Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Melko pian opin suodattumaan Huomenkyyhkyn luonteenoikkuihin. Monikaan asia ei päässyt ihoni alle, eikä tämäkään ollut yksi niistä, vaikka naarassoturi olikin omalaatuinen tapaus. Huomenkyyhky oli ihan siedettävissä – pienissä määrissä. Uskoin kuitenkin, että toisella olisi asiaa hyvinkin monelle kuolonklaanilaiselle, joten tulisin olemaan tulevaisuudessa turvassa. Ainakin toivottavasti.
”Luulisihan sitä nyt, että sinä kokeneena soturina saisit pian oppilaan! Saihan Mäyräkynsikin, vaikka hän on sinua paljon nuorempi soturi. Ja minä! Minäkin olen sinua nuorempi”, pienikokoisen naaraan sanat saivat minut miettimään tilannetta tarkemmin. Oliko sitten tosiaan niin, ettei Punatähti vain kokenut tarpeelliseksi suoda minulle oppilasta? Olin ainakin ajatellut osoittaneeni Lumikkoviiksen koulutuksella, että ansaitsisin tulevaisuudessakin oppilaita. Huomenkyyhkyn sanoissa kyllä paistoi ikävä fakta. Naaras oikein korosti sitä, miten mestareina oli minua itseäni huomattavasti nuorempia. En kuitenkaan halunnut suoda sen enempää ajatuksia asialle, jota jo muutenkin pyörittelin paljon mielessäni.
”Suunnitelmiako, minullako? Vaikka millä mitalla! Toivetassun koulutusta, totta kai. Hän on kuitenkin tällä hetkellä vapaalla ja kävimme hetki sitten harjoituksissa. Hei, minä keksin! Lähde sinä joskus minun ja Toivetassun mukaan harjoittelemaan. Hänelle tekisi hyvää oppia kaltaiseltasi soturilta, osaat varmasti jotain mitä minä en osaa! Ja sitten ajattelin, että me voisimme lähteä esimerkiksi kävelylle tai katselemaan oravia. Miltä kuulostaisi?” Huomenkyyhky vastasi aikaisemmin esittämääni kysymykseen hyvin perinpohjin. Olin hieman ylikuormittunut kaikesta siitä, mitä tämä soturi syötti yhden puheenvuoron aikana kuultavaksi. Tietenkin minä suostuisin harjoituksiin mukaan. Pidin itsekin sitä järkevänä, että oppilas sai oppia myös joltain muulta kuin mestariltaan. Tärkeää oli hakea oppia muilta sotureilta niissä asioissa, joissa oma osaaminen ei ollut parhailla mahdollisella tasolla. Pystyin esimerkiksi myöntämään itselleni olevani kehno saalistaja, jonka takia minun kannatti heittää oppilasta saalistuspartioon ja sellaisten kissojen luokse, jotka taitaisivat taidon hieman paremmin. Siinä mielessä Huomenkyyhkyn pään sisällä liikkui paljon järkevää asiaa. Kävely ja oravien katseleminen taas… Oliko toinen ihan kunnossa? Kyllä minäkin silloin tällöin kipaisin kävelylle, mutta kävelyt olivat omaa aikaa, jolloin sai olla rauhassa ja nauttia hiljaisuudesta. Tuskinpa sellainen onnistuisi keltasilmän kanssa. Hymähdin ajatukselle ääneen.
”Harjoituksiin osallistuminen minun puoleltani voisi olla ihan järkevää”, totesin ja jatkoin seuraavat sanani hieman hammasta purren, ”oravien katselu taitaa kuulua sinne metsästyspartion puolelle.”
Siitäkös Huomenkyyhky näkyi olevan innoissaan. Pystyin vain tuijottamaan tätä ilmestystä pitkään ja odottaa toisen jatkavan. Eikä minun kauaa tarvinnut odottaakaan. Pian soturi kertoi jo oppilaansa koulutuksen etenemisestä. Nyökkäsin kuin hyväksyvästi toisen vastaukselle.
”Oletko sinä ollut Lumikkoviiksen kanssa tekemisissä hänen koulutuksensa jälkeen? Oletko jo käynyt katsomassa hänen pentujaan? Ne ovat niin suloisia! Eikö sinulla joskus ollut toinenkin oppilas, miten en nyt satu muistamaan hänen nimeään?” Huomenkyyhky esitti kysymyksen yksi toisensa jälkeen. Miksi minun olisi pitänyt käydä Lumikkoviiksen pentuja katsomassa? Kai heistä kunnon kuolonklaanilaisia kasvaisi katsomattakin. Enhän minä Lumikkoviiksen kanssa enää muuta kuin partioinut, jos samaan joukkoon satuttiin. Olisiko sitä muka pitänyt esittää kiinnostunutta toisen elämään? Ei minua kiinnostanut, mitä entinen oppilaani arjessaan puuhasi ja kenen kanssa. Minua kiinnosti puhtaasti naaraan menestyminen soturina, mutta siihen sain vastauksia ihan pelkällä pienimuotoisella tarkkailulla. En kokenut sen enemmän huomioinnin olevan tarpeen.
”En ole”, vastasin kahteen ensimmäiseen kysymykseen. Viimeisestä en pitänyt lainkaan. Miksi ihmeessä Huomenkyyhkyn piti ottaa aikaisempi oppilaani puheeksi? Huokaisin syvään. Järkäletassu olisi ollut oiva vahvistus Kuolonklaanin riveihin. En tiennyt jättikö Punatähti minut oppilaatta puhtaasti sen tapauksen takia. Kaipa minullakin olisi ollut jotain tehtävissä. En kyllä olisi osannut sanoa, mitä olisin ollut tuolloin tehnyt väärin.
”Järkäletassu”, vastasin ja pidin pienen tauon, ”se toinen oppilaani silloin aikoinaan.”
Pakostikin klaanitoverini sanat saivat minut pohtimaan, mitä Järkäletassulle mahtui kuulua nykyään. Minulla oli vahva aavistus siitä, että kolli oli hengissä. Sen verran vahvalta hän oli vaikuttanut. Varma en kuitenkaan voinut olla. Klaanien ulkopuolella elämä oli varmasti hyvin erilaista ja sisälsi paljon enemmän vaaroja päivittäin. Nämä ajatukset saivat minut epävarmaksi sen asian suhteen, että toinen ylipäätään olisi täysin kunnossa. Havahduin ajatuksieni kierteestä siihen, kun Huomenkyyhkyn katse poukkoili saaliista minuun ja minusta edessäni odottavaan saaliiseen. Keltasilmä ei voinut olla tosissaan. Soturin kanssa tosiaankin tarvitsi ihan uuden lähestymistavan, jotta sai olla rauhassa. Minusta tuntui, ettei Huomenkyyhky hevillä luovuttaisi katseen vaihtoa minun ja saaliin välillä – mikä alkoi käymään jo hyvin häiritseväksi.
”Saat loput”, tokaisin ja työnsin tassullani riistan pienikokoisen naaraan eteen. Olin ehtinyt syömään siitä jo hyvän verran, ja saaliin tyrkkääminen toiselle tuntui ainoalta hyvältä idealta. Rykäisin korjaten asentoani. Nyt olisi oiva tilaisuus livahtaa tieheni.
”Sinulla ei varmaan ollut minulle muuta?” sanelin nousten samalla seisomaan, vaikkei keskustelumme ollut alun perinkään koskettanut mitään sellaista, joka olisi suorastaan koskettanut minua. ”Ilmoita sitten, kun haluat katsoa niitä yhteisiä harjoituksia oppilaasi kanssa.”
// Huomen?
