmoissa on joskus niin kovin yksinäistä”, huokaisin ilahtuneena ja Solahyppy vastasi minulle kevyellä naurahduksella.
“Tulen tänne aina mietiskelemään”, naaras kertoi ja nyökyttelin päätäni ymmärtäväisenä. Tein itse samaa.
“Ymmärrän hyvin. Haluatko jatkaa mietiskelyäsi vai sopiiko liittyä sinun seuraasi?” kysyin kohteliaasti ja kiipesin taas lähemmäksi aurinkoa. Tunsin miten omat energiani alkoivat taas latautua. Mietiskelin huvittuneena, että minussa oli paljon asioita mistä Talvikkitakku tai kukaan muukaan ei tiennyt. Kuinkahan pahasti naaras olisi mahtanut pyörtyä, jos minä olisin kertonut hänelle energioista? Olisin varmaan joutunut heittämään hänet veteen, että naaras olisi herännyt… Solahyppy ei kuitenkaan vaikuttanut olevan pahoillaan siitä, että olin keskeyttänyt hänen mietiskelytuokionsa. Osa kissoista oli niin herkkiä sen suhteen. Heillä saattoi kestää hetki palautua siitä enkä minä halunnut loukata ketään. Solahyppy ei kuitenkaan vaikuttanut niin herkältä, vaikka hän Kimalaistoiveen tytär olikin. Hänen emonsa nimittäin oli herkkä. Muutama ilkeä sana olisi voinut saada hänet rypistymään. Samalla tapaa miten lehdet hajosivat säpäleiksi, kun lehtisade saapui ja kissat astelivat raksahtelevien lehtien päällä. Kun katselin Solahyppyä, minä en voinut olla miettimättä tiesikö naaras emonsa tilasta? Haistoiko Solahyppy sen minkä minäkin haistoin? Sen kaiken pahuuden ja mustan energian – siis kuoleman. Hänen kolmijalkainen emo nimittäin suorastaan löyhkäsi kuolemalta. Jouduin pidättelemään itseäni, että en olisi joutunut nyrpistämään nenääni Kimalaistoiveen seurassa. Rukoilin hänen puolestaan Tähtiklaania lähes joka ikinen yö ja aamu. Tiesin, että Tähtiklaani oli vastaanottanut rukoukseni. He eivät vain voisi enää muuttaa väistämätöntä tilannetta. Kimalaistoive tulisi kuolemaan eikä hänen kuolemansa tulisi olemaan helppo. Se ei tulisi olemaan sellainen kevyt, että hän vain nukahti ja heräisi valoisalla Tähtiklaanen nummella. Ehei. Hän tulisi kärsimään. Hän tulisi tuntemaan miten elämä riistettiin hänen keuhkoistaan. Minun kävi niin sääliksi Kimalaistoivetta ja hänen perhettään. Voi kuinka voisin kantaa edes osan hänen tuskastaan. Solahypyn kasvoista ei kuitenkaan voinut päätellä sitä, että hänen emonsa oli hyvin vakavasti sairas. Se oli hyvä. Solahyppy kykeni nauttimaan myös iloisista asioista. Kuolema nimittäin vain kuului elämään. Minäkin kuolisin joskus, kuten Solahyppy ja jokainen klaanikissa, hiiri, susi, kettu… Kuka tahansa. Ikuinen elämä oli oikeastaan suorastaan kauhistuttava ajatus. Joutuisit nimittäin katsomaan, kun rakkaat kissasi kuolevat ja lopulta sinä olisit yksin. Ehkä joidenkin kuolemien jälkeen sinä jaksaisit luoda uusia suhteita, mutta jossain vaiheessa sinä väsyisit. Sinä tajuaisit, että hokainen toinen tulee kuolemaan etkä sinä saa olla kenenkään kissa ikuisesti. Sitten sinä vain myöntyisit siihen, että olet ikuisesti yksin. Ajatus oli oikeastaan todella karmiva. Värähdin ja turkkini pörhistyi hieman. Solahyppy katseli minua hieman kummastuneena, mutta en tiennyt katseliko hän minua vai minun lävitseni. Solahypyn katseessa oli jotain utuisuutta. Ehkä olin vain hänen maisemiensa tiellä.
“Et sinä häiritse, tietenkään. Sitä paitsi sinäkin taidat mietiskellä jotain ja minä mietiskelen mieluusti muiden kissojen kanssa. Jos siis minä en häiritse sinun mietiskelyjäsi”, Solahyppy naurahti vitsikkäästi ja räpäytti silmiään. Kun katselin tarkemmin, huomasin miten pitkät silmäripset naaraalla olikaan. Olikohan Solahyppy koskaan kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota? Jos minä nyt huomauttaisin naaraalle, punastuisikohan hän ja olisi ihmeissään kehustani. Vai olikohan se aivan arkipäivää naaraalle. MInä en tiennyt, mutta en myöskään kehdannut kysyä asiasta. Vaikka olinkin täysin avoimen kommunikaation puolella, niin tämä oli eri asia. Täysin eri asia.
“Mitenkä Kimalaistoive voi?” päätin selvitellä hänen emonsa tilannetta. En tuntenut naarasta henkilökohtaisesti, mutta kunnioitukseni häntä kohtaan oli syvä. Hän oli päättänyt omistaa elämänsä muiden auttamiselle. Hänen takia monet orpopennut saivat pehmeän alun elämäänsä. Tai ainakin niin pehmeän, kun orpokissa vain voisi saada.
“Ja onnittelut vielä nimestäsi. Ja uusista pikkusisaruksistasi! Miten he voivat?” jatkoin ystävällisesti. Solahyppy hymyili ja jatkoi taivaan katselua. Naaraan rauhallinen asenne tuntui todella lohdulliselta. Solahyppy vaikutti kissalta, jolle jopa voisi puhua energia-asioista. Ainakin naaraan oma energia ja aura oli juuri sen suuntainen. Lopulta Solahyppy avasi suunsa:
“Kimalaistoiveko? Emo voi hyvin. Hänellä on ehkä hieman rankkaa, hän on hieman sairas. Olen kuullut Leimusilmän puhuvan ikävistä asioista, mutta minä luotan emooni. Hän on todellinen taistelija. Hänen puuttuva koipi osoittaa sen, että hän ei aio luovuttaa – ikinä. Ja mitä sisaruksiini tulee, hekin voivat hyvin. Vaikuttavat aika energisiltä pakkauksilta. Minulla kuitenkin riittää kiireitä omissa tehtävissäni, joten en ole ehtinyt käydä heidän luonaan kovin usein. Ainakaan niin usein, kun minä nyt olisin halunnut. Ajattelin kuitenkin käydä heidän luonaan tänään. Oikeastaan, hei! Haluaisitkohan sinä tulla minun kanssani? Olen kuullut Sirupennun höpöttävän sinusta ja minä uskon, että emokin ilahtuisi sinun näkemisestään. Miten on? Mehän voisimme mennä heti”, Solahyppy ehdotti aurinkoisesti ja nyökäytin välittömästi päätäni. Minun olikin pitänyt käydä tervehtimässä Sirupentua. Naaras oli minulle kuin oma pikkusisko. Tikli. En voinut olla miettimättä häntä. Naaraan viimeiset sanat kaikuivat minun päässäni.
“Tästä lähtien minua kutsutaan Tikiliksi”, naaras oli julistanut päättäväisesti. Minulle hän oli ikuisesti Tiklitassu. Olisipa Tikli jäänyt tänne minun luokseni. Ehkä hän olisi kiinnostunut kanssani klaanittomasta elämästä. Kissajoukosta, joka vain vietti aikaa yhdessä ja suojeli toisiaan, mutta ei ollut klaani. Vanhempiemme kuolema oli kuitenkin jättänyt häneen niin syvät arvet, että naaraan oli omien sanojensa mukaan ollut pakko lähteä. Se oli minusta todella surullista. Että elämä traumatisoi niin pahasti, että sinä jouduit lähtemään. Että se ei enää ollut sinun oma päätöksesi. Tiesin, että ei Tikli todellisuudessa ollut mikään erakkosielu. Oppilasaikamme olivat kuitenkin olleet hankalat. Ehkä Tikli oli ajatellut, että ongelmia pakenemalla ne katoaisivat. Se ei kuitenkaan ollut totta. Tiesiköhän naaras siitä?
“Tuikelintu?” kuulin huhuilua, joka kuului vaihteeksi alapuoleltani. Punaruskea naaras katseli minua huvittuneena. Olin taas jäänyt omiin ajatuksiini. Päivässäni oli todellakin jotain usvaista. Olin hereillä, mutta näkökenttäni ja sieluni edessä oli jokin sumuinen verho, joka esti minua näkemästä ja ajattelemasta selkeästi. Laskeuduin oksa oksalta puusta varovaisesti alas ja loikkasin ketterästi Solahypyn vierelle. Annoin naaraalle hieman pahoittelevan hymyn ja lähdimme tassuttelemaan kohti leiriä. Sammalhiput tuntuivat pehmeiltä varpaideni välissä, mutta auringon paahde sai minut janoamaan, että ne eivät olisi olleet tassujeni alla, vaan kastettuna veteen. Olisin voinut juoda vaikka viiden kissan edestä. Kun ajattelin vettä, kurkkuni tuntui entistäkin kuivemmalta. En kuitenkaan voinut ehdottaa, että me poikkeaisimme joella. Ehkä Solahyppy tiesi jotain mistä minä en tiennyt. Ehkä Kimalaistoiveen elinaika oli todella vähissä ja meillä oli kiire naaraan luokse. Pelkäsin, että saapuisimme liian myöhään ja joutuisin kuuntelemaan Kimalaistoiveen kuolon korinat. Aika itsekästä, että edes pelkäsin sitä.
“Haluaisitko sinä oman oppilaan? Eikö olisikin hienoa päästä kouluttamaan pikkusisarusta?” kysyin SOlahypyltä, jotta omat ajatukseni eivät pääsisi synkistymään liikaa. Yritin hokea itselleni, että oppilaat merkitsivät elämää ja sen jatkumista, vaikka joku kissa saattaisikin kuolla. Solahypyn katse oli onneksi kirkas. Hän ei selvästikään keskittynyt minun tunteitetteni tarkailluun. Hyvä, Solahyppy, ajattelin mielessäni ja loikkasin ketterästi muutaman pienen kiven ylitse. Liike, se auttoi siihen, että ajatukseni eivät saisi minusta liiallista valtaa.
“Minä kyllä haluaisin oman oppilaan, ei käy kieltäminen. En kuitenkaan tiedä olisiko se hyvä idea, että kouluttaisin omaa pikkusisarta. Ja totta puhuen, minä olen kyllä vielä niin tuore soturi. En varmaan edes osaisi kouluttaa oppilasta! Se vastuu jopa pelottaa minua. Meillä on niin paljon kokeneempia sotureita, että ehkä parempi antaa vastuu heille. Vai mitä sinä itse ajattelet? Olisinko minä sinusta sopiva kouluttamaan omaa oppilasta?” Solahyppy naukaisi pohdiskelevasti. Minusta hänen ajatusmaailmansa oli todella viisas. Siis nimenomaan viisas, ei älykäs. Solahyppy olisi varmasti oikein oiva kissa kouluttamaan oppilasta. Katselin Solahyppyä ja hain yhteyttä hänen sieluunsa. Taas kerran niitä omia hörhöjuttujani, ajattelin itseironisesti, mutta jatkoin tuijotteluani. Solahypylle sopisi joku hieman hukassa oleva nuorukainen. Joku joka oli villi ja täynnä tulta. Solahyppy saisi hänet varmasti kuriin, siitä ei ollut minusta epäilystäkään. Mutta ehkä todella olisi parempi, että hän ei kouluttaisi omaa lähisukulaistakaan.
“Minusta sinä olisit sopiva kissa kouluttamaan oppilasta”, aloitin ja minä pidin pienen mietintätauon, jonka jälkeen jatkoin entistä varmempana: “Sinussa on jotain sellasta energiaa, josta minä en edes saa kunnolla kiinni. Jotain erilaista. Jotain sellaista, jota olisikin syytä jakaa muille kissoille.” Solahypyn ilme ei ollut yhtä hämmästynyt, kuin Talvikkitakun. Naaras suorastaan kihisi uteliaisuudesta. Ehkä hän olisi halunnut hoputtaa minua jatkamaan, mutta ei kehdannut sanoa mitään. Ei hänen tarvinnut, halusin nimittäin päästä kertomaan hänelle lisää näkemyksistäni. Erityisen jännittävän tilanteesta teki se, että tämä oli ensimmäinen kerta kun juttelin Solahypyn kanssa kunnolla. Olimme me toki vaihtaneet yksittäisiä sanoja ja lyhytiä kuulumisia partioissa, mutta emme mitään sen syvempää. Sen takia arvioni saattoi osua aivan väärään. Luotin kuitenkin arvostelykykyyni. Solahyppy vaikutti avoimelta kirjalta. Hän ei edes yrittänyt peitellä sieluaan ja se johtui varmastikin siitä, että ei hänellä ollut mitään peiteltävää. Hän oli hyvä, puhtoisen valkoinen suorastaan.
“Jos sinä teet ahkerasti tehtäviäsi, kyllä sinä vielä oman oppilaan saat. Vanhemmissa sotureissa on tietenkin erilaista kokemuuden tuomaa turvallisuutta, mutta ei se tarkoita, että nuorilla kissoilla ei olisi mitään annettavaa. Joissain tilanteissa nuori soturi voi ymmärtää vanhempaa soturia enemmän. Mikään ei ole mustavalkoista, paitsi ehkä Korppitähden turkki”, naurahdin vitsaillen. Korppitähti oli Solahypyn isoemo, joten hänen mahdollisuudet saada oma oppilas oli varmasti oikein loistava. Auts! Yhtäkkiä askeleeni loppuivat kuin siihen astuessani jonkun terävään.
“Odota!” naukaisin nopeasti ja aloin nuolemaan anturaani. Siitä tihkui hieman verta ja rautainen maku levisi suuhuni puhdistaessani sitä. Miten minä olin nyt näin harhaan astunut?
“Taisin astua tikkuun”, parahdin Solahypylle, joka oli tullut katsomaan minua. Lopulta sain nyppäistyä piikun irti. Ehkä saisin vapautuksen partioista. Olin kuullut kissoilta, että jos haavoihin menisi likaa, ne voisivat tulehtua ja tulehdus voisi jopa johtaa kuolemaan. Vaikka minä en kuolemaa pelännytkään, en minä halunnut sen kohtaavan minua ainakaan näin. Se oli ideana jopa aika kauhistuttava. Kuolla nyt tulehdukseen. Siis johonkin, jonka kissa voisi välttää silkalla viisaudella. Lopulta hymyilin tavalliseen tapaani ja lähdin nilkuttamaan Solahypyn rinnalla.
“Oletko sinä kunnossa? Tarvitseko apua?” Solahyppy kysyi pehmeästi ja pudistelin hitaasti päätäni. Mitä minä olinkaan sanonut siitä Solahypyn sielun puhtaudesta? Naaras oli kirkas, kuin järven pinta. Siis sellaisen kirkkaan järven. Ei sellaisen ruskean ja samean, jonka pohjaan ei nähnyt. Kukaan kissa ei uskaltaisi juoda sellaisesta ja vain rohkeimmat uskaltaisivat uida sellaisessa. Minä en välttämättä uskaltaisi. Siellä pohjassa saattaisi lymyillä vaikka ja mitä epämiellyttävää. Yritin astella mahdollisimman nopeasti, mutta askeleeni jäivät lyhyiksi ja hitaiksi. Toivottavasti en hidastanut Solahypyn suunnitelmia mitenkään erityisen pahasti.
“Olet hyvä kissa, Solahyppy. Minä huomasin sen sinusta jo siellä puussa”, sanoin yllättäen ja jos naaras ei ollut hämmästynyt aiemmin, nyt hän sitten oli hämmentynyt.
“Mistä tuo nyt tuli? Totta kai minä klaanitoveriani autan!” Solahyppy naukaisi lempeästi ja asteli piikkihernetunnelista leiriin. Leiriaukion hälinä täytti korvani. Viherlehden aikaan aukio oli lähes aina täynnä kissoja. Erityisesti aurinkoisina päivinä. Juuri nyt oppilat harjoittelivat leikkisästi keskenään ja monet kissat sukivat toistensa turkkeja. Jonkinlainen tuoresaalis lojui lähes jokaisen kissan käpälistä. Päivä oli siis muiden mielestä mitä parhain. Solahyppy oysähtyi ja katsoi minua mietteliäänä. Yrittiköhän hänkin nähdä minun sieluuni asti? Ja tärkeimpänä kysymyksenä, näkikö naaras? Solahypyn kysymys oli kuitenkin mitä tavanomaisin.
“Pitäisikö meidän poiketa Leimusilmän pesässä? Jos tassusi kaipaa hoitoa”, Solahyppy naukui hieman epäröiden ja vilkuili parantajanpesän ja pentutarhan välillä. Huiskautin hieman kipeällä tassullani ilmaa. Ei minua yksi pieni piikki nujertaisi. Ja jos nujertaisi, se olisi kuitenkin luonnon oma tahto. Ehkä kuolema tällaiseen ei olisikaan niin pelottava asia, jos ajattelin sen olevan Tähtiklaanin oma tahto. Enkä minä halunnut Tähtiklaania uhmata. Se toisi huonoa onnea, ajattelin.
“Äsh, mennään vain Kimalaistoiveen ja pienten pentujen luokse. Haetaan heille vielä tuoresaalista, vaikka sisaruksesi eivätkään sitä vielä syö”, naukaisin reippaasti ja annoin naaraan valikoida emolleen jotain mieluista syötävää. Hän tiesi emonsa maun varmasti minua paremmin. Ei minulla oikeastaan ollut hajuakaan siitä mistä KImalaistoive piti vai pitiköhän hän kaikesta. Kaikki riista kelpasi ainakin minulle, mutta osa kissoista oli todella nirsoja. Jotkut kissat taas söivät mitä eriskummallisempia asioita, kuten liskoja ja käärmeitä. En tiennyt osasiko kukaan eloklaanilainen saalistaa käärmeitä. Niiden saalistus oli nimittäin todella suuren riskin tehtävää. Käärme saattaisi pistää sinua suoraan kaulaan ja se oli lähes varma kuolema. Olin kuitenkin kuullut tarinoita kissoista, jotka nauttivat käärmeistä. Jokaisella makunsa. Se päti tähänkin ja oikeastaan se päti lähes jokaiseen asiaan. Lopulta Solahyppy palasi seuraani, mukanaan suurikokoinen rusakko. Siitä riittäisi varmasti pentutarhan asukkien lisäksi jopa meillekin. Olikohan Solahypyn ajatuksena, että me myös aterioisimme Kimalaistoiveen kanssa? Minä en kokenut olevani oikeutettu riistaan. En ollut tehnyt mitään muuta, kuin kuljeskellut metsässä syviä syntejä mietiskellen. Se saattoi ruokita aivojani, mutta klaania se ei ruokkinut. Yritin kuitenkin muistuttaa itseäni myös siitä, että voisin heti pentutarhassa vierailun jälkeen mennä saalistamaan. Ei ole lehtikato, hoin itselleni. Riistaa kyllä riittäisi, vaikka en sitä pesään kantaisikaan. Sen takia olin saattanut sen hiirenkin vapauttaa takaisin metsään. Sinne se kuitenkin kuului. Ja en paljastanut sitä kenellekään, mutta olisin tehnyt sen jopa ehkä lehtikadon aikana. Ei se ollut reilu saalistustilanne, jos toinen oli jumissa eikä edes voinut paeta. Taas kerran, se ei osunut vapauden kanssa yksiin. Seurasin Solahyppyä kuuliaisesti pentutarhaan. Se oli yllättävän hiljainen ja ajattelin huvittuneena, että pian se muuttuisi. Toistaiseksi Kimalaistoive sai nauttia sen rauhallisuudesta, mutta Kaurispennun ja Seljapennun kasvaessa siellä varmaan olisi leikkitappelut käynnissä. Olisikohan Sirupentu silloin jo oppilasikäinen vai pääsisikö naaras nauttimaan leikeistä muiden pentujen kanssa? Olihan Sirupentu kuitenkin heitä paljon vanhempi. Kumarruin mennessäni perään ja hymyilin kuningattarelle lämpimästi. Se sama kuolemaa enteilevä tuoksu tulvahti jälleen nenääni. Katseessani oli ripaus sääliä ja kaipuuta, Jos Kimalaistoive tiesi omasta kohtalostaan, hän vaikutti ottavan sen todella tyynesti vastaan. Kaikki kissat eivät olisi yhtä rentoja, jos tietäisivät kuolevansa pian. Harhauduin taas omien ajatusteni labyrinttiin. Aloin miettimään olisinko itse yhtä tyyne. Vai hyppisinkö seinille ja yrittäisin paeta sitä? Pakoreaktio oli nimittäin meidän sisäänrakennettu ominaisuus. Mutta jos Kimalaistoive ei asiaa itse tiennyt tai haistanut, yrittikö naaras paeta sitä jo nyt? Ehkä Kimalaistoive ajatteli, että jos asiaa ei ajatellut, sitä ei ollut. Se oli minusta myös todella luonnollista. Eikä kenellekään tehnyt hyvää ajatella kuolemaa sellaisena hetkenä, kun pennut nukkuivat tassujesi vieressä. Toisaalta, niinä hetkinä Kimalaistoiveella ei myöskään ollut mitään muuta kuin aikaa. Ehkä ne olivat jopa pahimpia hetkiä. Pidin katseeni tiiviisti Kimalaistoiveen korvien välissä, kun naaras vaihtoi kuulumisiaan tyttärensä kanssa. Olisin halunnut lukea naarasta sisältä käsin. Tuntea sen mitä Kimalaistoive itse tunsi. Oliko hänen kehonsa täyttynyt pakokauhusta? Tai ehkä hän olikin niin tyyne sen vuoksi, että hän oli hyväksynyt asian ja ymmärtänyt, että mitään ei voisi enää tehdä. Tiesin naaraan uskon Tähtiklaaniin olevan hyvin vahva. Hän voisi tehdä tämän Tähtiklaanin tähden. Käyttää samaa logiikkaa mitä minä olin aikaisemmin käyttänyt ajatellessani Kimalaistoiveen tilannetta. Ravistelin päätäni ja yritin palata siihen iloon, mikä minussa oli aikaisemmin ollut. Olin kuitenkin auringon tavoittamisssa enkä saanut imettyä siitä energiaa samalla tapaa, kun puun oksastoilla tai avoimella nummilla. Minun pitäisi löytää se nyt sisältä käsin. Vetäisin syvään henkeä, jotta voisin saada puheenvuoron. Minulla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan mistä Kimalaistoive ja Solahyppy keskenään puhuivat. Heidän hiljaisista puheenvuoroista päätellen Sirupentukaan ei ollut hereillä. Pidin myös oman ääneni hiljaisena, kuin öinen metsä.
“Kimalaistoive, onnittelut pennuista. He näyttävät niin terveiltä ja potrilta”, hymyilin ja kävin makaamaan kaksikon vierelle, katse tiiviisti pennuissa. Pennuista pienempi nukkui selällään ja näytti hieman huvittuneelta, kun hänen käpälät liikahtelivat pennun nukkuessa. Mistäköhän se näki unta? Oliko kissojen saalistajavaistot niin sisäänasennetut, että hänkin uneksi saalistamisesta? Tai voisiko tuon ikäiset pennut nähdä unia jo taisteluista? Pennut kuitenkin aloittivat leikkitappelut niin aikaisin. Vatsaani kouraisi. En ollut varma johtuiko se nälästä vai taistelemisen ajattelemisesta. Solahyppy repäisi jäniksestä kolme palaa ja jakoi ne meille kaikille. “Siltä varalta, jos emme saa tätä tällä porukalla syötyä, niin voin viedä loput klaaninvanhimmille. He ainakin saavat sen syötyä”, Solahyppy selitti toimintaansa ja nyökkäsin. Haukkasin jäniksestä pienen palasen ja katselin molempia kissoja kohtelias ilme kasvoillaan. Olin oikeastaan aika väsynyt. Se ei johtunut siitä, että päivän alussani oli ollut paljon sosiaalisuutta. Se jopa sai minuun energiaani. Sosiaalisuus ja muut kissat siis. Sen sijaan kuolema. Se oli ollut aivan liikaa minun ajatuksissani. Kuin minä en olisi voinut ajatella yhtään mitään muuta. Värähdin taas. Kuolema sai minut tuntemaan aina jotain kylmää ja kolkkoa, joka tunkeutui kehostani ulos värähdyksinä. Olin ajatellut kuolemaa lähes koko aamun eikä se todellakaan tehnyt minulle hyvää. Minun olisi lopetettava ennen kuin… En edes tiennyt mikä oli pahin mitä voisi tapahtua. Eihän kukaan kissa nyt ajatuksiinsa kuolisi, eihän? Ainakin minä saatoin vain toivoa, että se ei olisi mahdollista. Mutta entä jos se värjäisi ajatukseni lopullisesti mustiin sävyihin? Mitä jos valoisa aurinkoni vietäisiin ja sen tilalle tulisi jotain synkkää. Jotain mikä ei ollut saanut pyhien jumalien kosketusta. Ravistelin päätäni. Juomaveteeni oli oikeasti päässyt jotain omituista. Se selitti sen miksi ajatukseni poukkoilivat jatkuvasti. Molempien kissojen katseet olivat minussa, minulta oli mennyt ohitse jotain mitä he olivat sanoneet. Voi ei… Solahyppy varmasti pitäisi minua todella epäkohteliaana kissana. Minun olisi pelastettava tilanne ja näytettävä, että minä edes ymmärsin olevani hiukan jäljessä keskustelusta.
“Anteeksi, minä taisin nukkua viime yön todella huonosti. Siis todella huonosti. Kuin en olisi nukkunut lainkaan”, liioittelin ja jouduin laittamaan jarrun päälle, jotta en sanoisi jotain, joka saisi heidät ihmettelemään vielä enemmän. Naurahdin keventääkseni tunnelmaa. Molemmat naaraista vaikuttivat kuitenkin todella lempeiltä. Sellaisilta kissoilta, jotka eivät tuomitsisi muita.
“Tarkoitin siis vain, että se selittää miksi katoan koko ajan ajatuksiini. Toivottavasti te ette pahastu. Ajatuksillani taitaa olla minulle koko ajan jotain asiaa”, viikseni värähtelivät omalle vitsilleni. Kimalaistoive nyökkäsi lempeästi ja Solahyppy keskittyi syömään rusakkoaan.
“Minä sanoin vain, että Sirupentu on kysellyt sinun perääsi usein. Hän kertoi, että te olette nyt siskoksia”, Kimalaistoive kertoi iloisesti. Naaraan sanat lämmittivät sydäntäni ja sieluani. Tuntui hyvältä olla näin tarpeellinen. Kyllähän minä katsoin muiden kissojen perään, mutta olin ehkä enemmän taka-alalla. Mieluummin annoin muiden olla auringon loisteessa ja nostatuksessa. En minä itse kaipaillut sen suurempaa arvostusta. Mutta ehkä minä kaipailin jotain sen suuntaista. että joku kissa kyselisi minun perääni. Haluaisi nähdä nimenomaan minut eikä ketään muuta. Ajatus oli jopa hieman vieras. Sirupentu oli ehkä jopa ensimmäinen sellainen kissa. Olin aiemmin ajatellut, että olin ollut Tiklitassulle sellainen. Mutta selkeästi en ollut. Jos minä olisin ollut, naaras ei olisi hylännyt Eloklaania. Räpäytin silmiäni ja näin jotain sinistä. Surun. Missäköhän Tikli edes meni? Hänen lähtönsä jälkeen olin nähnyt naaraan muutaman kerran. Hän kuulemma liikkui klaanien lähellä, mutta omien sanojensa mukaan ei halunnut kohdata klaanikissoja. Ei ainakaan eloklaanilaisia. Eikö edes minua..? Päätin, että etsisin naaraan tassuihini. Minun olisi pakko puhua hänen kanssaan. Edes hetken. Minä halusin tietää missä hän tarkalleen liikkui. Mitä hän söi, missä nukkui. Oliko hän ihaillut samoja kukkia, kuin minä ja miettinyt, että olisipa kukat ikuisia. Tikli oli ollut meistä kahdesta aina enemmän se järkipersoona. Hänestä kukkien ihailu oli ollut hieman ajanhukkaa. Hymähdin. Taisin sittenkin tietää vastauksen ainakin yhteen kysymyksistäni. Kysymykseni eivät kuitenkaan loppuneet missään nimessä siihen. Olisin halunnut myös tietää oliko naaras tehnyt paljon ystäviä vai oliko hänestä tullut todellinen erakkosielu? Entä miettikö hän minua yhtä paljon, kuin minä häntä? Ja ehkä jopa tärkeimpänä, oliko naaras säilyttänyt oman uskonsa Tähtiklaaniin. Minusta tuntui jopa todella kauhealta, jos Tikli olisi hylännyt Tähtiklaanin. Silloin me emme koskaan tapaisi. Meidän perheestä ei tulisi koskaan ehjää. Sydämeni hypähti. Mitä jos Tikilillä olisi jo omakin perhe? Entä jos hänellä oli jo omia pentuja ja kumppani. Vai olikohan naaras joutunut kasvattamaan ne yksin? Mitä jos Tikli oli pentujen syntymän myötä päässyt Tähtiklaaniin? Tai joutunut kadotukseen? Ajatukseni eivät enää virranneet puron lailla, vaan ne pulppusivat kuin Eloklaanin reviirin läpi kiemurteleva joki pahimpien tulvien aikaan. Ajatuksissani oli useinkin vilkasta, mutta tänään oli erityisen vilkas päivä. Se oli jopa hieman sääli. Minulla olisi ollut paljon hauskempaa Talvikkitakun ja Solahypyn kanssa, jos en koko ajan ajattelisi omia juttujani. Tuntui jopa hieman epäreilulta, että minä en paljastanut heille kuinka suuren osan he ajatuksistani ryöväsivät. Kuin olisin salakatsellut heitä, kun yritin katsoa heitä niin monesta kulmasta. Onneksi ajatuksia ei pystynyt lukea suoraan. Tietyllä tapaa kyllä. Kissojen katseet, hymyt, eleet ja muut ilmeet paljastivat enemmän, kuin he arvasivatkaan. Joskus hymy voisi lipsauttaa pienen salaisuuden sanomatta yhtään mitään. Minun kasvoni olivat kuitenkin neutraalit. Yleensä kun uppouduin ajatuksiini, silmäni ikäänkuin pysähtyivät paikoilleen. Ai mistä tiesin? No siitä, että joskus minulla oli ollut tapana mietiskellä joen läheisyydessä. Nyt puun oksat olivat vieneet sen paikan. Ehkä joskus olisi taas joen vuoro. Mietiskelypaikkani nimittäin vaihtuivat aina tasaisin väliajoin. Se riippui aina siitä, että minkä hengen minä juuri sillä hetkellä tunsinkaan kaikista voimakkaimpana. Joskus se oli ollut vesi. Silloin olin tuntenut erityistä vetoa syvyyksiin ja minun uimataitoni olivat parantuneet kuin ryminällä. Mutta nyt aurinko oli minusta voimakkaampi, ainakin minulle. Se antoi minulle sen kaiken energian, mitä minä milloinkin tarvitsinkaan. Ja aurinko antoi aivan erilaista energiaa, kuin vesi oli antanut. Auringon energia oli lämmintä. Joinain päivinä hellää ja joinain päivinä suorastaan kiihkeään kuumaa. Vesi taas oli ollut nopeaa. Sellaista energiaa mitä ajatuksissani tällä hetkellä virtasi. Nopeaa ja upottavaa. Enkä ollut kyennyt taistelemaan sitä vastaan. Olin hukkunut, kuten olin arvellut. Jos ajatukseni päättivät jotain, en minä osannut pistää vastaan. Palasin taas tähän hetkeen ja huomasin jotain kummallista. Katselin ympärilleni ja mietin mikä tästä maisemasta puuttuikaan. Solahyppy! Mihin ihmeeseen naaras oli kadonnut? Kimalaistoive otti hämmästyksestäni kopin.
“Hän lähti, muisti partion”, Kimalaistoive naukui ja jatkoi Seljapennun selän sukimista. Tunsin miten häpeän kuumotus nousi poskilleni. Kuinka minä en ollut huomannut, että meistä kolmas oli lähtenyt? Solahyppy mahtoi pitävän minua aivan täytetä hiirenaivona, jonka pää oli herhiläisiä täynnä. Katsoin Kimalaistoivetta suoraan silmiin. Naaras ei ainakaan vaikuttanut pitävän minua sellaisena.
“Anteeksi”; mutisin ja mietin olisiko minun parasta vain poistua vähin äänin. Kimalaistoive kuitenkin vain pudisteli päätäni eikä vaikuttanut olevan vihainen. Miten Kimalaistoive olikin noin ymmärtäväinen?
“Vaivaako mieltäsi jokin? Vaikutat olevan kovin mietteissäsi”, ikikuningatar kysyi pehmeästi ja mietin mitä minä voisin naaraalle kertoa. En kuitenkaan halunnut vaivata häntä omilla ongelmillani liikaa. Hän oli kuitenkin sairas, muistutin itseäni. Ei olisi hyväksi, jos vuodattaisin hänelle minun omat ongelmani. Kimalaistoive saattaisi pitää minua aikamoisena moukkana.
“Minä vain… En oikeasti halua vaivata sinua liikaa. Mietin vain siskoani”, päädyin kuitenkin tunnustamaan tabbykuvioiselle naaraalle. Kimalaistoive oli minua kuitenkin vanhempi kissa ja oli todistanut myös vanhempieni kuoleman. Jos hänen muisti ei ollut kovin huono, hän varmasti muistaisi Tiklitassun lähdön. Tosin klaanien historiaan mahtui paljon kissoja. Ei olisi mikään ihme, jos ei muistaisi joka ikisen kissan nimeä. En minäkään varmasti pystyisi luettelemaan kaikkien nimiä tai sukulaissuhteita. Eloklaanissa niitä ja muunlaisia kuvioita nimittäin riitti vaikka muille jakaa. Kimalaistoive katsoi minua myötuntoisesti ja mietti hetken mitä hän sanoisi.
“Ei se mitään, saahan sitä mietiskellä. Oletko kuullut hänestä mitään? Eikö hän nimesi ollut Tiklitassu?” kuningatar kysyi muistaessaan siskoni nimen. Minä itse ilahduin, että Kimalaistoive oikeasti muisti hänen nimen ja tunsin mielihyvää kuullessani Tiklin klaaninimen. Se sai minut tuntemaan siskoni vielä lähempänä. Kuin naaras olisi edelleen täällä. Tai oikeastaan – kuin naaras olisi kuollut oppilaana. Ja klaanille hän varmaan olikin kuollut. Olihan Tikli niin kutsuttu petturi. Klaanitoverini ympärilläni eivät kuitenkaan tienneet, että minusta tulisi todennäköisesti samanlainen. Yhtäkkiä tassujani alkoi poltella ja pesän seinät saivat kaiken tuntumaan raskaammalta. Minä halusin päästä aurinkoon.
“Anteeksi, Kimalaistoive. Olisi ollut todella kiva jutella ja kyllä, Tiklitassu oli hänen nimensä, mutta minun on nyt mentävä”, kiirehdin sanomaan ja olin sekoilla sanoissani, jonka jälkeen minä lähdin pentutarhasta suorastaan hippulat vinkuen. Tunsin Kimalaistoiveen kysyvän katseen selässäni, mutta en halunnut jäädä katsomaan. Minä pakenisin nyt leiristä niitylle ihailemaan aurinkoa ja nauttimaan kukkasista.
“Tuikelintu!” kuulin Sirupennun miukaisun, mutta heilautin naaraalle vain epäselvästi häntääni. Tassuuni kivisti. Olin unohtanut varoa sitä, mutta nyt halusin vain äkkiä leiristä niitylle. Muiden kissojen puheensorina tuntui tunkeutuvan ajatuksiini, mutta niitä oli niin paljon, että ne eivät kyenneet läpäisemään ajatusteni omaa virtaa. Ensimmäistä kertaa koko päivänä pidin sitä hyödyllisenä. Muun ajan se oli ollutkin aivan täysin turha etu. Minulla oli jatkuvasti mennyt muiden kissojen sanat ja puheenvuorot ohitse. Huokaisin ja pudistelin päätäni, kuin olisin tehnyt jonkun pahemmankin virheen. Kurkkuni tuntui edelleen kuivalta, mutta minusta tuntui siltä, että jos en pääsisi maadoittamaan itseäni, kuiva kurkku ei olisi todellakaan ongelmistani pahin. Ja villi vesi oli juuri nyt aivan liian vaarallisen oloinen elementti. Ajattelin, että jos menisin veden läheisyyteen, ajatukseni villiintyisivät entistä enemmän. Jolkottelin rauhallisin askelin kohti Kieloniittyä. Samat maisemat osuivat silmiini. Olin kävellyt tätä polkua pitkin lukemattomia kertoja. Ohitin ne samat puut jokaisella kerralla. Mutta jokaisella kerralla luonnossa oli tapahtunut jotain muutoksia, joita en ehkä ollut huomannut. Ehkä puut olivat kasvaneet puolikkaan hiiren mitallisen tai sitten muutamat kukat niiden ympäriltä olivat kuihtuneet. Tai sitten jokin pieni myyräperhe oli löytänyt puiden alta itselleen kolon. Ehkä niillä oli siellä samanlaiset, sammalilla vuoratut pesät. Ajatus tuntui pehmoiselta, kuin ne pesien lattialla olevat sammalet. Minusta tuntui hyvältä ajatella, että kissat eivät olleet ainoita perheellisiä eläimiä. Se teki toisaalta myös saalistamisesta vaikeampaa. Mitä jos minä rikkoihin jonkun perheen? Saatoin vain toivoa, että he kuolisivat yhdessä. Toisaalta, eihän kissatkaan kuolleet perhe kerrallaan. Tai jos kuolivat, niin se olisi hyvin suuri tragedia, jota surtaisiin kuiden – jopa vuodenaikojen – ajan. Kaivelin muistiani ja mietin oliko Eloklaanin historiaan mahtunut sellaisia. En kuitenkaan muistanut yhtäkään. Mietin hetken kysyisinko asiasta klaaninvanhemmilta tai jopa itse Eloklaanin perustajalta, Medeltä, kunnes tajusin kuoleman vallanneen taas osan ajatuksistani. Värähdys tuntui tällä kertaa jopa tavallista voimakkaammalta. Se oli kehoni selkeä merkki, että minun olisi keskityttävä. En saisi antaa tummien pilvien ottavan jatkuvasti valtaa aivoistani. Kävin kasvien sekaan makaamaan kyljelleni ja hengitin mahdollisimman syvään. Tunsin miten muutamat muurahaiset astelivat turkillani. En antanut sen kuitenkaan häiritä. Oikeastaan se oli jopa mukavaa. Se kertoi vain siitä, että olin tällä hetkellä erityisen lähellä luontoa. Hymyilin ja ummistin silmäni. Nyt Tuikelintu, ajattelin. Muista sinun oma yhteytesi luontoon, mieti vain sitä. Mieti kuinka aurinko lämmittää turkkiasi ja antaa sinulle lohtua. Ei tässä hetkessä ollut lainkaan tilaa kuolemalle. Haukottelin. Ehkä minua olikin vain väsyttänyt koko tämän ajan. Ehkä olinkin oikeasti nukkunut huonosti. Käännähdin selälleni ja paljastin vatsani koko maailmalle. Jos joku vihamielinen olento olisi osunut paikalle, olisin ollut todella helppo kohde. Minä kuitenkin tiesin, että niin ei tapahtuisi. Tässä hetkessä minusta tuntui siltä, että kyllä maailma minua suojelisi ja pitäisi huolen, että mikään paha ei pääsisi koskettamaan minua. Olin siitä tunteesta kiitollinen. Nyt minun ajatuksissani oli tilaa miettiä tulevaisuuttani. Yksi tavoitteeni oli Tiklin tapaaminen. Halusin vaihtaa hänen kanssaan kuulumisia ja saada tietää oliko naaras onnellinen valintoihinsa. Jos hän olisi, ei minulla olisi asian suhteen mitään huolehdittavaa. Mutta koska minä en juuri nyt päässyt puhumaan naaraan kanssa, en voinut varmistua asiasta. Tiklihän saattaisi olla vaikka kuinka onneton ja katua lähtöään Eloklaanista. Huokaisin. Ajatukseni pyörivät vain samaa kehää. Kun en minä voinut tietää ja minua ärsytti, kun minä en myöskään päässyt ottamaan asiasta selvää, niin en minä voinut tietää mikä puoli ajatuksistani oli oikeassa. Vain Tikli voisi kertoa asian todellisen laidan. Toinen ja sitäkin suurempi suunnitelma oli Eloklaanista lähteminen. Minä olin tullut siihen tulokseen, että en minä oikeasti voisi antaa hyväksyntää klaanien toimintatavoille. Ne perustuivat ainoastaan veren vuodattamiselle ja muiden kärsimykselle. Luonto, se kärsi niin paljon, kun kissat taistelivat siitä. Mutta minun ongelmani oli se, että minä en halunnut lähteä yksin. Yksinäisyys. Se tuntui todella surulliselta. Minä en halunnut ajautua siihen tilanteeseen ja minä myös koin, että minulla oli paljon annettavaa muille kissoille. Halusin toimia jonkinlaisena opastajana. Mutta en kuitenkaan päällikkönä. Minusta kenenkään kissan ei kuuluisi olla päällikkö. Asioista pitäisi päättää yhdessä eikä niin, että yksi kissa voisi vain julistaa sodan ja muiden kissojen nyt olisi seurattava häntä. Mutta valta oli myös kissojen mielestä todella houkuttelevaa eikä kukaan halunnut luopua siitä. Eivät kissat halunneet luopua jostain, jonka he olivat lopulta vaivalla saaneet. Sen takia minä en myöskään uskonut, että klaanit tulisivat koskaan luopumaan reviireistään tai vihollisuudesta toisia kissoja kohtaan. Minä kuitenkin uskoin siihen, että me voisimme elää yhtenä kissajoukkona. Kissat voisivat elää samalla alueella ja rakentaa reviirille useita eri leiriä. Voisi olla muutama isompi leiri ja sitten muutama pienempi. En nähnyt asiassa mitään, joka voisi mennä pieleen, jos kissat vain luopuisivat ahneudestaan. Mutta minun ideani vaati niin paljon luopumista, että ei sitä voisi koskaan tapahtua. Jos ideaani olisi kuulunut ottaminen, kissat saattaisivatkin innostua. Olin kuitenkin alkanut elättelemään toivetta omasta pienestä kissajoukkiosta. Sellaisesta, että me eläisimme yhdessä rauhallisesti. Ei tarvitsisi miettiä sotia tai riittäisikö seuraavana lehtikatona ruokaa. Ruokaa nimittäin voisi hakea kauempaa tai voisimme laittaa viisaat päät yhteen isolla joukolla. Ei niin, että kaksi päällikköä päättäisi, että asuisimme nyt näillä reviireillä ja riitelisimme niistä yhdessä. Huoh. Oliko tylsempää aihetta, kuin taisteleminen? Minusta ei ainakaan. Sen takia inhosin sitä, että ajattelin sitä niin usein. Oliko taistelemisesta seurannut mitään hyvää? Osoittakaa minulle edes muutama asia, johon ei liity valta.
Jep, jos olisin esittänyt ajatukseni ääneen, olisi ollut yhtä hiljaista. Sellaista asiaa ei nimittäin ollut. Olin joskus kysynyt asiasta Talvikkitakulta, mutta hänen ei ollut osannut vastata. Naaras nimittäin taisi salaa haaveilla varapäällikkyyden perään, vaikka hänestä tuskin sellaista tulisi. Räväytin silmäni auki ja katselin vain sinistä taivasta. Niin kaunista ja rauhallista. Aika tuntui suorastaan pysähtyneen, sillä taivaalla ei ollut edelleenkään pilviäni. Ajatukseni kuitenkin vain laukkasivat ja juoksivat. Pian ne ylittäisivät Eloklaanin rajan. Sillä vauhdilla ne tällä hetkellä kulkivat. Pyörähdin takaisin vatsalleni ja jatkoin ideani miettimistä. Hyvä on, tällä hetkellä olin vain minä ja yksi ehkä hieman hupsu idea. Minun olisi esitettävä se muille kissoille niin, että he haluaisivat tarttua siihen. Heidän olisi sisäistettävä. Vain sillä tapaa he voisivat omaksua sen. Minä en nimittäin halunnut, että he ainoastaan seuraisivat minua, kuin päättömät pennut ketkä eivät osaisi tehdä omia päätöksiä. Siltä osa klaanien ideoista todellakin tuntui. Ainakin Kuolonklaanin puolella. Olin elänyt suuren sodan aikaan ja silloin kissat olivat toimineet, kuin aivottomat. He olivat kuunnelleet Henkäystähteä kaikessa. Ja veri. Se oli vuotanut, kuin joesta kaadettuna. Kuolema! Kuinka monta kertaa se olikaan näytellyt päärooliani ajatuksissa? Se vain vahvisti sitä ajatusta, että klaani ei ollut hyvä paikka. Se sai kissan miettimään tämänlaisia asioita. Ilman klaaneja en olisi miettinyt kuolemaa. Olisin vain miettinyt kukkasia ja perhosia, ehkä sitä mitä minä tekisin kissajoukkioni kanssa. Olin kuitenkin alkanut miettimään ketkä kaikki saisin minun joukkiooni liittymään. Talvikkitakku oli yksi hyvä vaihtoehto. Naaras oli toki todella uskollinen klaanien tavoille eli taistelemiselle ja reviirille. Hän oli kuitenkin alkanut lämmetä minun ajatuksilleni. Ehkä naaras ymmärtäisi, että kissan – erityisesti naaraan – paikka ei ollut tämänlaisissa tehtävissä. Minä en ajatellut, että naaraat eivät pystyisi taistelemaan, ehei! Vaan että meidän lempeää luomisenergiaa ei kuuluisi käyttää sellaiseen. Me naaraat olimme tietyllä tapaa todella ihmeellisiä. Meidän keho kykeni kasvattamaan pieniä kissoja ja pitämään huolen elämän jatkumisesta. Se oli ehkä jopa maailman ihmeellisin asia, jos minulta kysyttiin. Jos naaraita ei olisi, me kuolisimme sukupuuttoon. Eikä naaraiden tehtävä tietenkään ollut olla pelkästään pentutarhassa. Mutta taistelukentälle me emme kuuluneet minun mielestäni. Hivelin ruohikkoa käpälälläni ja syvennyin mietteisiini. Olin myös ajatellut, että ehkä minä kertoisin muille lisää henkiolennoistani ja energioista. Ehkä me voisimme kunnioittaa niitä erilaisin menoin. Hymyilin lämpimästi. Tähtiklaanin palvomiseen minulla oli paljonkin ideoita, joista yksi oli että emme nukkuisi piilossa tähdiltä. Jonkinlainen suojapaikka olisi hyvä olla, mutta ehkä harvalehtinen puska toimisi parhaiten. Tai sellainen, että jokainen kissa nukkuisi säännöllisesti esi-isiemme alla. Nousin takaisin istumaan ja katselin aurinkoa. Aurinkokin tuntui minulle tärkeältä, vaikka se olikin tähtien vastakohta monella tapaa.
“Oi Pyhä Aurinko”, minä henkäisin ja kurottauduin koskettamaan sitä käpälälläni, vaikka tiesin sen olevan täysi mahdottomuus. Aurinko, tähdet ja kuu olivat jossain niin kaukana, että edes minun vilkas mielikuvitus ei kyennyt kuvittelemaan niin kauaksi. Olin joskus kiipeillessä yrittänyt koskettaa aurinkoa, mutta turhaan. Se oli niin kaukana. Mutta kaikkea piti silti yrittää, eikö vain? Elämä olisi ollut niin tylsää, jos ei yrittäisi tavoitella mahdottomuuksia. Joskus ne mahdottomuudet saattaisivat kääntyä täysin mahdollisiksi asioiksi. Ehkä se joskus ei ollut tänään, mutta se saattaisi olla aina huomenna. Ja olihan minun ideani todella utopistinen. Silti minä jaksoin haaveilla sen perään. Ja olin myös aivan varma, että Tähtiklaani siunaisi minun ideani. Seuraava askeleeni oli, että alkaisin keräämään kissajoukkoa kasaan. Kävin jo mielessäni sopivia kissoja läpi. Ehkä Solahyppy olisi sopiva kissa? Naaras oli vaikuttanut mukavalta ja puhtoiselta. Minun kissajoukkioni idea ei ollut kuitenkaan olla mikään pyhien ja virheettömien kissojen yhteisö. Enhän minä itsekään ollut sellainen eikä oikeastaan kukaan ollut. Olisi ollut outoa, jos joku kissa olisi ollut sellainen. Oikeastaan, se olisi ollut ehkä jopa hieman epämiellyttävää. Sellaiset kissat olisivat saattaneet käyttää aikaansa muiden tuomitsemiseen. Minä en ymmärtänyt sen ideaa. Minusta jokaisen olisi kuulunut saada elää juuri niin kuin halusi.

Lopulta mietintäretkeni oli palauttanut minut leiriin. En edes muista milloin minä olin sinne palannut. Aikaa oli kulunut kuitenkin sen verran, että aurinko oli värjännyt taivaanrannan useisiin eri punertaviin sävyihin. Kaikki oli oli ollut jälleen niin kaunista. Nälkä oli kuitenkin ajanut minut leiriin. Ehkä hieman hassua, enhän minä ollut tehnyt juuri mitään. Mutta niinhän ne jotkut sanoivat, ajattelu oli todella raskasta puuhaa. Ja tähän tilanteeseen se ainakin sopi, kuin nenä päähän! Häntäni huiski puolelta toiselle ja unohdin katsoa eteeni. Tumpsahdin maahan. Juuri niin minun tuuriani! Olin niin pahasti omissa ajatuksissani, että minä en edes muistanut katsoa eteeni.
“Voi anteeksi, tänään ei todellakaan ole minun päiväni!” huokailin ja pahoittelin suru suupielessäni. Minun pitäisi todellakin nyt keskittyä. En voinut vain törmäillä ympäriinsä tai jättää muiden kissojen puheenvuoroja väliin. Tuikelintu, nyt ryhdistäydyt tai sinun elämäsi hajoaa atomeiksi! Tämän jälkeen minä kyllä menisin nukkumaan. Ehkä minä jopa nukkuisin leiriaukiolla, tähtien alla. Tähdet – ne korjaisivat minun poukkoilevat ajatukseni ja kertoisivat minulle mitä minun kuuluisi tehdä, jotta en olisi tällainen pieni hölmö. Mustavalkea kissa ojensi minulle käpälän ja pudisteli päätään. Kuutamolaine! Ehkä minä voisin udella naaraalta, mitä mieltä hän oli Talvikkitakusta. Minustahan se kuoriutui varsinainen kyllä, mutta ehkä siinä ei olisi mitään pahaa. Ei Kuutamolaine, Talvikkitakku tai Virnakukka välttämättä pahaztuisi asiasta. Tai jos pahajastuisi, niin ehkä senkin saisi korjattua jotenkin.
“Ei se mitään. Mihin matka? Pesään varmaan, mutta eikösinulal ole hieman väärä suunta?” Kuutamolaine kysyi humoristisesti ja naurahtelin epäilyttävän hermostuneesti. Aloin etsimään pään seastani sopivaa kelaa, joka kertoisi minulle mitä minun kuului sanoa. En nimittäin keksinyt yhtään mitään, vaikka Kuutamolaineen kysymys oli helppo. Siihen sopiva vastaus olisi ollut vain, että voi ei, minä unohdin katsoa eteeni.
“Turkkisi taisi sokaista minut”, sopersin ja ravistelin päätäni. Hetkinen nyt, nämä ei kyllä olleet lainkaan oikeat sanat tähän tilanteeseen! Kuutamolaine naurahti hieman kiusaantuneesti ja mietin miten voisin korjata tilanteen. Nyt tarvittaisiin nokkelaita sanoja! Sellaisia sanoja, joita minun sanavarastostani usein löytyi. Mutta juuri tänään, mokien luvattuna päivänä niitä ei löytynyt sitten lainkaan. Kuutamolaineen katse tuntui entistä terävemmältä. Ilmestyisipä Talvikktakku jostain paikalle ja ottaisi tilanteen haltuun. Hänenhän ystävä Kuutamolaine loppupeleissä oli.
“Tähdet, siis ne sokaisivat minun tieni! Tiedätkö ne tähdet, jotka tuikkivat Tähtiklaanin mahdista? Mutta oikeastaan, nyt kun olet siinä. Minä juttelin tänään Talvikkitakulle ja-” hölötin Kuutamolaineelle, mutta naaras keskeytti minut suurella huokauksella. Olinko sanonut jotain väärää, mutta en ollut vain itse huomannut sitä? Vai oliko Talvikkitakku tehnyt taas jotain todella tyhmää? Jotain mistä ei selittelyillä selviäisi. Kallistuin hyvin vahvasti sen puoleen. Naaras nimittäin osasi olla todellinen hiirenaivo enkä ollut kuullut ketään hänen läheistään, joka olisi välttynyt Talvikkitakun älyttömiltä tempuilta.
“Minä en juuri nyt oikeastaan jaksa kuulla mitä älytöntä hän on taaa tehnyt. Nähdään, Tuikelintu”, Kuutamolaine naukaisi pikaisesti ja kipittti tuoresaaliille.

Author: Aura