Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Suuret harjoitukset olivat ohitse, mutta normaali arki tuntui erittäin hektiseltä niiden jälkeenkin. Mitä olin kuullut niin Eloklaanissa oli tällä hetkellä melkoinen sekasorto meneillään. Monet olivat olleet yhdessä vastaanottamassa harjoitusten viimeisen osion maaliin juoksijoita, ja toki mukaan yleisöksi oli tullut enemmänkin eloklaanilaisia, olihan leiri ollut aivan maalilinjan lähellä. Tämän jälkeen oli puhjennut kuitenkin melkoinen sekasorto, joka ei ollut täysin kokonaan valjennut itsellenikään, vaikka tuntui hyvinkin paljon siltä, ettei klaanissa muusta tällä hetkellä puhuttukaan.
Niistä klaanin hyväksytyistä erakoista oli sitten ollutkin vain harmia Kuolonklaanille. Enemmänkin kylläkin Eloklaanille, sillä erakot olivat vieneet kuulemani mukaan Mesitähdeltä vastikää syntyneen pennun. Minua ei niinkään kiinnostanut, missä Eloklaanin päällikön jälkikasvu huiteli, mutta tämä teko tuntui sellaiselta, että se tulisi vaikuttamaan pitkän aikaa Kuolonklaanin ja Eloklaanin väleihin. Olin ollut melko myönteinen erakoita kohtaan aikaisemmin, vaikka en lainkaan arvostanutkaan heidän valitsemaansa elintapaansa klaanin ulkopuolella. Mielestäni uusien vahvojen kissojen saaminen Kuolonklaanin riveihin ei ollut ollenkaan ollut huono ajatus, vaikka se olisikin tarkoittanut erakoiden opettamista klaanitavoille. En minä siitä ajatuksesta niinkään ollut pitänyt missään vaiheessa, mutta mahdollisuuden olin kyllä heille suonut. Tuo mahdollisuus oli kuitenkin osoittautunut täysin turhaksi, kun erakot olivat törppöilleet oikein kunnolla. Ehkäpä heillä kaikilla vain viirasi päässä. En olisi ihmetellyt sitä tapahtuneen jälkeen yhtään.
Kipaisin hakemassa tuoresaaliskasasta itselleni oravan, joka ei muistuttanut enää pelkkää luisevaa luukasaa, miltä lehtikadon aikaiset oravat olivat usein näyttäneet. Se oli kerrassaan sopivan lihaisa, vaikkei se ollutkaan ehtinyt syömään itseään tarpeeksi isoksi minun nälkääni varten. Pikku hiljaa reviirille oli alkanut palaamaan erilaisia lintuja sekä monet pikkueläimet kaivautuivat talven piilopaikoistaan näkösälle napattaviksi. Olin kerrassaan tyytyväinen siihen, miltä tuoresaaliskasa näytti nykyään päivittäin. Myös vatsani kiitti, kun sen ei tarvinnut kurnia jatkuvasti nälästä.
Olin astellut jo melkein vakiopaikakseni muodostuneelle paikalle, jossa yleensä söin ja katselin kuolonklaanilaisia, jotka hoitivat arkisia velvollisuuksiaan sekä keskustelivat toisilleen, ja yritin aina kuunnella niitä, jotka olivat tarpeeksi lähellä kuuloetäisyydellä tai sitten kailottivat asioitaan koko klaanille. Sellaisia puheripulin omaavia kissoja löytyi valitettavasti Kuolonklaanistakin, mutta heistä yleensä sai kaikenlaista irti ilman, että tarvitsi itse edes takapuolta nostaa. Mitä vähemmän jouduin vaihtamaan ajatuksia toisten kanssa, sen parempi. Olisin kyllä mielelläni kuunnellut muita ja muiden tärkeitä asioita enemmänkin, mutta yleensä se tarkoitti sitä, että olisi pitänyt panostaa itsekin paremmin keskustelun laatuun. Oli niin pitkästyttävän tylsää ja typerää puhua jostain, mistä ei ollut hyötyä minulle. Ei minua kiinnostanut pätkääkään se, että kuka klaaninvanhin oli kaikista reippain liikkuja ja kenen pentu oli kehittynyt nopeammin ja mitä ikinä keksivätkään. Se kaikki mitä tapahtui rajoilla, kissojen välisissä suhteissa ja kaikki muu mielenkiintoinen toki kiinnosti. Välillä löysin itseni aina punnitsemassa, oliko irti saatava tieto sen arvoinen, että jouduin keskustelemaan jostain turhanpäiväisestä.
Asettauduin syömään oravaa, joka maistui todella hyvältä. Se oli ehtinyt viilentyä kylmäksi kasassa, ja se saattoi hyvinkin olla eilisen aurinkohuipun partion jäljiltä. Se ei kuitenkaan haitannut ruokailuani. Lihaa se oli sekin, ja sen pääasia oli saada minut kylläiseksi. Jokaisesta asiasta ei tarvinnut erikseen nautiskella. Sellainen oli täysin turhaa ja ajanhukkaa. Tavoitteena oli nyt vain kerätä energiaa rajapartiota varten, johon minut oli laitettu. Tosin partio olisi vasta myöhemmin, joten ehkä voisin käydä omalta osaltani täydentämässä tuoresaaliskasaa – ainakin katsoa, miten saalistus onnistunee nyt, kun saaliseläimiä on paljon enemmän tarjolla, eikä ole minkäänlaisia paineita onnistua metsästyspartion katseiden alla. Rajapartiossa menisimme sitten merkkaamaan Kuolonklaanin ja Eloklaanin välisen rajan. Erakkojen tekemä tempaus vaikutti tietenkin klaanien väleihin, joten ne luultavasti olisivat tavallista kireämmät vähän aikaa. Saisi nähdä, millainen vastaanotto rajalla olisi. Ei Eloklaani voinut kuitenkaan Kuolonklaania yksin syyttää. Niiden erakoiden mielenvikaisuuden syytä tämä oli. Kai eloklaanilaisilla edes sen verran järkeä oli. Eivät erakot nyt edes ehtineet niin pitkään Kuolonklaanissa aikaansa viettää, että heitä ihan kunnolla pystyisi edes kuolonklaanilaisiksi kutsumaan. Erakko mikä erakko. Klaanissa asuminen ei muuttanut sitä asiaa lainkaan, ei varsinkaan noin lyhyessä ajassa. Enkä edes ollut mitenkään niin erakkovastainen, mitä moni muu Kuolonklaanissa oli. En sellaisia kohtaan, jotka halusivat jättää kapisen erakkoelämänsä ja todella liittyä Kuolonklaaniin. Nyt ajatukseni asiasta oli kuitenkin saattanut osittain muuttua. Sen tiesin, etten ainakaan tulisi koskaan täysin luottamaan erakkotaustaisiin kissoihin ja tulisin olemaan varovaisempi heidän seurassaan niin kauan, kunnes joku yksilö todistaisi asian toiseksi.
Orava oli kadonnut edestäni nopeasti. Jäljelle oli jäänyt vain luiden palasia sekä pörröinen häntä, jota en saisi millään kurkustani alas. Todennäköisesti vielä tukehtuisin tässä kaikkien silmien edessä, jos sen yrittäisin hotkia. Hautasin jäänteet maahan lipoen huuliani, ja kun katsahdin ylös niin huomasin Järkäletassun pujahtavan piikkihernetunneliin. Ennen sitä hän oli vilkuillut ympärilleen, mutta hänen katseensa ei ollut kohdannut omaani. Johtuneen varmasti paikastani, joka oli syrjemmästä leirin aukiosta. Olin antanut soturioppilaalle täksi päiväksi vapaata varsinaisesta harjoittelusta, sillä mielestäni suurten harjoitusten jälkeen oli ihan ansaittua viettää muutama kevyempi päivä muun muassa toisten makuualustoja vaihtaessa.
Nousin ylös paikaltani ja lähdin verkkaisin askelin oppilaani perään. Minunhan oli muutenkin tarkoitus lähteä kokeilemaan saalistusonneani, joten miksipä en nappaisi kollia mukaani, kun tämä kerta oli niin uhmakas, että päätti lähteä leiristä ilman lupaani. Se siitä hänen ansaitusta vapaastaan. Leiristä ulos astellessaan Järkäletassu katsahti taas ympärilleen ja päättäväisesti hän valitsi itselleen suunnan. Ennen kuin kolli ehtisi kadota näköpiiristäni aioin ilmaista läsnäoloni.
“Järkäletassu!” sanoin painokkaasti ja samassa sinisilmäinen oppilas käänsi katseensa minuun. Ilmoitin Järkäletassulle, että veisin hänet nyt heti saalistamaan kanssani, kun tämä oli poistunut ilman lupaani. Soturioppilas tyytyi nyökkäämään vastaukseksi.
Yhdessä vaiheessa matkaa tiemme erosivat, kun Järkäletassu näytti saaneen vainun jostain saaliseläimestä. Itsekin haistoin saman, mutta harjoituksen vuoksi annoin oppilaan lähteä sen perään yksin. Hän saisi nyt keskittyä rauhassa saalistamiseen, sillä se ei ollut yksi hänen vahvuuksistaan, kuten ei minun edelleenkään, vaikka olinhan minä siinä jo sentään sen verran hyvä, että sain tuotua klaanille riistaa. Nyt kuitenkin piti etsiä itselleni saalis napattavaksi.
Aikaa oli kulunut runsaasti, kun olin viimein saanut kiinni hiiren. Tosin se oli hieman vaivainen, joten se oli ollut helppo tapaus. Aikani oli kulunut erään linnun pyydystämiseen, mutta kynsieni hipoessa sen siipisulkia se olikin pyrähtänyt lentoon ja lentänyt pois silmistäni. Maalla viipottavat saaliit oli siitä helpoimpia, että ne saattoi vielä saada kiinni, jos ensimmäinen yritys ei onnistunut. Lintujen pyydystys vaati jotain sellaista, mitä en selvästi hallinnut ja sekös ärsytti. Järkäletassu olisi kuitenkin jo tässä kohtaa varmasti kypsä saalistusreissuumme, joten päätin lähteä etsimään kollin käsiini. Seurasin samaa reittiä, mihin oppilaani oli lähtenytkin. Mustanharmaa kolli näytti viipyneen pitkään samassa suunnassa, joten ehkäpä häntäkin oli onnistanut.
Järkäletassun hajujälki vain jatkui ja se kulki aikalailla kohti Eloklaanin rajaa. Miksi kolli oikein seurasi vielä saaliseläimen hajujälkeä tänne asti? Tai sitten saalis ei ollut vielä ehtinyt luikkimaan Eloklaanin puolelle ja Järkäletassu olisikin saanut sen ennen sitä kiinni. Mitä lähemmäs rajaa Järkäletassun askeleita seurasin, sitä epävarmemmaksi tulin teoriaani kohtaan. Pysähdyin Kuolonklaanin rajalle hämmentyneenä ja hiiri putosi alas hampaistani.
“Järkäletassu!” karjaisin rajanaapurimme reviirin suuntaan, mutta tuloksetta. Soturioppilaan tassunjäljet jatkuivat toisen klaanin reviirille! Mitä riivattua toinen oikein meinasi? Nyt eloklaanilaiset näkisivät selvästi, että joku kuolonklaanilainen olisi ylittänyt rajan ja Järkäletassun jäljet jatkuivat silmän kantamattomiin. Pudistelin päätäni ja yritin miettiä kuumeisesti, mitä tässä oikein nyt oli tapahtumassa.
Hetkessä tajusin lähteä kauemmas rajasta ja jolkotin hyvän matkan päähän istumaan saalistamani hiireni kera, ja tarkkailemaan rajan suuntaan. En voisi mitenkään peitellä Järkäletassun tekoa, mitä se sitten ikinä olikaan. Mokoma oppilaankloppi. Faktahan oli se, että oppilas seikkaili nyt syvällä Eloklaanin reviirillä. Tästä ei seurannut mitään hyvää hänelle, tuskin minullekaan, eikä varsinkaan Kuolonklaanille. Olisihan se pitänyt arvata jo alussa, että kollilla oli jotain erikoista mielessään, kun hän sillä tavalla lähti ilman lupaa leiristä. Ei ollut Järkäletassun tapaista tehdä vasten ohjeitani. Hän oli kyllä kovin useasti tekemässä jotain typerää, mutta yleensä se tapahtui vahingossa. Nyt luvatta lähteminen oli tarkemmin ajateltuna vaikuttanut tahalliselta. Mitä ihmettä Järkäletassu oikein yritti?
Istuin pitkän aikaa odottamassa, että näkisin pian pitkäturkkisen jolkottelemassa takaisinpäin mukanaan jokin erittäin hyvä selitys tälle kaikelle. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Onneksi Eloklaanin partio oli merkeistä päätellen käynyt merkkaamassa rajan jo aikaisemmin, joten rajanaapuri ei vielä toivottavasti tiennyt Järkäletassusta. Tai ainakaan siitä, että raja oli ylitetty juuri tästä kohtaa. Helposti vieraan klaanin reviirillä myös havaittaisiin tunkeilijat, eikä sinne noin vain syöksyttäisi. Huokaisin ja nousin ylös. Venyttelin jäseniäni, sillä ne olivat jo ehtineet kangistua kaikesta istuskelusta. Minun täytyisi lähteä nyt, että ehtisin lähtemään rajapartioon. Partioon, joka palaisi tälle samaiselle rajalle. Odotin vielä hetken toiselle puolelle rajaa katsoen, kunnes käännyin ja lähdin juoksemaan leiriä kohti.
Sujahdin sisään leiriin piikkihernetunnelista ja suoraa päätä suunnistin päällikön pesää kohden vietyäni ensin hiiren tuoresaaliskasaan, sillä Punatähteä ei näkynyt aukiolla. En olisi halunnut vaivata päällikköä muuten näin pikaisesti ja hänen omassa pesässään, mutta en halunnut myöhästyttää piakkoin lähtevää partiota. Kiersin lammen taakse ja rykäisin muutaman kerran pesän ulkopuolella selvittääkseni kurkkuani.
“Punatähti?” lausuin päällikön nimen. Ääneni oli tasainen kaikista päässäni myllertävistä asioista huolimatta. En oikein halunnut tarttua yhteenkään niistä tarkemmin, vaan hoitaa rauhassa asian päällikön kanssa. Pesästä kuului pian pyyntö käymään sisään. Punaruskea kolli odotti istumassa vuoteensa edessä. Asteltuani pesään kumarsin.
“Istu vain alas, Tuimakatse”, Punatähti sanoi tyynesti ja viittoi hännällään istumaan eteensä. “Mitä asiaa sinulla oli?”
Olin pienen hetken ajan hiljaa, kun yritin muodostaa järkevää lausetta. En halunnut asettaa oppilastani huonoon valoon, mutta en oikein voinut pelastaa kollia enää. Olin antanut hänelle tilaisuuden tulla takaisin ja korjata asia itse, kun olin odottanut häntä pitkän tovin, mutta Järkäletassu oli selvästi tehnyt päätöksensä. Minulla oli sellainen tunne, että jos hän palaisi takaisin, niin se olisi edessä pian ja luultavasti Eloklaanin partion saattelemana. Muuten hän saattoi olla kadonnut lopullisesti, vaikka se niin mahdottomalta ajatukselta tuntuikin. En edelleenkään ymmärtänyt, mikä oli saanut soturioppilaan toimimaan sillä tavalla.
“Asia on niin, että Järkäletassu on kadonnut”, sain sanat suustani ulos jollain ihmeellä. Ei ollut mielekästä joutua kertomaan tällaista omasta oppilaastaan klaanin päällikölle. Takaraivossani jylläsi ajatus siitä, että mitä jos Punatähti ei välttämättä antaisi minulle enää tulevaisuudessa oppilaita tämän takia. Mitä jos olin tyrinyt ainoan mahdollisuuteni mestarina? Oliko Järkäletassun lähtö mahdollisesti minun syyni? Minulla oli ollut vahva tunne siitä, että tulimme oppilaani kanssa toimeen koulutusmielessä varsin hyvin, mutta oliko se sitten ollut vain oma mielikuvani asiasta.
“Kadonnut? Mitä tarkoitat?” päällikön kirkkaanvihreiden silmien katse oli kysyvä. Ennen kuin kolli ehtisi ehdottaa mitään etsintäpartiota, minun täytyi kertoa koko totuus.
“Olimme Järkäletassun kanssa saalistamassa. Kun oli aika palata takaisin, Järkäletassu oli ylittänyt rajan ja jatkanut Eloklaanin reviirille”, selvensin tapahtunutta. “Hän vaikutti lähteneen vapaaehtoisesti, joten en tiedä, onko hän enää palaamassa takaisin.”
Punatähti oli ollut yhtä yllättynyt oppilaani päähänpistoon kuin minäkin, eikä hän ollut pitänyt siitä, että Järkäletassu oli kulkenut Eloklaanin reviirille niin kuin en minäkään. Punatähti kuitenkin päätti vielä odottaa, jos kolli palaisi takaisin, jolloin Järkäletassua odottaisi luontaisesti rangaistus. Olimme sopineet päällikön kanssa, että Järkäletassun lähdöstä ilmoitettaisiin virallisesti vasta, jos soturioppilas ei tämän päivän aikana palaisi takaisin. Emme me kuitenkaan voineet tietää, mitä toinen aikoi. Jos oppilas ei kuitenkaan tänään palaisi, olisi varmaa, että Järkäletassu oli lähtenyt lopullisesti.
Kiiruhdin päällikön pesältä päästyäni muun partion seuraan, joka oli saanut jo jonkin aikaa odottaa minua. Ei kauheasti tehnyt mieli palata paikalle, jossa Järkäletassun hajujäljet edelleen ylittäisivät rajan. Mitään ei ollut kuitenkaan tässä vaiheessa enää tehtävissä. Toivoin todella, että kolli ilmestyisi vielä takaisin ja kärsisi rangaistuksensa. Typerä oppilaankloppi! Koko partionkin ajan ajatukseni olivat oppilaassani ja siinä, missä hän mahtoi tällä hetkellä olla ja mitä hän mahtoi tehdä. Selviäisiköhän asia minulle milloinkaan?
// 1777 sanaa
