Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Väsymyksen uuvuttamana kömmin ulos sotureiden pesästä jo toistamiseen saman päivän puolella. Olin yöllä valvoskellut ties mistä syystä ja käynyt yön pimeydessä tarkastelemassa taivaalla kiiluvia tähtiä. Lehtisade oli niin synkkä. Vasta lehtikadon aikaan maa peittyisi kunnolla valkealla lumella ja toisi valoisuutta mukanaan. Toisaalta tällaisella ajankohtana sulauduin maastoon tumman turkin kanssa pimeydessä paremmin, mitä ikinä lehtikadon aikaan olisin tehnyt. Ajatukseni juoksivat kehää, enkä oikein ollut saada niistä otetta. Väsymys painoi kehossani joka askeleella. Rintaani ahdisti ja silmäluomeni tuntuivat raskailta.
”Mitä tästäkin nyt tulee”, tuhahdin näreissäni ja äkkiä vilkaisin ympärilleni kanssakuulijoiden pelossa. Latvaruusu katsahti minuun hieman tuomitsevan näköisesti, mutta mistä minä oikeasti tiesin mitä toinen ajatteli. Heilutin vain nopeasti korviani ja jatkoin matkaani mahdollisimman kauas oudosta tilanteesta. Minkä minä sille tein, että soturi sattui olemaan paikalla juuri silloin, kun sattumalta satuin toteamaan jotain tajuamattani ääneen. Tuhahdin koko asialle ja yhtä nopeasti se unohtuikin. Hetken vielä yritin pysytellä valppaana, mutta pian luovutin ja lähdin takaisin sotureiden pesää. En minä minnekään klaaninvanhimpien joukkoon vielä kuulunut, mutta nyt sattui olemaan erittäin huono päivä kyseessä. Kiitin onneani siitä, että minut oli laitettu vasta auringonlaskun partioon eli minulla oli aikaa kerätä voimiani siihen. Sammalvuoteelleni käpertyessäni yritin vielä miettiä juurisyitä unettomuuteen. Jokin minua oli viime yön pitänyt hereillä. Jokin erittäin tärkeä asia. Olisinpa vain tiennyt itse mikä se oli. Jotain helpottavaa aamun aikana oli kuitenkin tapahtunut, sillä nyt uni tuli nopeasti. Mikä lienee sekin ollut.
