Tuikelintu
Haavekuvien maalaaminen todellisuudesta oli aika usein todellisuutta romanttisempaa. Kun suljin silmäni, näin pelkästään hempeitä ja lämpimiä värejä, kuten vaaleanpunaista ja keltaista. En sellaista keltaista miltä keltamot näyttivät, vaan siitä asteen pehmeämpää. En ollut kuitenkaan nähnyt sellaista keltaista luonnossa, ehkä sellaista ei ollut kuin haavekuvissani. Mutta pystyivätkö kissat kuvittelemaan ja näkemään mielessään selkeänä asioita mitkä eivät olleet totta? Mistä minä voisin tietää? Kellahdin selälleni ja katselin taivasta. Ensisilmäyksellä pilvet saattoivat näyttää vain höttöiseltä sekasorrolta, mutta kun jaksoi katsoa tarpeeksi pitkään, saattoi huomata jokaisella pilvellä olevan oma muotonsa. Kuinka kaunista. Pilvet olivat oikeastaan kuin klaani. Ulkopuolisen silmiin vaikutimme taatusti hulluilta ja täysin samanmielisiltä, mutta todellisuudessa klaanista ei löytynyt yhtäkään samanlaista kissaa. Ehkä hyväkin niin.. Vaikka pidinkin klaanitovereistani kovin, en tiennyt miten jaksaisin kuunnella kahden Lieskakajon valitusta samasta aiheesta. Yksi vielä meni, satunnaisesti. Huokaisin ja kohotin käpälääni tarttuakseni auringon peittäjiin, mutta vaikka kuinka kurkottelin, käpälääni ei tarttunut mitään. Ei yhtikäs mitään, kuinka masentavaa. Miksi koskaan ei voinut tapahtua mitään mahdotonta? Aina kaikki sanoivat, että piti tehdä mahdottomista totta, mutta se puhuja ei selvästikään ollut kokeillut napata pilviä.
