Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
// TAISTELUTARINA (579 sanaa taistelusta)
Hiirenkorva oli saapunut jäädäkseen ja sulattanut lunta tieltään. Pian koittaisi jo tukalan kuumat ilmat, jolloin joutuisin kärsimään paksun turkkini kanssa. Vielä ei onneksi ollut sellaista ongelmaa.
Tuhkajuova oli kerännyt pentujensa mestarit, minut mukaan lukien, yhteisiin taisteluharjoituksiin. Tarkoituksena oli ilmeisesti varmistaa oppilaiden taistelutaitojen tasoa Tuhkajuovan valvovan silmän alla, mitään muuta järkevää selitystä en asialle keksinyt. Lammikkotassun koulutus oli ihan mallillaan, sillä naaras oli itse hyvin mallillinen oppilas – luonteeltaan juuri sellainen, mistä pidin oppilaissani. Lammikkotassu oli yhtä surkea saalistaja, mitä olin itsekin ollut aikoinani – ja mitä olin välillä edelleenkin – mutta taistelussa naarasoppilas oli kehittynyt hyväksi. Täytyi kuitenkin sanoa, että tämän puolustus ei ollut vielä läheskään yhtä hyvin hallussa kuin hyökkäys, mutta tosi tilanteen tullessa uskoin naaraan pärjäävän useimpien vastustajien kanssa.
Yhteisiä harjoituksia seuratessani aloin kovasti kyseenalaistamaan, miksi Henkäysvarjo oli valinnut jälkikasvulleen juuri Jääviillon mestariksi. Kollin kanssa tuli kyllä toimeen, mutta itse en olisi ainakaan jaksanut katsella toista jonkun itselleni tärkeän mestarina. Pahimmassa tapauksessa oppilaasta voisi kasvaa samanlainen maanvaiva kuin mestaristaan, ja sellaisia ei tässä klaanissa kaivattu.
Ensimmäisenä vastakkain ottelivat Lampitassu ja Lätäkkötassu. Lätäkkötassun viedessä voiton, Jääviilto oikein suivaantui. Katsoin naama peruslukemilla, kun kollisoturi lähes tulkoon räyhäsi oppilaalleen. Eikö tuota ikinä hävettänyt?
”Jääviilto, pidä kielesi kurissa. Käyttäydyt kuin pahainen pentu. Kerron Henkäystähdelle, ettet täytä mestarin kriteereitä”, Tuhkajuovan sanat huvittivat minua, vaikken sitä ulospäin näyttänytkään. Jääviilto kuitenkin lopetti riehumisensa ja taisteluharjoitukset saattoivat jatkua. Seuraavaksi Tuhkajuova laittoi Lätäkkötassun ja Lammikkotassun vastakkain.
”Lammikkotassu, muistele mitä juuri edellisissä harjoituksissa teimme”, huikkasin nopeasti, kun naaras alkoi valmistautumaan. Halusin toisen muistelevan harjoittelemiamme puolustusliikkeitä, sillä tiesin hänen olevan niiden kanssa heikompi.
Lätäkkötassu ja Lammikkotassu taistelivat todella tasaisesti. Kumpikaan heistä ei oikein loistanut puolustuksessa, mutta heidän hyökkäyksensä oli vahvaa. Heidän harjoitteluaan oli melkoisen miellyttävää seurata, kun näki kuinka kumpikin pisti emonsa silmissä parastaan. Olin kuitenkin hivenen pettynyt, ettei Lammikkotassu ollut selvästi johdossa. Lätäkkötassun mestari ei ollut yhtä pätevä tai kokenut taistelutaidoissaan, mutta toisaalta, eniten vaakakupissa painoi oppilaan oma motivaatio ja kyvykkyys. Sitä tuntui Lätäkkötassulta löytyvän.
”Eiköhän tämä riitä”, totesin, kun kumpikin oppilas vaikutti jo väsyneeltä, eikä kaksintaistelu ottanut päättyäkseen, ”tuskin haluamme väsyttää heitä liikaa.”
”Et vain halua nähdä oppilaasi häviävän”, Jääviillon piikikäs ääni ja virnistys meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tuhkajuovalle tämä kuitenkin riitti, hän vaikutti nähneensä tarpeeksi. Päätimme vielä hioa muutamia liikkeitä, joissa näkyi kenelläkin puutteita, mutta sen jälkeen päätimme lopettaa. Nousin paikaltani ja astelin Lammikkotassun rinnalla takaisin leiriin muiden perässä.
”Kun puolustaudut, käytä hyödyksesi kestävyyttäsi ja voimaa. Ole muuri vastustajalle, kun hän hyökkää. Pidä mielessäsi, ettei sinun lävitsesi vain kuljeta”, sanoin piikkihernetunnelin lähestyessä. Lammikkotassu nyökkäsi ja kertoi ymmärtävänsä sanani. Hyvä niin, kyllä naaras taistelussa pärjäisi, kunhan ei valitsisi liian hyvää vastustajaa.
Harjoitusten jälkeen matkasin tuoresaaliskasalle. Valikoin itselleni oravan ja aika nopeasti se katosi edestäni parempiin suihin. Päätin astella sotureiden pesälle ja laittaa jo unten maille. Tarvitsisin kunnolla lepoa juuri seuraavana yönä.
Koitti taistelun päivä. Varhain aamusta kuolonklaanilaiset olivat lähteneet Henkäystähden johdolla liikkeelle. Liikuimme sulavasti maastossa hiljaisena massana. Käpälissäni oli jälleen tuttu kutkuttava tunne, joka kertoi siitä, että pääsin tekemään sitä, minkä taisin parhaiten. Taistelemisen. Kuu toisensa jälkeen halusin kehittyä aina vain paremmaksi taistelijaksi, ja olinkin jo hyvin pitkällä tavoitteessani.
Sekametsässä kaikui hiljaisuus, kun piilottelimme aluskasvillisuuden ja puiden seassa. Tunsin jännityksen paksuna massana ympärillämme, enkä yhtään ihmetellyt miksi. Henkäystähti lähti liikkeelle Pimentovarjo kannoiltaan, mutta silmän räpäyksessä kuuluikin jo hyökkäyshuuto ja kuolonklaanilaiset ympärillä sähähtivät eteenpäin. Kaikista nopeimmat pinkoivat ensimmäisinä eloklaanilaisten muodostamaa kissarypästä kohti, mutta minä pysyttelin visusti heidän kannoillaan. Oli huomattavasti helpompi liittyä taisteluun jälkijunassa, kun kissoja pyöriskeli jo kauemmas ja pois edestä. Ensimmäinen vapaana oleva kissa vaikutti huomattavasti pienemmältä, vaikkei hän keskikokoista kissaa paljon pienempi ollutkaan. Hän löyhkäsi Eloklaanilta ja minä suoritin nopean hyökkäyksen tämän kimppuun. Valkea naaras vaaleanruskeilla merkeillä osoittautui varsin kehnoksi taistelijaksi.
”Ei! Apua!”, naaras sai kähistyä ja tämän tummansinisissä silmissä paistoi pelko. Ne saivat kuitenkin hetkeksi itse varmuutta: ”Mieluummin kuolen kuin olen näkemässä tätä häväistystä!”
En käyttänyt turhaa aikaa vastaamiseen, toimin mieluummin kuin jäin jakelemaan turhan päiväisiä huutoja, mitä kantautui lähistöltä jo tarpeeksi Jääviillon suusta, vaikka taistelun melske melkein onnistui kadottamaan ne korvistani. Pitäisi selvästi siirtyä kauemmas taistelemaan, tämä oli varsin ärsyttävä kohta. Pian olin painanut naarassoturin voimalla maahan, ja olin jo suorittamassa tappavaa iskuani toisen yrittäessä räpiköidä paniikissa allani, kunnes edestäpäin rintaani vasten hyökkäsi suurikokoinen ruskeiden arpien peittämä eloklaanilaiskolli. Toinen tömähti vasten niin lujaa, että liu’uimme yhtenä karvakasana pois naaraan luota. Sivusilmällä huomasin, kuinka toinen huudahti hätäisesti kiitoksen pelastajalleen, ja pinkoi kauemmas meistä. Jakelin iskuja kollille ja kolli jakeli niitä takaisin. Taistelumme vaikutti melko likaiselta peliltä, mutta siltikin yllättävän tasaiselta. Toinen oli täysin hiljaa, tältä ei päässyt pihaustakaan. Olimme päässeet vaiheeseen, jossa kumpikin kiersi kehää toista tarkkaillen. Eloklaanilainen hyökkäsi ensin, väistin hänen liikkeensä. Yritin itse syöksyä ja ottaa tämän hännästä kiinni, jotta voisin horjuttaa kollin tasapainoa ja tehdä puolustuksesta mahdotonta. En kuitenkaan saanut hännästä kunnon otetta – ehdin vain hipaista, kun soturi oli jo valmiina hyökkäämään uudestaan kimppuuni. Jatkuva kiertäminen, valppaus, puolustautuminen ja vastahyökkäys alkoi hiljalleen väsyttämään kehoa. Mielessäni jylläsi, jos tämä olisikin kokonaisuudessaan toisen taktiikka? Väsyttää minut ensin ja käyttää sitten viimeiset energiansa voimakkaaseen hyökkäykseen? Toista arvioidessani en kuitenkaan uskonut hänen pystyvän sellaiseen ihmetekoon. Siitä ei kuitenkaan voinut jäädä ottamaan selvää, kun lähistöltä kuului korvia riipaiseva kirkaisu. Ruskeasilmäisen kollin katse kiinnittyi muualle ja olin jo hyökkäämässä tuon kimppuun. Eloklaanilaiskolli ehti kuitenkin tuimine ilmeineen kadota jo auttamaan toista klaaninsa rassukkaa, joka oli henkihieverissä kuolonklaanilaisen toimesta. Murahdin tämän perään, kun en päässytkään seuraamaan toisten kaksintaistelun jyllätessä välillemme. Kiepsahdin ympäri ja lähdin etsimään uutta vastusta taistelevien kissojen sekamelskasta. Sain samalla aikaa tyhjentää ajatukseni ja levähtää vähän. Eloklaanilaissoturi oli ollut yllättävän hyvä eloklaanilaiseksi. Mokoma variksenruoka olisi kuitenkin loppupelissä sortunut alleni, jos olisimme saaneet jatkaa taistelua loppuun asti. Mukamas niin hyväntahtoinen auttaessaan klaanitoveriaan, vaiko sittenkin vain pelkuri, joka ei halunnut jäädä ottamaan mittaa parhaimmasta taistelijasta. Sen hän olisi saanut maksaa hengellään, ja ehkä hän osittain aisti sen. Vaikka hetki sitten kehoni oli alkanut jo tuntumaan hivenen turralta, tuntui että olin saanut pienessä hetkessä kaiken taistelutahtoni ja energiani takaisin. Olin tällä hetkellä parhaimmassa iskussa, ja melkein kävi sääliksi sitä eloklaanilaista joka seuraavaksi osuisi tielleni. Tänään en antaisi armoa kenellekään, se oli varma. Tällaiseen Pimentovarjo oli minut parhaansa mukaan kouluttanut. Tällaiseen olin harjoitellut itsekseni monien, monien kuiden ajan. Tähän tilanteeseen minut oli luotu, taistelemaan Kuolonklaanin puolesta. Sen minä aioinkin tehdä parhaani mukaan, eikä kukaan voisi taistelun jälkeen sanoa, etteikö minusta olisi ollut hyödyksi.
Vihdoinkin eteeni rynnisti eloklaanilainen.
”Tänne sieltä”, murahdin ja hyökkäsin toista kohti.
// Kuka tahansa saa jatkaa
