Tuikelintu
Tuikelintu naurahteli pennun kysymykselle lämpimään sävyyn ja mietti asiaa. Tuikelinnun rakkaus ulottui kaikkiin kissoihin. Eloklaanilaisiin, kuolonklaanilaisiin, erakoihin, kotikisuihin, eläviin, kuolleisiin… Tuikelintu rakasti ajatusta kumppanuudesta, hänestä olisi ihanaa löytää rakkaus. Mutta mitä, jos se ei ollut hänen kohtalonsa? Mitä, jos hänen tehtävänsä olisi vain levittää rakkautta tasapuolisesti kaikille? Naaraan mieli kirkastui. Kenties hän jopa löytäisi kissan, joka haluaisi toimia hänen kanssaan yhdessä, kumppaneina. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan voisi olla erilaista. Sellaista, joka ei rajoittuisi vain heihin. Lopulta hän käänsi katseensa pentuun ja pudisteli päätään. “Voi kultaseni, ei minulla ole. Mutta minä rakastan aivan kaikkia kissoja, mutta en sellaisella romanttisella tavalla. Mutta on minulla kyllä ollut ihastuksia”, Tuikelintu virnisti ja osoitti käpälällään aukiolla oleilevaa Hiilihammasta. Kolli oli hänestä komea, rehti ja hyvä isä pennuilleen. Ei ollut mikään ihme, että hän oli onnistunut voittamaan Tuikelinnun sydämen itselleen – ainakin hetkellisesti. “Älä kerro Hiilihampaalle, mutta olen kyllä ollut ihastunut häneen. Hän on hyvä ja reilu soturi”, Tuikelintu naukui ja kikatti, kuin pieni pentu kertoessaan ihastuksestaan. “Haluaisitko sinä joskus oman kumppanin?” naaras kysyi. Sirupentu oli pieni, mutta ehkä naaraalla oli jo jokin ajatus kumppanuudesta?kumppanuudesta? Sirupentu näytti uppoutuvan omiin ajatuksiinsa ja Tuikelintukin antoi itsensä vaipua kevyesti ajatuksiinsa. Kumppanuus, se oli käsitteenä niin mielenkiintoinen. Kaunis, punainen kuin punarinta ja herkkä, kuin lehtikadon ensimmäiset lumihiutaleet.
//Siru? 🙂
