Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Hiirenkorva oli saapunut Kuolonklaanin reviirille. Se tiesi sitä, että ilma lämpenisi ja tuoresaaliskasa muuttuisi hiljalleen täydemmäksi, eikä enää näyttäisi yhden soturin hiukopalalta. En niinkään pitänyt hiirenkorvan ajasta muuten, sillä se tiesi lumien sulamista. Lumien sulaminen tiesi taas joka puolella majailevia lätäköitä, joissa onnistui aina kastelemaan tassunsa. Kuitenkin parhain asia, mitä hiirenkorva toi tullessaan, oli se, että Kuolonklaani oli selvinnyt jälleen yhdestä ankarasta lehtikadosta, ja edessä oli tällä hetkellä helpompia aikoja. Ainakin seuraavaan lehtikatoon asti. Lehtikato kiristi klaanin aina äärimmilleen, eikä kaikkien selviytyminen ollut aina taattua.
Hiirenkorva tarkoitti sään muuttumisen lisäksi myös suuria harjoituksia. Omat suuret harjoitukseni taisivat olla vielä selvästi muistissa. Olin oppilasaikani pyöritellyt epäonnistumisiani harjoitusten aikana aivan jatkuvasti, ja kaipa ne olivat käyneet useamman kerran soturinakin mielessä. Suuret harjoitukset todella olivat oppilasajan yksi ikimuistoisemmista hetkistä, joita jokainen kantoi varmasti jollain tavalla mukanaan koko elämänsä. Ne olivat opettaneet itselleni paljon, ja toivoin nyt Järkäletassun ottavan niistä opikseen. Oli mahtavaa päästä mukaan harjoitusten tunnelmaan, vaikkakin tällä kertaa mestarin näkökulmasta. Erilaisissa tehtävissä pääsisin myös analysoimaan sitä, millä tasolla Järkäletassu oikein tällä hetkellä oli. Oppilaani koulutuksen edistyminen oli mielestäni hyvässä vaiheessa, mutta nyt oli mahdollisuus nähdä, missä muut hänen ikätoverinsa olivat. Ei tietenkään pitänyt verrata oppilaita liiakseen keskenään, mutta oman mestarin uran takia halusin silmäillä muidenkin oppilaita.
Järkäletassu kuului joukkueeseen, jossa oli mukana Latvatassu ja Leopardi. Latvatassu oli nuori oppilas hänkin, ja Leopardi oli yksi klaanin uusimmista kasvoista. Toisena mestarina lisäkseni oli Tuhkajuova. Olisin valehdellut itselleni, jos sanoisin, ettei hänen läsnäolonsa hieman kuumottaisi. Hän oli ollut mukana mestarina, kun olin ollut vielä itsekin oppilas. Kokenut soturi naaras tosiaan oli, ja uskoin hänen muistavan minut vielä oppilasajoiltani. Tai en uskonut, ja enemmänkin toivoin, ettei hän olisi muistanut. Rauhallinen olemukseni ei päässyt rikkoutumaan hänenkään seurassaan, joten en uskonut ajatuksieni taistelun välittyvän toiselle. Tuskin kukaan Kuolonklaanista osasi lukea minua kunnolla, joten en kantanut erityisempää huolta Tuhkajuovastakaan. Ehkäpä soturia ei kuitenkaan kiinnostanut, mitä kukin oli oppilaankloppina puuhaillut.
Ensimmäisenä tehtävänä oppilailla oli ollut pesänrakennus. Ei minua olisi haitannut, jos pesä ei olisi ihan täydellinen, mutta huono sijoitus saattoi hieman haitata. Todella toivoin Järkäletassun joukkueen voittoa. En itseni takia, mutta Järkäletassun takia. Se varmasti nostaisi kollin itsevarmuutta, ja voisi viedä koulutusta positiivisesti eteenpäin. Onneksi pesänrakennus kuitenkin sujui kohtuullisen hyvin, ja joukkue sijoittui toiseksi. Ei ihan täydellinen suoritus, mutta riittävän hyvä minulle. Tuhkajuovan mielipiteestä en niinkään ollut varma, mutta ainakin joukkue sai hyvän alun harjoituksiin.
Erottavana tekijänä omiin oppilasaikoihini oli se, että tällä kertaa Eloklaani oli ensimmäistä kertaa mukana. En oikein tiennyt, minkä takia Eloklaani täytyi tunkea mukaan Kuolonklaanin perinteeseen. Se tuntui jostain syystä väärältä, mutta eipä minun auttanut muuta kuin hyväksyä asia, kun se selvästi oli päällikkömme tahto. Arvostin ja pidin oikeina päällikkömme päätöksiä, ja niin tekisin tässäkin tapauksessa. Eloklaanin mukana olemisen hyvä asia oli sentään se, että näki millaisella tasolla oppilaiden koulutus rajan toisella puolella oli. Itse asiassa hyvinkin mielenkiintoista päästä seuraamaan, miten Eloklaanin oppilaat pärjäisivät, vaikka Kuolonklaani ei heitä vastaan kilpailutkaan.
Yövartio lähestyi. Joukkueemme oli selvinnyt päivän lajeista… no, ainakin se oli selvinnyt jokaisesta lajista. Mitään kannustuspuheita en alkaisi oppilaille pitämään. Sellaiset iljettävät lepertelyt eivät mestaruuteen sentään kuuluneet. Jokainen toivon mukaan yritti parhaansa, tosin en ollut ihan varma siitä. Totuus oli, että joitain oppilaita ei kiinnostanut onnistua suurissa harjoituksissa, ja he osallistuivat vain, koska heidän kuului osallistua. Jos heillä olisi ollut valinnan varaa, varmasti muutamat olisivat jättäneet kokonaan osallistumatta. Oli erikoista, etteivät kaikki osanneet ottaa soturiksi valmistautumista vakavasti. Vielä erikoisempaa oli, kun oppilaat saattoivat keskittyä enemmän pelleilyyn ja hauskanpitoon, mitä koulutukseensa. Sellainen oli pelkästään tulevaisuuden hukkaan heittämistä.
Käperryin joukkueemme rakentamaan pesään, sillä vahtivuoroni alkaisi oppilaiden kanssa vasta myöhemmin. Halusin lepuuttaa silmiäni edes jonkun aikaa ennen sitä. Hetkessä kuitenkin vaivuin uneen.
// 593 sanaa
