Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Särösärinällä kesti hetki ennen kuin kolli vastasi esittämääni kysymykseen. Soturi painotti vastauksessaan sitä, kuinka hän luotti tekemällä oppimiseen, mutta hän olisi ollut myös valmis terästämään taitojaan ihan sotureidenkin kesken. Kulmien kohautuksella otin vastauksen vastaan. Olisikohan missään sotureiden yhteisharjoituksissa ollut mitään perää? Kyllähän klaanin vahvistumisen kannalta sellainen olisi ollut hyödyllistä, jos soturit olisivat harjoittaneet taitojaan aktiivisemmin.
“Jakaannummeko kahteen?” Särösärinä rikkoi partion keskuuteen laskeutuneen hiljaisuuden, kun olimme saapuneet lähelle rajan tuntumaa.
“Sinä et ole partion johdossa, minä olen”, Latvaruusu naukaisi tylysti painottaen sanojaan. “Kuono kiinni ja kuuntele.”
Särösärinä pysyi Latvaruusun kommenttien jälkeen hiljaa. Tattihalla näytti hieman säikähtäneeltä keltaiset silmät apposen ammollaan. Naaras pian antoi ohjeistuksen, joka hyvinkin kuvasi Särösilmän aikaisempia sanoja, mutta jokainen päätti jättää kommentoimatta tätä yhteensattumaa. Latvaruusun rajapartiossa aikaisemminkin olleena, naaras kyllä noudatti samansuuntaista kaavaa, joka toki oli toimiva. Ei siis ollut mikään ihme, että jaoimme homman partion kesken. Kummassakin oli tasamäärin tassupareja, merkkaaminen oli huomattavasti nopeampaa ja hädän sattuessa toiset olisivat olleet kuitenkin sellaisella etäisyydellä, että kova huuto todennäköisesti olisi kantautunut toisen parin luokse. Oli myös helpompi keskittyä merkkaamiseen parina, kun kummallakin oli joku turvaamassa selustaa. Rajapartioissa harvemmin kuitenkaan paljoa tapahtui, mitä nyt välillä saattoi olla jotain rähinää.
“Vauhtia Tattihalla! Seuraa perässä!” Latvaruusu tokaisi kollisoturille. Tattihalla ponnahti partion johdon perään ja niin jäimme Särösärinän kanssa kahdestaan. Latvaruusun jako oli hyvin odotettavissa. Minä olin tainnut käydä liikaa naaraan hermoille pienehköillä heitoillani ja Särösärinä oli esittänyt väärän kysymyksen väärään aikaan – ainakin naaraskissalle. Tattihalla oli varmasti tällä hetkellä Latvaruusun mieleen, kun kolli tuli ja teki kuuliaisesti.
“No, eiköhän tehdä Latvaruusu ylpeäksi”, hymähdin toiselle kollille ja aloin merkkaamaan rajaa liikkuen Latvaruusun ohjaamaan suuntaan. Särösärinän seura oli ihan leppoisaa, kun toinen ei puhellut liikoja ja hoiti hommansa. Aikaa kului merkkaamisessa ja ympäristöä tarkkaillessa, mutta aikataulussa saimme kaiken valmiiksi. Latvaruusun käskemään tapaamispaikkaan ehdimme siten, ettei naaraskissan tarvinnut torua meitä. Keltasilmäinen naaras ohjeisti meidät peräänsä ja etenemään kohti leiriä. Katsoin edellä liikkuvaa vaaleanruskeaa turkkia, jossa sekä selässä että hännässä oli ohuita, tummanruskeita raitoja. Koska olimme hoitaneet määrätyt asiat, olleet ajoissa tapaamispaikalla ja käyttäydyimme – Latvaruusun silmissä – paremmin, oli naaras huomattavasti paremmalla tuulella. Tai no, ei hän kiljunut riemusta ja säteillyt aurinkoista hymyä, mutta tiuskiminen ja liialliset tylyt kommentit olivat jääneet partion alkupäähän. Mahdoin vain ajatella, millaista Tattihallalla oli ollut naaraan kanssa.
“Ihan onnistunut partio, eikö?” totesin vielä kahdelle kollille yhteisesti, kun leirissä Latvaruusulla oli kiire jo muihin hommiin ja hän ehti kadota kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Oma kommenttini oli tarkoitettu pieneksi loppukettuiluksi, mutta toisista ei koskaan tiennyt miten sellaista otettiin vastaan.
Kuolonklaanissa tuiversi uuden ajan tuuli, eikä se todellakaan ollut lehtikadon aiheuttama terävä pakkasviima, vaan aivan uudenlaisen suunnan synnyttämä ilmavirta. Tästä puhurista minä todella pidin, ja odotin innolla mitä kaikkea se klaanin tulevaisuuden kannalta piti sisällään. Tiesin Kuolonklaanin olevan kaikissa parhaimmissa käpälissä. Klaani tuskin oli ihan kunnolla vielä ehtinyt edes sulattelemaan sitä uutista, että Henkäystähti oli hukkunut ja klaani oli saanut itselleen uuden päällikön. Pimentotähti. Luotin entiseen mestariini täysin, ja hän oli juuri sitä mitä Kuolonklaani tarvitsi. Jääviillosta en ollut ihan varma, sillä en oikein tietänyt kollista paljoakaan. Mutta mikäli Jääviilto oli Pimentotähden mukaan parhain valinta varapäälliköksi, niin asian täytyi sitten olla niin.
Lehtituulen menehtyminen oli taas satuttanut minua kovin. Olimme kuitenkin kulkeneet pitkän matkan klaanitovereina, yhteisistä hetkistämme pentutarhalla aina kokeneiksi sotureiksi asti. Olin ollut täysin sulkeutunut kuoreeni, en ollut puhunut kenellekään, minusta oli ollut mahdotonta kaivaa ulos vastauksia ja olin vain keskittynyt soturin tehtävien hoitamiseen. Onnekseni minulta ei muutenkaan odotettu sosiaalisella tasolla paljoa mitään – nykyään tuskin sitäkään enempää. Sama musta pilvi oli imaissut minut sisäänsä, se täysin sama pilvi, joka oli saanut minut kiinni Sähkötuhon kuoleman jälkeen. Se oli epäreilua. Heillä oli perheet. Heillä oli perheenjäseniä välittämässä. Mitä minulla oli? Vain itseni ja klaani. Tuntui, ettei minulla olisi ollut tässä klaanissa paljoa ketään sellaisia kissoja, jotka olisivat tienneet kuka oikeasti olin. En ollut surrut kenenkään muiden kuolemia kuin Tiputassun, Sähkötuhon ja Lehtituulen. Toki Sulkavirta oli vielä klaanissa, mutta en koskaan ollut ollut hänen kanssaan sen läheisempi tai tekemisissä toverillisemmissa merkeissä kuin ihan nuorina kissoina.
Pimentotähti oli antanut jo ensimmäiset käskynsä. Hän oli esimerkiksi ohjeistanut meidät rakentamaan väliaikaista sairastupaa leirin ulkopuolelle, jotta voisimme varautua mahdollisiin lehtikadon aikaan roimasti leviäviin tauteihin. Uudelta päälliköltä tuli jo hyvin viisaita ohjeita, mikä pani miettimään sitä, miksei vastaavaa oltu aikaisemmin ymmärretty ottaa huomioon. Joka tapauksessa uusi päällikkö tuntui ihan uudelta käännökseltä, vaikka loppujen lopuksi klaania tähditti edelleen samat naamat. Toisaalta erakkoveriset oltiin vapautettu Henkäystähden aikaisista säännöistä ja täten he olivat yhtä kuolonklaanilaisia kuin kuka tahansa muukin. Minulle oli kovin helppo sopeutua kaikkeen Pimentotähden antamiin muutoksiin, sillä luotin päällikköömme täysin.
Lehtikato oli jo ehtinyt pitkälle puolen välin, eikä oma paksu turkkini tahtonut enää lämmittää tarpeeksi pahimpien pakkasten aikaan. Tällaisella kelillä olisi voinut käydä sääliksi ohutturkkisia kissoja. Onneksi en lukeutunut heihin. Toki paksumpi karva tuotti sen ongelman, että lumi saattoi kovettua paakuiksi ja jäädä kiinni ikävästi vatsakarvoihin. Kovemmat pakkaset kuitenkin tekivät hangesta kestävän, liikkumisesta helpompaa ja luntakaan ei tarttunut joka paikkaan. Lehtikadon vaiheilla oli omat hyvät ja huonot puolensa. Ainahan sitä löysi jostain jotain valitettavaa, jos sellaista halusi.
Jääviilto oli aikaisemmin jakanut partiot. Pimentotähteen totuttelu päällikkönä oli sujunut muutamassa silmänräpäyksessä, mutta en osannut edelleenkään täysin suhtautua Jääviiltoon varapäällikkönä.
Astelin rauhassa kohti leirin uloskäyntiä. Eiköhän muutkin partion jäsenet ilmaantuisi pian paikalle.
// Särö?
