Tuikelintu
Lähes täydellisen pyöreä kuu katseli minua suoraan taivaalta. Oikeastaan, se tuijotti minua suoraan silmiin. Sen katse oli vain minussa, kuten minunkin katse oli vain siinä. Oli pimeää ja sade oli jättänyt jälkeensä painavan kosteuden. Vetäisin syvään henkeä ja imin sateen jälkeistä tuoksua itseeni. Mutta ilmassa oli jotain muutakin kun vain sade ja satunnaiset saaliseläinten jättämät hajujäljet. Värähdin. Minä en ollut yksin. He olivat täällä. Ja heillä minä tarkoitin kuun jumalia. Katterin askelin laskeuduin alas puusta. Minun oli pakko saada tuntea maa jalkojeni alla. Hengitykseni muuttui hieman katkonaiseksi enkä enää tiennyt mihin suuntaan hengittää. Selkäni vääntyi notkolle ja kuunvalo pakotti minua sulkemaan silmäni. Ulahdin hiljaa. He olivat siirtyneet kehooni, tässä hetkessä minä en ollut enää vain minä. Tuskani purkautui hiljaisena ulinana ja vaikka kuinka yritin täyttää keuhkoni hapella, olin tukehtua. Hengitykseni oli muuttunut entistä raskaammaksi ja pääni nytkähteli liikehdintäni tahdissa. Yritin löytää tasapainon tuntemusteni välille, mutta kehoni oli kuin jonkinlaisen alkuräjähdyksen kourissa. Sydämeni löi muutaman kerran liian kovaa ja samassa voimakas kuumuus levisi rintakehän kautta kurkkuun, kurkusta kasvoille. Jokainen lihakseni kiristyi, hellitti ja kiristyi jälleen. Hampaani kalahtivat yhteen.
“Jos olen tehnyt jotain ansaitakseni tämän kärsimyksen, kertokaa minulle. Voin olla parempi palvelija”, vaikeroin polvieni pettäessä, mutta ainoa mitä kuulin olin korvissani kohiseva veri. Oli kuin maailma olisi kieppunut ympärilläni. Minut sisälleen kahlinnut valo pakotti silmäni auki ja ulvaisin uudelleen kärsimyksestä; kuin olisi suoraan aurinkoon katsonut. Näkökenttäni täyttyi valkeudesta ja mustista täplistä kärsimyksen tunteen vaihtuessa euforiseen hurmokseen. He olivat siellä. Jossain kaukana. Olin nähnyt heidät. Heidän lausumat sanat särkyivät ennen kuin ehdin tavoittaa niiden viestin. Sen merkitys jäi kuitenkin sisälleni kiistattomana totuutena. Yritin tarttua käpälälläni johonkin, mutta kynsiini ei jäänyt mitään. Oli kuin olisin ollut tyhjiössä. Minä kuitenkin hymyilin. Tämä oli heidän tahto. He olivat valinneet tämän kohtalokseni. Tämä kipu, se ei ollut pelkkä rangaistus. Sen merkitys oli paljon syvempi. Tuskan kautta minä voisin olla parempi. Kipu kulki lävitseni aaltoina, repi ruumiin ja sieluni auki, ja täytti niistä syntyneet halkeamat valollaan. En enää tiennyt johtuiko minun vapinani lehtisateen kylmyydestä, tuskasta vai onnesta. Tiesin vain, että ensimmäistä kertaa ikinä olin näin lähellä jumalia.
Lopulta kouristeli hellitti ja jäin makaamaan märkään ruohikkoon. Hennon rautainen maku maistui suussani ja viestit, jotka eivät olleet mahtuneet kehooni, valuivat ulos syljen, liman ja vaahdon sekoituksena. Lihakseni nykivät vielä heikosti eikä raajani suostuneet tottelemaan minua. En kuitenkaan kokenut oloani sairaaksi.
Olin valittu ja ensimmäinen tehtäväni olisi jättää Eloklaani.
