Tuikelintu
Aurinko porotti pilvettömällä taivaalla. Muutama peippo pyrähti sirkutuksen saattelemana lentoon läheiseltä oksalta ja Tuikelinnun sininen katse seurasi niitä haltioituneena. Linnut lukeutuivat hänen suosikkeihin, jos luonnonihmeistä puhuttiin. Ne olivat naaraista upeita, vapaita, notkeita ja täynnä eloa – kuten Tuikelintukin! Paitsi sillä erotuksella, että hän ei ollut vapaa. Hän oli sidottuna Eloklaaniin eikä niistä kahleista olisi helppo irrottautua.
Väärävarjon kuoleman jälkeen klaanielämä oli tuntunut entistä vaikeammalta. Kuolonklaanin soturi, Tuhkajuova, oli tahrannut kauniin ruohikon viattomalla verellä. Tuikelintu oli käynyt Väärävarjon kuolinpaikalla ja tuntenut oudon, kolkon energian, joka oli käskenyt häntä pysymään mahdollisimman kaukana. Tuikelintu epäili, että Tuhkajuovan anteeksiantamaton teko oli suututtanut Tähtiklaanin. Tuikelintu vilkaisi taivaalle. Se oli sininen, kuin järvi, mutta pilvetön. Eikä pilvettömyys tiennyt koskaan hyvää. Tuikelintu tunsi, että tämä ei jäisi tähän. Kosto olisi tulossa eikä kosto tiennyt koskaan hyvää. Useampi kissa tulisi vielä vuotamaan kuiviin ja naaras joutuisi todistamaan, miten pikku hiljaa elämä sammuisi heidän silmistään. Naaras värähti. Klaanielämä ei tehnyt hyvää kenellekään. Se tiesi vain sotaa, vihaa ja iskuja, joista osa olisi kuolettavia. Lopulta Tuikelintu laski katseensa ja pudisteli päätään. Hän ei saisi täyttää itseään negatiivisella energialla. Hän tarvitsisi jotain, joka säteilisi elämää, valoa ja toivoa. Vain siten hän voisi välttyä väärältä polulta. Tuikelinnun katse harhaili pentutarhan suunnille. Pentu, siinä vasta ratkaisu! He olivat vasta elämänsä alkupoluilla. Tuikelintu lähti tallustelemaan kohti pentutarhaa. Sirupentu oli saapunut hetki sitten Eloklaaniin eikä naaras ollut vielä käynyt tervehtimässä pikkuista. Naaras toivoi, että pentu ei olisi päivänokosillaan. Vaaleaturkkinen naaras kurkisti pentutarhaan ystävällisesti hymyillen, mutta pysähtyi sitten niille sijoilleen. Pesässä löyhkäsi kuolema. Kuinka kamalaa! Tuikelintu vilkaisi pentuun, joka oli leikkinyt sammalpallon kanssa, mutta nyt kääntynyt vierailijan puoleen. Sitten hänen katseensa osui Kimalaistoiveeseen, joka makoili omalla pedillään. Naaras oli ihan selkeästi sairas. Tuikelintu lähetti rukoukset Kimalaistoiveen suuntaan. Tähtiklaani pelastaisi hänet, eikö?
“Heippa, minä olen Tuikelintu. Saako tulla käymään?” naaraskissa kysyi lämpimällä äänellä ja kyyristyi päästäkseen pennun tasolle. “Kukas sinä olet, pikkuinen?” naaras kysyi pehmeällä äänellä.
//Siru? 🙂
