Tuimakatse
Kirjoittaja: Untuva
Klaani tuntui kärsivän samoista ongelmista nyt viherlehden aikaan, mitä se oli kärsinyt lehtikadon aikaan. Riista oli saanut kadotettua itsensä lähestulkoon täysin piiloksiin, eikä se ollut mikään ihme. Tuskin kukaan jaksoi samankaltaista hellejaksoa, mitä ympäristö meille tällä hetkellä tarjoili. En minä ainakaan. Aurinkohuipun aikaan jokainen pysytteli melko visusti jossain varjossa ja varoi viettämästä liikaa aikaa suorassa auringon porotuksessa. Tumma ja paksu turkki oli erittäin huono yhdistelmä tähän aikaan. Turkkini oli viherlehtisin jo muutenkin tarpeeksi tukala ja nyt se alkoi olla tukala ihan haitaksi asti. Jos karvojen repiminen kivuttomasti irti olisi ollut vaihtoehto, olisin todennäköisesti jo käyttänyt sen. Nyt oli tyydyttävä vain siihen, että tuijotti hivenen pidempään heitä, jotka omasivat ohuemman turkin eivätkä joutuneet kärsimään yhtä paljon.
Aika tuntui matelevan etanan lailla eteenpäin. Välillä se tuntui pysähtyvän jopa kokonaan. Ihan kuin se ei olisi halunnut tämänkään tuskaisen päivän vaihtuvan illaksi ja ilman viilenevän edes hiukan. Kunhan aurinko vain väistyi tarpeeksi, pystyi partioita lähettämään jo matkalle. Tosin sitäkin sai jännittää, josko partiointi matkalla joutuisi törmäämään kaksijalkoihin tai mitä pahempaa, liekkeihin. Henkäystähti oli jo ilmoittanut reviirillä liikkuvista kaksijaloista, jotka saattoivat ilmestyä aina metsäpalojen aikaan paikalle. Siltikin, liekit taisivat olla pahempi vihollinen. Kaksijalkojakin taisi kiinnostaa vain ne. Riista ainakin tuntui karanneen koko alueelta, ainakin siltä osin missä savun katku leijui ilmassa.
Huohotus ja läähätys täytti kummaltakin puolelta talsiessani rajapartion mukana kohti jokea. Tämä reitti ei ollut tähän hellejaksoon ollenkaan mieleinen, sillä joen roimasti laskenut pinta toi mukanaan jokaiseen sen ohittavaan partioon ripauksen ahdistusta. Jokainen tuskaili varmasti mielessään samojen kysymyksien kanssa. Kuinka kauan jaksaisimme vielä tällaista keliä? Mitä ympärillämme oikein tapahtui? Mikä tämän aiheutti? Oliko mitään tehtävissä? Ravistelin päätäni karkottaakseni ajatukseni, mutta se sai vain partion hänniltä Lehtituulen kiiruhtamaan viereeni.
”Ei kai helle ole viemässä voiton sinusta?” naaraskissan sanat saivat minut hymähtämään.
”Aika kuivaa huumoria”, tokaisin takaisin ja nopealla hännän huiskauksella palautin itseni takaisin partion johtoon. Olin viime aikoina huomannut, kuinka jatkuvasti nuorempia sotureita laitettiin johtamaan partioita ja itse sai seurailla perästä toisten menoa ja kehitystä. Ei minulla ollut mitään ongelmaa ottaa ohjeita vastaan nuoremmilta, mutta tunsihan siinä jo itsensä vanhaksi. Vilkaisin vielä pikaisesti taakseni Lehtituuleen, jonka kanssa olin ollut samoihin aikoihin pentutarhalla. Aika oli samalla kulunut silmänräpäyksessä ja samalla taas niin kovin hitaasti. Vihreäsilmäinen oli yksiä niitä harvoja, jotka ymmärsivät minua edes hiukan. Välillä olisin voinut jopa toivoa itsestäni erilaista. Sellaista, joka olisi voinut luontevasti mennä ja istuutua seuraan. Vaihtaa kuulumisia. Tuttavani vain olivat kovin harvassa, enkä minä halunnut sekaantua liiaksi muiden asioihin. Jos jokin olisi koskettanut tarpeeksi minua, olisin minä siitä joka tapauksessa kuullut.
Joki todellakin sai jälleen kerran jokaisen partiossa ällistymään. Muistaakseni joen pinta ei ollut koskaan aikaisemmin ollut yhtä matalalla kuin nyt. Se sai niskavillat hivenen nousemaan. Astinkiviä pitkin ylitimme joen. Kukaan ei sanonut sanallakaan mitään sen tilasta, eikä enää tarvinnutkaan. Jatkoimme matkaamme kohti Eloklaanin reviirin rajaa.
Näin yöaikaan oli yllättävän rauhallista ottaen huomioon, että jokainen metsän asukas tuntui noudattavan kanssamme samaa rytmiä. Normaalisti päiväsaikaan liikkuvat olivat hekin vaihtaneet rytmiään myöhempään, kuten mekin ja metsä tuntui vasta puhkeavan eloon yö aikaan. Se oli kuitenkin erilaista. Kuumuus kun oli kadottanut ison osan riistan normaalista määrästä, ei metsä kuhissut enää samalla tavalla elämää.
Rajapartion jälkeen suuta kuivasi entistä enemmän, mutta janon tunteeseen oli osittain jo tottunut mikäli sellainen oli edes mahdollista. Hyvästelin partion muut jäsenet takaisin leirissä pikaisesti, sillä kaipasin jo pysähtymistä. Helle todellakin otti voimille. Matkalla takaisin leiriin saalistuspartio oli palannut samoihin aikoihin, eikä muutama kapinan hiiri vaikuttanut siltä, että partioinnin jälkeen uskaltaisi ottaa vielä itselleen mitään. Ehkä voisin vielä odotella josko joku myöhäisempi metsästyspartio kiikuttaisi mukanaan hieman enemmän. Ilma kuitenkin oli viilentynyt jo hieman siitä, kun rajapartiomme oli lähtenyt liikkeelle. Tästä se kuitenkaan paljoa enää laskisi. Lähtisi vain pian uudestaan nousuun. Huokaisten jäin seuraamaan leirin liikehdintää yöaikaan, jolloin se oli nykyisin kaikista vilkkaimmillaan.
