Tuikelintu
Tuikelinnun katse vaelteli reviirittömällä maalla haikeana, kaipaavana. Naaras olisi antanut mitä tahansa, että hän olisi voinut kulkea tuolla. Vapaana, etsien kohtaloaan ja kenties kulkien niiden salaperäisten erakoiden kanssa. Tuikelintu oli alkanut kuljeskella rajan tuntumassa ihan huomaamattamaan ja voih kuinka paljon hän olisikaan antanut, että hän olisi taas törmännyt heihin… Olgan vihreät silmät toivat hänen sydämeensä viherlehden lämmön ja Kyyn tummanruskea turkki sai hänen omansa kipinöimään. Kuinka elämä olikaan ihanaa sen pienen hetken ajan, kun hän haaveili molemmista! Heissä oli jotain kiellettyä ja se laittomuus kohtasi Tuikelinnun omat arvot ikävässä risteyksessä. Naaras oli aina ajatellut, että ihastuminen ei ollut häntä varten. Hän ei voisi ihastua tai varsinkaan rakastua, koska silloin hän ei enää kykenisi kohtaamaan muita kissoja tasavertaisella rakkaudella. Mutta tässä sitä oltiin ja haaveiltiin kahdesta tuntemattomasta kissasta.. Hänhän oli mennyt aivan mahdottomaksi. Lopulta naaras antoi viimeisen, unelmoivan silmäyksen ruskaisille maille ja kääntyi sitten etsiäkseen partion loput kissat. Hänen olisi pitänyt saalistaa, mutta päivän ainoaksi jahdiksi oli jäänyt hänen omat unelmansa. Eikä hän ollut saanut niitäkään kiinni. Vaikka olihan naaras miettinyt Eloklaanista lähtemistä. Edellinen kohtaaminen jumalien kanssa oli antanut hänen päätökselleen siunauksen. Tuikelinnun paikka ei todellakaan ollut Eloklaanissa. Hän ei voisi koskaan elää elämäänsä oikein, jos hänen pitäisi antaa hyväksyntä sodille ja muiden vahingoittamiselle. Jokin Tuikelintua kuitenkin vielä pidätteli.
“Hei, eikö riistaonni ollut sinullakaan myötä?” yhtäkkinen ääni kysyi ja keskeytti naaraan omat mietinnät. Tuikelintu kääntyi Kääpäpunan puoleen ja hymyili kömpelösti.
“Ei näköjään”, Tuikelintu naurahti ja tunsi välittömästi katumusta valehtelemisesta. Se oli yksi niistä synneistä, joka oli hyvin helppo välttää.
“Oikeastaan, en minä edes yrittänyt”, vaaleaturkkinen naaras tunnusti ja lähti kävelemään Kääpäpunan kanssa samaa tahtia. Kolli oli entinen erakko, niin naaras ainakin muisteli.
“Sinähän olet entinen erakko?” naaras haki vahvistusta sanoilleen ja ruskeaturkkinen nyökkäsi hieman kysyvänä.
“Minä oikeastaan harkitsen Eloklaanista lähtemistä”, Tuikelintu tunnusti. Joku olisi voinut pitää omituisena, miksi hän nyt itselleen tuntemattomalle klaanitoverille tällaisia kertoi? Mutta naaras koki, että hänellä ei ollut mitään salattavaa keneltäkään. Joskus Tuikelintu oli leikitellyt ajatuksella, että hän keräisi oman, samanmielisen porukan ja he eläisivät yhdessä. Ilman reviirien rajoja, ilman taisteluita. Ilman negatiivista energiaa. Klaaneissa oli nimittäin mahdotonta elää tällaista elämää.
//Kääpä?
