Tuimakatse
Kohotin kasvojani ylös puiden latvojen lomasta pilkottavalle taivaalle, josta tipahteli kuonolleni pienen pientä terävää tihkua. Viherlehti oli ollut poikkeuksellisen kuiva, joten sade oli jopa ihan kaivattua tai enemmänkin se oli kaivattua viilentämään porottavan kuumaa ilmaa. Mielestäni viherlehti oli kaikista vuodenajoista vastenmielisin, enkä ymmärtänyt miten joku saattoi pitää siitä pelkästään kelien puolesta. Toki riistan määrän kasvun takia pidin siitä itsekin, mutta itse vallitsevasta ilmasta en. Tummempien pilvien luoma varjo oli enemmän kuin paikallaan ja se sai metsiköstä siedettävämmän paikan saalistaa. Olin lähtenyt tällä kertaa metsästysreissulle yksin, sillä koin omien saalistustaitojeni vetreyttämisen hyväksi oppilaani koulutusta varten. Onneksi klaanista kuitenkin löytyi taitavia saalistajia ja ajattelinkin käyttää sitä heti seuraavana päivänä hyödyksi. Kukaan mestari ei ollut täydellinen kaikessa, ja mielestäni oli hyvän mestaruuden merkki kompensoida heikompia taitoja jonkun toisen paremmalla osaamisella. Taisteluliikkeiden parissa kanssani pääsi hifistelemään todella pitkälle, mutta oppilaan kehityksen kannalta oli vain järkevää hakea perustaitojen lisäksi tietotaitoa joltain etevältä saalistajalta. Etevä saalistaja sai minut ajattelemaan oitis Tuhkajuovaa, jonka loppu oli vaikuttanut tulleen hänenlaiselleen soturille liian nopeasti. Olin aina kunnioittanut vanhempaa naarasta ja sitä kuinka paljon hän teki Kuolonklaanin hyväksi. Ei minulla ollut hänen poismenostaan sen ihmeellisempää ajatusta kuin että Kuolonklaani menetti yhden kelvollisimmista sotureistaan. Olin aina kokenut jonkinlaista kunnioitusta vanhempia ja kokeneempia sotureita kohtaan, mutta niitä tuntui olevan aina vain vähemmän, mitä useampi vuodenaika ehti lipua ohitse. Minusta alkoi tuntumaan siltä, ettei minun tarvinnut pian arvostaa muita kuin päällikköä. Harmikseni Pimentotähti oli valinnut Jääviillon varapäällikökseen ja olin käyttänyt paljon aikaa siihen, että oppisin kunnioittamaan kyseistä kollia. Se ei vain ollut niin yksinkertaista. Jääviilto oli… noh, hän oli Jääviilto. Kunnioitin kyllä Pimentotähden valintaa, mutta yksilönä Jääviilto ei mielestäni ollut sopiva asemaansa. En kuitenkaan jakanut ajatuksiani kenellekään ja otin varapäällikön käskyt vastaan mukisematta ja nakkelematta niskojani. Niin sen kuului olla. Yhtä lailla miten Pimeyden metsän valitsema päällikkö ansaitsi aina kunnioitukseni, ansaitsi sen myös päällikön valitsema varapäällikkö. Mutta itse henkilöstä itsessään minun ei tarvinnut erityisemmin pitää.
Havahduin siihen kun leukapieliini lehahti tuttu haju. Haju oli tuore ja se kuului selkeästi päästäiselle, joka oli varmasti vasta hiljattain kulkenut samasta kohdasta. Tihku oli jo ehtinyt onnekseni loppumaan, sillä muuten olisin voinut helposti kadottaa näinkin tuoreen hajujäljen. Aluskasvillisuus oli kuitenkin märkää ja ehtinyt jo muuttua hivenen liukkaaksi, mikä osin hankaloitti ainakin omaa saalistamistani.
Ei ollut aikaa turhalla aikailulle, joten lähdin suupielet raollaan seuraamaan hajuvanaa toivon mukaan oikeaan suuntaan – se ainakin vaikutti oikealta suunnalta. Askeleeni olivat mahdollisimman hiljaisia, mutta edelleen määrätietoisia. Vasta hajun voimistuessa aloin hiljentämään tahtia ja keventämään käpälän iskujani, jotteivat ne rummuttaneet liikaa maata. Muuten päästäinen olisi voinut kuulla minut jo liian kaukaa ja piiloutua johonkin piilopaikkaansa, ja sitten minun olisi ollut mahdotonta saada sitä enää kiinni.
Askeleeni olivat ehtineet jo muuttua hiljaisista suorastaan vaanimiseksi, kun olin nähnyt edessäpäin pilkahduksen päästäisestä. Hieman lähempää erotin sen suipon kuonon, jolla se nuuhki ilmaa ja välillä tuntui katoavan puoliksi kasvillisuuden joukkoon. Oli jo työvoitto löytää riista, sillä jäljityksessä olin huonompi mitä vaanimisessa.
Askel askeleelta pääsin lähemmäs. Hento tuulen vire puhalsi vasten kasvojani. Siitä tiesi, ettei riista tulisi todennäköisesti huomaamaan hetkeen minua, sillä minä haistoin sen, mutta se ei minua. Oli ihmeellistä miten paljon pelkästään tuuli ja sen suunta vaikutti metsästyssuoritukseen. Sen olin opettanut Puhuritassullekin jo heti ensimmäisellä kerralla, kun hän oli oikeasti yrittänyt saalista kiinni. Oli se ehkä ensin helppo unohtaa, mutta kuiden mittaan siihen kuitenkin oppi – vaikka sitten erehdysten kautta.
Salamannopeasti hyökkäsin pienen harmaanruskean elukan kimppuun ja nopealla puraisulla niskaan se valahti hampaissani veltoksi. Kas niin. En minä mikään loputon surkimus saalistamisessa ollutkaan. Edellisen saalistuspartion jätin kokonaan ajatuksissa taka-alalle, jossa olin päästänyt ties mitä kaikkea karkuun. Onnistumisiahan sitä kannatti muistella.
Päästäisen roikkui ohuesta hännästään hampaissani ja heijasi puolelta toiselle, kun kiikutin sitä ripein askelin kohti leiriä. Tuoresaaliskasa ei paljoa yhdestä päästäisestä kasvaisi, mutta minun täytyi kiiruhtaa ehtiäkseni rajapartioon. Jäljitys oli vienyt oman aikansa, enkä olisi enää ehtinyt jäljittämään toista ilman myöhästymistä partioinnista. Ja sellaistahan virhettä en itseltäni sallisi. Sitä paitsi, minun tulisi vielä löytää eräs soturi käpäliini.
Pudotin päästäisen jopa melko runsaamman puoleiselta näyttävään tuoresaaliskasaan. Kuolonklaani ainakin sai tänä viherlehtenä reilusti syödäkseen. Pääsi ainakin kunnolla kerryttämään massaa lehtikatoa varten. Nostettuani katseen tuoresaaliskasasta aloin tähystelemään leirin aukiota ja etsimään katseellani pienikokoista tummanruskeaa naarasta, jonka turkkia värittivät valkoiset kohdat. Sitten katseeni pysähtyi juurikin itseäni vanhempaan soturiin ja lähdin askeltamaan tyynin askelin tuota kohti. Pian Pikkukaaos nosti ateriointinsa lomasta meripihkanväriset silmänsä minuun.
“Tuimakatse”, tuo aloitti, “olen varma, että sinulla on ihan asiaakin.”
“Olet oikeassa. Ehtisitkö tulemaan seuraamaan huomenna Puhuritassun saalistusharjoituksia? Haluaisin käyttää hyväksi toista silmäparia”, maukaisin asiani ytimekkäästi sen enempää kiertelemättä. Olin aina ollut sitä mieltä, että kaikki minkä pystyi sanomaan suoraan, kuului sanoa suoraan. Turhassa kiertelyssä tuhlasi vain sanoja ja muiden aikaa.
“Toki tulen!” Pikkukaaos sanoi kohteliaasti hyväksyen tarjouksen. Pian hän kuitenkin vielä jatkoi: “Jos saan vapaasti antaa vinkkejä ja korjauksia. Siinä ehdot.”
“Siitä vain. Ei se minulta ole pois. Puhuritassua tässä vain ajattelin”, hymähdin. Vinkkejä ja korjauksia vartenhan minä naarasta pyysinkin mukaan.
“Ei sitten mitään ongelmaa. Minä tulen! Voisin miettiä jo valmiiksi hyviä harjoitteita, niin koko sessiosta saisi enemmän kerralla irti”, naarassoturi naukaisi ponnekkaasti.
“Hyvä. Nähdään huomenna aurinkohuipun aikaan uloskäynnin luona”, sanoin ja jäin vielä hetkeksi odottamaan vastalausetta, jos naaraalla olisikin ollut jotain muuta menoa antamani ajankohdan aikaan. Vastalausetta ei kuitenkaan kuulunut, vaan soturi oli taas ponnekkaana vastaamassa, että olisi siihen aikaan huomenna valmiina. Nyökkäsin vain tälle vastaukseksi, käännyin kannoillani ja suuntasin piikkihernetunnelin liepeille odottelemaan rajapartion lähtöä. Pikkukaaos oli melko helppo saada avuksi, sillä olin huomannut vanhemman soturin suostuvan ties mihin hommaan, kunhan sai olla klaanitovereilleen avuksi. Naaras oli makuuni ehkä turhan liian paljon kohteliaisuuteen ja kaikkien miellyttämiseen pyrkivä persoona, vaikkei hän mikään imelän lempeän ystävällinen ollutkaan. Tällaiseen apuun hän oli kuitenkin hyvä valinta. Ei hyppinyt nenälle ja osasi asiansa eli kaikkea sitä, mitä odotinkin.
Rajapartio oli kulunut rauhallisissa merkeissä Pikiturkin johdolla. Ei jäänyt mitään erikoisempaa raportoitavaa, joten jatkoin matkaani muiden luota suoraan sotureiden pesän hämäryyteen. Sammalvuode oikein veti puoleensa pitkän päivän jälkeen ja tuntui jopa oikein hyvältä oikaista itsensä ensiksi pitkälleen sekä sen jälkeen käpertyen keräksi tuhisemaan. Mielestäni parhainta oli pitää itsensä kiireisenä, ja ainakin sellainen ainainen kiireen tuntu sai unohtamaan kaiken muun soturiuden ja mestaruuden ohella. En ehtinyt sulkemaan silmiäni kauhean pitkäksi aikaa, kun muiden sotureiden rauhallinen tuhina jo hiljensi taka-alalla jylläävät ajatukset, jotka olisivat kovasti halunneet pyrkiä esille. Uni tuli nopeasti niin kuin monena muunakin yönä.
Aurinkohuipun aikaan olin jo valmiina Puhuritassu vierelläni piikkihernetunnelin edustalla odottamassa Pikkukaaoksen saapumista seuraamme. Olin ehtinyt jo selittää oppilaalleni päivän ohjelmasta sekä siitä, miksi vanhempi soturi tuli mukaamme. Savunharmaa oppilaani oli jo lähes kyseenalaistanut päätöstäni, mutta lopulta tyytynyt sitten, kun aukaisin asiaa enemmän. Suoraan ja seuraamuksia kaistelematta naaras aina laukoi suustaan kaikkea, mitä toki osittain arvostin, mutta turhuuksilla pyörittely taas oli eri asia. Jos näkemykseni oli, että Pikkukaaos avartaisi Puhuritassun ajatuksia saalistukseen liittyen, hän oppisi uusia tekniikoita etevän saalistajan vinkkien avulla ja pystyisi hiomaan taitojaan paremmiksi, niin en tiennyt miksi niin selkeän kuuloisesta asiasta olisi tarvinnut kaivaa jotain epäselvää.
“Kas hei! Olittekin jo täällä!” Pikkukaaos naukaisi aluksi tervehdyksen häntäänsä samalla heilauttaen ja sitten totesi hyvin ilmiselvän asian.
“Niin olemme. Voimmekin sitten heti lähteä”, tokaisin naarassoturille vastaukseksi.
“Oletko sinä sitten edes hyvä saalistaja?” Puhuritassu päästi suustaan kysymyksen heti ensimmäisenä, kun olimme kaikki kolme ehtineet sujahtamaan ulos piikkihernetunnelista.
“En kai minä ketään kehnoa sinua ottaisi neuvomaan”, murahdin ja kiristin käpälieni vauhtia. Tiesin Pikkukaaoksen olevan nopeampi, jonka takia yritin pitää tahtia yllä.
“Kiitos Tuimakatse”, naarassoturi naukui kohteliaasti kiitoksensa, johon en enää reagoinut mitenkään. Siispä soturi alkoi puhumaan suoraan oppilaalleni.
“Onnistumiseen vaikuttaa monikin tekijä. Onhan Tuimakatse jo kertonut sinulle, miten erilaiset sääolosuhteet vaikuttavat saalistuksen onnistumiseen?” kuulin, kuinka Pikkukaaos selitti toiselle naaraalle.
“Ainakin jotain tuulesta… ja sitten myös sateesta”, Puhuritassu mietiskeli samalla puhuessaan. “Tuulen suunta kertoo riistalle missä olet tai vastaavasti se ei huomaa sinua. Rankempi sade tekee jäljityksestä haastavampaa, koska hajujälki voi kadota sen seurauksesta. Porottava helle voi saada riistan sinne, missä on lähellä enemmän vettä tai hakeutumaan varjoisampiin paikkoihin. Riippuen riistasta.”
Puhuritassu selitti oppimaansa varmalla äänensävyllä.
“Oikein hyvä. Sinähän sitten osaat jo paljon. Tuimakatse antoi minulle valtuudet kehitellä pääsi menoksi muutamaan harjoitteen, joten voimme aloittaa heti niistä. Mutta varoitan jo etukäteen, että niissä tarvitaan kärsivällisyyttä”, Pikkukaaos sanoi.
Melkein teki mieli huokaista ääneen. Mutta vain melkein. Kärsivällisyyttä todellakin välillä tarvittiin Puhuritassun kanssa. Saipa nähdä millaisia harjoituksia vanhempi soturi oli kehittänyt ja miten oppilaani jaksoi keskittyä niihin.
“Nyt ponnista takajaloilla kuin räjähtäisit eteenpäin ja nappaa tuo harjoitushiiri kiinni”, Pikkukaaos ohjeisti. Seurasin etäämmällä istuen, kun kokenut naaras teki sitä mitä osasi hyvin. En kokenut haluavani puuttua kesken kaiken mihinkään, kun homma oli selkeästi hallussa. Kävisin vielä harjoitusten loppuun keskustelun Puhuritassun kanssa, että miltä hänestä oli vaikuttanut tällainen harjoittelutapa ja mitä kaikkea hän vielä muisti harjoituksen päätteeksi. Pyrin painamaan itsekin mieleeni, että mitä kaikkea harjoitteita Pikkukaaos kävi läpi, jotta voisin palautella muistijälkeä vielä kahdenkeskisissä harjoituksissa.
Kun hiomista oli tapahtunut tarpeeksi, en voinut olla kuin tyytyväinen siihen, että Puhuritassu oli jaksanut olla kärsivällinen, kuunnella ohjeita ja oli sanonut epäkorrektisti vanhemmalle soturille vain kerran. Kaikessa savunharmaan naaraan tekemisessä kuulsi ylpeys hänen oppimiinsa taitoihinsa ja olin varma, että ne veisivät oppilaan pitkälle myös soturina.
“Eiköhän päästetä Pikkukaaos jo jatkamaan askareitaan”, sanoin. Tummanruskea naaras käänsi meripihkaisen katseensa minuun.
“Ei minulla mikään kiire ole, mutta ehkä tässä oli jo tarpeeksi tälle päivää. Puhuritassu, minä haluaisin sanoa vielä muutaman sanasen tuosta sinun hännän käytöstä näiden tekniikoiden yhteydessä, eli…”, Pikkukaaos selitti pitkän kaavan mukaisesti kaikkea olennaista oppilaalleni. Kuuntelin tämän ohjeistuksia, vinkkejä ja huomautuksia, ja olin entistä varmempi päätöksestäni pyytää naaras harjoituksiin mukaan. Matkalla leiriin ilmaisinkin, että mikäli naaras tarvitsisi vastapalvelusta niin olin käytettävissä. Pikkukaaos vaikutti otetulta, vaikka ihan niin suureksi eleeksi en ollut tarkoittanut sanojani. Leirissä naarassoturi katosi omille teilleen ja jäin Puhuritassun kanssa vielä käymään harjoituksia paremmin läpi. Hän vaikutti ihan nauttineen erilaisesta kokemuksesta. Ehkäpä vastaavaa olisi hyvä harjoittaa useamminkin.
