Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Tarvoin eteenpäin, vaikka silmäluomet painoivat uhkaavasti kiinni. Ne lipsahtelivat ja pysyivät hetki hetkeltä kauemmin alhaalla, vaikka kuinka taistelin vastaan. Askel muuttui entistä horjuvammaksi ja epätasaisemmaksi, enkä ollut enää oikein itse perillä käpälieni johdattamasta suunnasta.
”Tuimakatse! Mikä sinulla on?” kuulin takaviistosta tutun äänen, jonka pian tunnistin Pikkukaaokseksi. ”Minulla on saalistuspartio meneillään, mutta tuo horjumisesi kiinnittää paljon huomiota.”
Kohdistin katseeni vaivalloisesti tummanruskeaan naaraaseen, jonka ilme oli tyynen rauhallinen. Murahdin hampaideni välistä jotain epämääräistä aluksi, mutta se ei näyttänyt kelpaavan soturille vastaukseksi.
”Tässä mikään ole”, vastasin selkeämmin.
”Sinuna kävisin Hehkuaskeleen luona. Tuo ei ole normaalia”, Pikkukaaos totesi ja vilkuili ympärilleen kuin viittoen, että hänen olisi pian lähdettävä. ”Pärjäätkö edes takaisin leiriin?”
”Kysytkin vielä”, hymähdin ja lähdin reipasta tahtia jatkamaan matkaa. En jäänyt katselemaan taakse, vaikka ei kuulostanut siltä, että naarassoturi olisi mihinkään poistunut. Vasta kun olin riittävän pitkään matkannut suoraan ja normaalein askelin, toinen kuului rynnistävän muualle. Vihdoin pystyin lopettamaan esittämisen ja jatkamaan erikoisemmin askelin, mutta se oli huomattavasti mukavin vaihtoehto. Olo oli vain outo ja päässä jomotti. Eikä jomottaminen jäänyt siihen. Toisen polkuanturani jomotus oli jatkunut siitä asti, kun olin saanut siihen oksasta haavan, eikä se näköjään ollut parantunut omin nokkineen. Kai se oli pakko käydä parantajan pesällä. Sitä yrttien katkua ei vain ollut yhtään ikävä.
Hehkuaskel oli tapansa mukaan häärimässä yrttien kimpussa, kun sain vihdoin raahattua itseni parantajan pesälle asti. Pikimusta naaras tuli heti tervehtien luokse ja tämän keltaiset silmät tuntuivat käsittelevän tilanteen läpikotaisin ennen kuin edes ennätin avaamaan suutani.
”Tämä käpälä tässä vaan vähän oireilee”, sanoin istahtaen alas. Parantaja katsoi ojennettua tassua ja tunnisteli polkuanturaani. Murahdin hiljaa tuon osuessa haavan turvottamaan kohtaan. Hehkuaskel aloitti selostuksen siitä, kuinka minun olisi pitänyt jo heti käydä näyttämässä haavaa, eikä odottaa siihen, että se tulehtuu ja nousee kuume. Sanat kyllä soivat korvissani sellaiseen tahtiin, etten oikein jaksanut keskittyä niihin kauheammin. Jotain takiaisen juurista koostuvaa tahnaa naaras kuului levittävän haavan kohtaan ja syötti tämän jälkeen pietaryrttiä tai jotain muuta vastaavaa.
”Vietät vähintään seuraavan yön täällä niin saan vaihdettua hauteen uuteen riittävän useasti”, Hehkuaskel naukui ja viittoi yhdelle sammalista vuoratuista vuoteista. En alkanut väittämään vastaan, koska kehossani painava ja jomottava väsymys otti turhan koville. Kuulin vielä, kuinka naaras puhui tulehduksien vakavuudesta ja mainitsi vielä, että kuumeen laskemisessakin saattaisi kestää muutama päivä. En jaksanut kuitenkaan enää keskittyä ollenkaan sanoihin. Vuoteella sulkiessani silmät vaivuin uneen hetkessä.
