Tuimatassu
Kirjoittaja: Untuva
Oppilastaipaleeni tuntui kestäneen ikuisuuden, vaikka kaipa se oli muillakin saman mittainen. Tietenkin liikkumisrajoitukset Karhumyrskyn takia olivat silloin vaikuttaneet negatiivisesti kehitykseeni. Nyt rajoitukset oli onneksi purettu, joten kaikki olivat saaneet jatkaa elämäänsä edes hieman normaalimpaan suuntaan. Minulla oli ollut edellisenä päivänä oppilasurani viimeinen loppuarviointi. En ainakaan uskonut, että Pimentovarjolla olisi minulle enää mitään. Koin olevani enemmänkin kuin valmis pääsemään soturiksi.
Olin jo hereillä, mutta en ollut vielä viitsinyt avata silmiäni. En mitenkään esittänyt tarkoituksella nukkuvaa, mutta silloin minut yleensä jätettiin rauhaan kaikelta muulta hälinältä. Tyydyin kuuntelemaan, kuinka toisetkin oppilaiden pesässä heräilivät, alkoivat sukimaan itseään tai nousivat ripeästi ylös suuntana harjoitukset tai mitä muuta heidän mestarinsa olisivatkaan oppilaidensa pään menoksi keksineet.
Tällä hetkellä pesässä oli todella tilavaa, sillä oppilaita oli sen verran vähän. En tiennyt heistä paremmin muita kuin Lehtitassun, ja tähänkin olisin voinut tutustua paremmin. Kahden muun oppilaan kanssa olin kai vaihtanut vain pari sanaa, tosin en yllättynyt itse siitä lainkaan. Ajatuksen kulkuni katkesi, kun pesän ulkopuolelta kajahti Punatähden ääni. Muiden mukana raahauduin leirin keskustaan kuuntelemaan, mitä päälliköllä oli ilmoitettavana. Kuolonklaanilaiset olivat kerääntyneet Punatähden ympärille istumaan. Suuri punaruskea kolli odotti hetken, jotta kissat saivat asettua paikoilleen, kunnes hän viimein aloitti.
“Tuimatassu”, päällikkö upotti minuun kirkkaanvihreän katseensa sanoen samalla tyynellä äänensävyllä nimeni. Astelin lähemmäs erottautuen muista kuolonklaanilaisista. Tunsin katseet turkissani polttavana. En ollut tottunut tällaiseen huomioon. “Tuimatassu on suorittanut koulutuksensa loppuun ja ansainnut soturinimensä. Hänet tunnetaan tästä lähtien Tuimakatseena.”
Ylpeänä röyhistin rintaani hetkeksi, kunnes Punatähti kertoi, ettei hänellä ollut enää muuta ilmoitusluontoista. Etsin väkijoukosta katseellani entistä mestariani Pimentovarjoa. Kohdatessani mustan naaraan katseen nyökkäsin hänelle. Entiselle mestarilleni saattoi riittää tuokin, eikä hän välttämättä etsisi minua enää myöhemmin kynsiinsä. Kyllä hän jo tiesi, etten välittänyt turhasta rupattelusta – varsinkaan jos sellaisen pystyi jollain keinolla välttämään. Nyt kun olin kovalla työllä ansainnut soturinimeni, muuttaisin oppilaiden pesästä sotureiden pesään. Kieltämättä oli hieman hämmentävää ajatella, etten tulisi enää nukkumaan ainuttakaan yötä siinä pesässä, jossa olin aamulla herännyt. Sotureiden pesä saattoi olla myös ahtaampi, sillä olihan sotureitakin rutkasti enemmän. Olin kuvitellut silti tuntevani jotain erilaista astuessani soturin tassuihin. Tuntui kuin jotain olisi puuttunut. Tämä ei riittänyt. Pelkkä soturin titteli antoi minulle ylpeyden aihetta suunnilleen parin silmänräpäyksen ajaksi. Ja siinä se oli. Hetki, jotka olin odottanut niin pitkään ja hartaasti. Mitä varten olin herännyt joka aamu ja harjoitellut ahkerasti. Samassa ymmärsin, että halusin saavuttaa jotain suurempaa. Suoritettuani pitkäaikaisen tavoitteen, olin saanut jo tilalle uuden. En aivan vielä tiennyt, mikä tuo uusi tavoite tarkalleen ottaen oli. Tiesin kuitenkin, että se oli olemassa, ja tällä hetkellä sen ymmärtäminen riitti.
// 407 sanaa
