Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
// TAISTELUTARINA
Korvissa soi outo hiljaisuus. Se kuulosti enemmänkin kohinalta, vaikkei hiljaisuuden kuuluisi ääntä pitääkään. Minulle se nyt kuitenkin piti, ilmoitti itsestään jotenkin, vaikka vallitsikin läpinäkymättömänä ympärillä. Kohina jäljitteli samanlaista ääntä, minkä kuuli Kuolonklaanin leirissä, kun vesi virtasi leirin lampeen putouksen tavoin. Se teki olon melkein kotoisaksi vieraammalla maaperällä – mutta vain melkein. Kaikesta oli kuitenkin kotoisuus kaukana tässä tilanteessa, mikä välkkyi sekamelskana silmien edessä. Kohinan lisäksi kuulin myös sydämeni sykkeen. Se oli kiivas, mutta yllättävän tasainen. Kai kehoni yritti sulkea kaiken ylimääräisen pois ja keskittyä olennaiseen. Siitä sai kai olla kiitollinen. Tilanne vain oli niin absurdi. Nähdä, kuinka eloklaanilaiset ottivat yhteen kuolonklaanilaisten ja yhteisön kissojen kanssa. Kuinka kynnet viilsivät lihaa toisen eloisassa ruumiissa, hampaat iskeytyivät kurkkuun aloittaen loputtoman veren vuodatuksen ja silmät sakenivat harmaiksi ja elottomaksi viimeisen hengenvedon jälkeen. Sitä luulisi, että tällainen kauheus ympärillä järkyttäisi. Sitä luulisi, että kerran toisen elämän riistäneenä voisi sanoa, että nyt riittää. Astella pois ja jättää sota muiden hoidettavaksi, mutta se ei toiminut niin. Aito kuolonklaanilainen ei perääntyisi ikinä. Me jaksoimme taistella kuolemaamme asti. Me emme antaisi armoa. Pimeyden Metsä katseli meitä varmasti ylpeydellä. Sotaa ei pitänyt pelätä. Sitä piti elää, olla ja hengittää – kunnes ei enää voisi.
Mitä pidemmälle taistelu eteni, sitä raivoisammaksi se muuttui. Sen ei pitänyt olla mahdollista, kun kissat alkoivat väsymään jatkuvaan kamppailuun kynsin ja hampain. Kuitenkin tositilanne näytti tuovan energiaa monelle. Muutama tauko vetäen keuhkot täyteen happea ja oli taas valmis suorittamaan. Joku eloklaanilainen sujahti ohitseni yhteisön kissa perässään. Meillä oli pakko olla ylivoima. En olisi voinut uskoa Eloklaanilla olevan edes pienintäkään mahdollisuutta meitä vastaan. He olivat kaikki niin heikkoja. Yksilöitä, jotka eivät olleet pystyneet edes puolustamaan kapista kotiaan. He olivat alun alkaenkin näyttäneet sen, ettei heissä ollut tarpeeksi sisua tähän taisteluun, tähän sotaan. Mesitähti ja hänen variksenruokansa saisi jatkossakin pysytellä poissa. Heitä ei täällä kaivattu, eivät he koskaan olleet kovin tervetulleita olleetkaan. Kuolonklaani oli ehtinyt asustaa samalla paikallaan jo iät ja ajat. Eloklaani oli täysin untuvikko siihen verrattuna. Minua kahden klaanin elo vierekkäisillä reviireillä ei niinkään häirinnyt, mutta kyllä tuntui hyvältä antaa opetus siitä, kuka tätä metsää todella hallitsi – Kuolonklaani.
Oloni tuntui niin voimalliselta. Tiesin sen olevan typerää ja tiesin, ettei minun tulisi uhrata sille muutamaa ajatusta enempää. Olin vain koulinut itsestäni veren maku suussa loistavaa taistelijaa ja mitä pidemmälle elämässäni pääsin ja kehityin, sitä enemmän hyötyä huomasin kovasta työstäni olevan. Tiesin, että minullakin oli vielä paljon enemmänkin mahdollisuuksia kehittyä ja sain jatkuvasti uusia ideoita erilaisiin taisteluliikkeisiin ja halusin jatkuvasti hio jo aiempia tekniikoitani paremmiksi. Minä ymmärsin, ettei ikinä voinut olla paras. Sitä kohti pystyi vain pyrkimään, ja pääsemään lähemmäs. Täydellistä taistelijaa en uskonut saavan kenestäkään, mutta sitä titteliä pystyi hipomaan. Näin ainakin uskoin. Uskoin myös mentaliteetistani olevan hyötyä klaanille sen oppilaita kouluttaessa. Nyt kun minulle heitä suotiin, aioin tehdä parhaani, että jatkossakin Kuolonklaani sai riveihinsä mallikkaita uusia sotureita, joista oli sen tulevaisuuden ja loiston kannalta rutkasti hyötyä. Se auttoi tuomaan ajatuksen siitä, että todella osasin olla hyödyllinen klaanille. Jotain sellaista, mitä oppilasaikoina pystyi vain kuvitella.
Kaikki ajatukseni virtasivat salaman nopeudella aivoissani, eikä niistä saanut kunnolla kiinni tai ymmärrystä, miksi ne juuri tällaisella hetkellä ilmestyivät syvimmistä solukoista ilmoittamaan itsestään. Ravistelin päätäni saaden ajatukseni taas hiljaisiksi ja keskittymään olennaiseen. Äänet olivat palanneet takaisin, ja rauhoittava ja kotoisa kohina oli kadonnut korvieni välistä kokonaan. En enää kuullut sykkeeni pauhua, vaan sen kohoilu tuntui rinnassa. Sen tilalle oli vaihtunut hirveä meteli. Äänet sisälsivät murinaa, sihinää ja hyvin tuskallisia huutoja. Kuulosti siltä, että joku todella taisteli hengestään lähellä. Kun riistävä ääni hiljeni, olin varma, että kyseinen kissa oli jatkanut matkaansa eteenpäin seuraavaan paikkaan, pois keskuudestamme. Pakostikin ajatukseni kävivät nopeasti siellä, mitä kaikkea tuhoa sota saisi aikaan. Eloklaanin puolesta en välittänyt, mutta en voinut olla ajattelematta heikkotaitoisempia taistelijoita Kuolonklaanin puolelta. Toivoin heidän käyttävän järkeään ja valitsevan sopivia vastuksia – sodassa se ei vain aina ollut mahdollista. Sitä ei koskaan tiennyt millainen yksilö sattui omalle kohdalle. Minua ei pelottanut kukaan, vaikka aikaisemmin olin saanutkin vastaani eloklaanin puolelta epätyypillisen taitavan taistelijan. Tiesin kuitenkin, että yhtä vastustajaa vastaan minulla oli hyvät mahdollisuudet. Enkä uskonut minkään kissajoukon hyökkäyksen kohdistuvan minuun. Loppupelissä olin vain tavallinen kuolonklaanilainen, jonka hengellä ei ollut niinkään merkitystä vastustajan silmissä. Sitä paitsi Eloklaani näytti taistelevan puolustautuakseen. Eivät he halunneet tappaa. He olivat liian heikkoja siihen. Mitä nyt saattoivat vahingossa jotain, mutta en uskonut, että kukaan heistä pystyi ilmeen värähtämättä tuijottamaan toista silmiin tuon sielun lipuessa pois ruumiista. Samaisen yksilön, jonka oli saattanut joskus nähdä rajalla partioimassa tai samassa täysikuun kokoontumisessa kokoustamassa. Joistakin eloklaanilaisista käsitykseni oli ollut väärä, mutta yleisesti ottaen he olivat paljon heiveröisempi klaani vailla raivoa.
Olin huomannut taistelun siimeksestä karanneen eloklaanilaisnaaraan, jonka perään hyökkäsin silmän räpäyksessä. Toinen oli ilmeisesti ollut aikeissa hakeutua lepäämään ennen seuraavaa vastustajaa. Häneen olin törmännyt taistelukentällä jo aikaisemmin. Tuon tummansinisissä silmissä välkähti jokin, ehkä pelko ja valkea naaras lähti juoksemaan pakoon. Murahtaen lähdin tämän perään, vaikka yritykseni oli melko kömpelö ottaen huomioon kuinka hidas olin. Kirosin tätä piirrettä itsessäni, sillä se saattoi minut useasti tilanteisiin, jossa nopeudesta olisi ollut hyötyä, mutta jotka jouduin ohittamaan nöyrtyneenä tappiooni. Niinpä kaarsinkin sivulle suurikokoisen pitkäturkkisen kollin kimppuun, joka sattui vain olemaan lähellä hetken matkaa juostuani eloklaanilaisnaaraan perässä. Kolli oli punaruskea, ja tällä oli mustat raidat. Kääntäessään vihreän katseensa minuun irvistin, kun näin toisen leuan. Siitä puuttui puolet ja se teki kollista melko räjähtäneen näköisen. En kuitenkaan antanut toiselle liikaa aikaa ajatella vaan aloitimme kaksintaistelun. Loikkasin toisen rintaa vasten, mutta suurikokoinen kolli horjahti vain taaksepäin. Tuo loikkasi sivulleni ja yritti työntää minua nurin, mutta väistin tämän käpälien tieltä. Kynsi viilsi seuraavaksi ilmaa kasvojeni vierestä, mikä sai minut tuimentamaan katsettani ja nostattamaan murisevaa ääntä kurkustani. Eloklaanilaiskolli sihahti ja teki uuden hyökkäyksen, joka tällä kertaa sai minut hetkeksi rähmälleen maahan. Pöllämystyneenä nousin ylös, sillä en ollut nähtävästi keskittynyt kunnolla. Taistelu todella oli kuluttanut voimavarojani, vaikka mieleni pauhasikin edelleen energisenä. Taistelua suoritin kuitenkin melko tyyni ilme kasvoillani, sillä tiesin, ettei hosumisesta seuraisi mitään hyvää. Se saattaisi saada minut tekemään enemmän virheitä ja antamaan kollille liikaa siimaa tässä kaksintaistelussa. Sen ajattelu kuitenkin antoi toiselle aikaa iskeä kylkeeni niin, että meistä tuli karvamytty, joka lähti käpälät erinäisiin suuntiin huitoen muiden tielle. Kolli oli iskenyt kyntensä kiinni kylkeeni ja murahtaen repäisin tämän irti itsestäni. Läimäytin toista voimalla tämän iljettävään leukaan, joka sai eloklaanilaisen pysähtymään niille sijoilleen. Ja eipä aikaakaan, kun olin taas tutussa tilanteessa. Pahan paikan sattuessa paikalla tuntui aina olevan hiljainen eloklaanilainen, joka tuli pelastamaan klaanitoverinsa. Toki tämä oli vasta toinen kerta, mutta kolmatta ei tulisi. Siitä minä aion pitää huolen.
KP-boosti käytössä
