Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Yksinäisyys. Sinulla voi olla sellaisia, joille voit puhua. Sellaisia, joille murahdat jokaisena sarastavana aamuna huomenen. Vaihdat päivittäin muutaman sanan siellä täällä. Tiedätte toisenne. Iän. Nimen. Elämän tarinan. Paikan klaanissa. Sitten on niitä, joista et tiedä paljoakaan, mutta joita kohtaat silti. Päivittäin. Halusit tai et.
Yksinäisyys. Se ei ole välttämättä siinä muodossa, mitä se monelle merkitsee. Pentu voi tuntea yksinäisyyttä, kun vanhemmat eivät juuri sillä hetkellä ole lähellä. Oppilas voi tuntea yksinäisyyttä, jos hänet on eristetty porukasta. Soturi voi tuntea yksinäisyyttä, jos hän ei ole löytänyt tovereita. Tai ei uskalla aukaista suutaan. Klaaninvanhin voi tuntea yksinäisyyttä, jos hän on jo menettänyt kaiken. Vanhemmat. Sisarukset. Ystävät.
Yksinäisyys. Se on paljon enemmän kuin, että olisi yksin. Erakoiden elämä voi hyvinkin olla yksinäistä omassa merkityksessään. Klaanissa ei voi olla koskaan yksin. Se ei ole edes mahdollista kaikkien klaanitovereiden ympäröimänä. Siitä huolimatta, yksinäinen voi olla.
Jokainen askel tuntui edellistä raskaammalta. Korvanpäitä poltteli armoton pakkanen, joka pureutui kynsin hampain kiinni kuin aikeenaan tehdä niistä käyttökelvottomat. Pakkasen koventama kinos raapi paikoitellen vatsaa, jos jossain kohdassa hanki alkoi yhtäkkiä upottamaan. Jylhät kuuset kohosivat ympärillä luoden turvaa, ja aurinko oli pian väistymässä kuun tieltä. Hämäryys oli jo valloittanut kuusikon.
Tarve päästä leiriin tuntui kehossa. Ehkä se laittoi ajatukset poukkoilemaan ja tutkimaan asioita, jonne ne eivät olleet ikinä aikaisemmin uskaltaneet. Ne yllättivät. Yllättivät, vaikka minunhan ajatuksia ne olivat. Ei ollut syytä yllättyä – ja silti tein niin.
Minua ei ollut koskaan häirinnyt se, ettei minulla ollut perhettä samalla tavalla kuin muilla. Eikä minua ollut koskaan häirinnyt se, että muiden suhteet vaikuttivat huomattavasti syvemmiltä. Vasta iän ottaessa kiinni olin alkanut kiinnittämään enemmän huomiota siihen, miten muut tätä elämää elivät. Teinkö jotain väärin? Olisiko minullakin pitänyt olla perhe?
Leiri alkoi erottumaan edessäpäin. Vielä pystyi tunnistamaan vain ääriviivat hämärässä. Onneksi kuu auttoi valaisemaan reitin. Taivaalla loistavat tähdet liittyisivät paremmin sen seuraksi, kunhan tulisi varsinaisesti pimeää.
Saatoin huokaista helpotuksesta, kun pääsin käpertymään sotureiden pesässä sammalvuoteelleni. Muista huokuva lämpö sai pesän yllättävän mukavaksi, vaikka öisin pakkanen oli pahimmillaan. Muiden tuhinan seassa ei ollut yksinäistä. Päinvastoin. Toisten läsnäolo sai vaipumaan uneen hetkessä.
Herääminen ei ollut yhtä riemukasta. Vierustoverit olivat todennäköisesti lähteneet jo aikaisin suorittamaan velvollisuuksia. Kylmyys oli ehtinyt jo iskeä kylkiin, luihin ja ytimiin, vaikka nukahtaessa olo oli ollut oikein lämpöinen.
Punkaisin itseni istumaan. Jäsenet eivät tahtoneet herätä lehtikadon aikaan. Toisaalta, en minä mistään nuorimmasta päästä enää ollutkaan. Tietenkin koleus vaikeutti siihen, miten päivä käynnistyi. Enempää odottelematta verrytellen lähdin liikkeelle. Aurinkohuipun partioon oli vielä aikaa, mutta sitä ennen ehtisi tankata tuoresaalista. Auringonnousun metsästyspartio olisi luultavasti pian takaisin, ellei ollut jo.
Pikkukaaoksen johdolla sukelsimme leirin ulkopuolelle piikkihernetunnelin syvyyksistä. Aurinko loisti kirkkaana taivaalla ja silmiin jopa sattui sen heijastuminen vitivalkeasta hangesta. Räpytellen silmiäni yritin pysytellä naarassoturin perässä. Pieni likaisenvalkea naaras taas jolkotteli minun perässäni. Hohtosulka oli hänkin määrätty aurinkohuipun rajapartioon.
“Suunnataan Lehtikuusilaakson takamaille ja jatketaan rajaa ukkospolun suuntaan”, Pikkukaaos puuskutti askeliensa lomasta. Murahdin hyväksyvän vastauksen vanhemmalle soturille. Hohtosulka pysyi hiljaa. Harvemmin ruskeasilmän näki normaaliasetelmissa muiden kuin Tummasielun kanssa. Ei siinä. Ei minulla sitä mitään vastaan ollut – kunhan pohdin aikani kuluksi.
Reitti rajalle oli onneksi selvä, sillä edellisen partion rajalla käynnin jälkeen ei ollut satanut lunta. Pystyimme seuraamaan valmiiksi asteltua polkua, joka lyhensi partiointiin käytettävää aikaa varmasti ainakin puolella. Lehtikadon aikaan liikkuminen yleensä hidastui ellei kyseessä olleet kunnon kerstehanget. Myös ympäristö vaikutti siihen, miten lumi sattui asettumaan.
“Pidetään ripeä tahti yllä, että päästään ajoissa takaisin leiriin. Minulla on vielä saalistuspartio edessä!” Pikkukaaos naukaisi, kun ehdimme juuri suunnata ohi Lehtikuusilaakson.
“Tuskin sinun tarvitsee meitä hoputtaa”, sanoin vastaukseksi ja tummanruskea soturi hymähti hivenen huvittuneesti, kunnes taas vakavoitui ja keskitti katseensa edellä avautuvaan maisemaan.
Rajapartio sujui Pikkukaaoksen toiveen mukaan ripeästi, mikä selvästi miellytti partion johtajaa. Takaisin leirissä etsin tuoresaaliskasasta itselleni purtavaa, ja Hohtosulka näytti tekevän samoin. Tiemme kuitenkin erosivat tuoresaaliskasan jälkeen, sillä naaras kiirehti hiiren retale suussaan juuri sotureiden pesästä astelleen oranssisilmäisen kollin luo. Tummasielu näkyi naukaisevan jotain ja kaksikko pian kiirehti sivummalle aterioimaan.
Orava hampaissani etsin itselleni sopivan paikan muiden tarkkailuun ja ateriointiin. Uppouduin taas mietteisiini samalla, kun yritin nyhtää jo haalentunutta lihaa irti luista. Mielessäni tiesin koko ajan, että tämä tulisi olemaan päivän viimeinen ateria, ja vasta seuraavana aamuna voisin herätä vatsa kurnien uuden tuoresaaliin kimppuun.
Nokka ei tuhissut kauaakaan, kun orava oli hävinnyt edestäni ja jäljelle oli jäänyt vain jäänteet ja tuuhea häntä. Huomasin Mäntyviiksen kyöräävän pentuja takaisin pentutarhan lämpöön. Samassa nousin itsekin tassuilleni ja suuntasin kohti sotureiden pesää. Niin oli taas päivä vaihtunut iltaan.
