Tuimatassu
Kirjoittaja: Untuva
Kiipeily oli yksi vahvimmista taidoistani taistelun lisäksi. Se onnistui aina kuin itsestään, mutta olin silti epävarma asettuessani Pimentovarjoa vastaan. Rinta pöyheänä en aikonut näyttää mestarilleni epävarmuuden rippeitäkään ja näin rohkaistun myös ottamaan haasteen vastaan. Musta naaras oli jo myöntänyt, että voisin olla jopa häntä parempi kiipeilijä. Se antoi lisävoimaa yrittämiseen. Mutta tosiasia oli, että Pimentovarjo oli kokenut soturi ja minä taas kaikkea muuta. En ollut enää aivan nuori, mutta ei minua voinut oppilaanakaan kovin kokeneeksi sanoa. Oppilaiden pesässä oli monia muita paljon kokeneempia oppilaita ja osa oli jo hyvin lähellä soturiksi pääsemistäkin. Joutuisin viettämään vielä useammankin tovin puheentäyteisessä oppilaiden pesässä, kunnes olisin itse valmis.
”Kun voitat minut, nämä harjoitukset loppuvat. Mutta en aio tehdä siitä helppoa”, Pimentovarjo sanoi takaani. Olin kiinnittänyt katseeni tarkasti puun suuntaan arvioiden oksien etäisyyksiä ja millainen pinta kiipeämiseen tässä puussa sattui olemaan. Mänty oli melko korkea ja männylle tyypillisesti sen oksat alkoivat vasta korkeammalta. Kiipeily oli helpompaa, jos pystyi hyödyntämään apunaan oksia, mutta männyt olivat hieman haastavampia puita siinä mielessä. Kaarna näytti hieman kostealta, joten se saattaisi irrota helposti. Kynnet pitäisi saada upotettua syvälle, jotta pystyisi kiipeämään pitkin runkoa. Se tulisi olemaan itselleni haastavaa, sillä yleensä käytin kynsieni sijaan hampaita. En omannut kovin teräviä kynsiä, ja vaikka kiipeily muuten sujuikin, tällainen tilanne oli omalle kohdalleni haastava. Sen takia olin epävarma minkälaiseen suoritukseen pystyisin, ja kuinka kauan veisi voittaa mestarini.
”Selvä. Kolme, kaksi, yksi. Kiipeä”, keskityin Pimentovarjon sanoihin ja kiipeä -käskyllä ponnistin loikaten männyn runkoon kiinni. Päivä oli jo edennyt sen verran pitkälle, että runko oli kuivempi, mitä olin odottanut sen olevan. Ensimmäisen loikan jälkeen sain kynteni hyvin kiinni, mutta kivutessani ylemmäs toisen takatassuni ote lipesi. Pudottauduin hieman alaspäin, mutta sain pidettyä itseni puussa. Jatkoin hieman paremmalla menestyksellä ylöspäin, vaikkakin eteneminen oli vaivalloista. Saavuttaessani ensimmäiset oksat vauhtini nopeutui ja olin paljon vikkelämpi, mitä alkupuoliskolla. Sen jälkeen kiipesin jo hyvin omaan tasooni nähden ja olin jo lähellä saavuttaa latvaa. Mutta latvaan päästyäni Pimentovarjo jo odotti siellä. Hän oli kiivennyt ohitseni puun toiselta puolelta siinä vaiheessa, kun olin itse vasta saavuttamassa ensimmäisiä oksia. Mestarini oli saanut etumatkan kiinni varmasti siinä vaiheessa, kun otteeni oli livennyt. Ja minun pitäisi vielä voittaa Pimentovarjo tämän päivän aikana. Olin pettynyt omaan suoritukseeni, sillä olin jopa saanut etumatkaa. Etumatkan kanssa tuntui niin typerältä hävitä. Musta naaras kuitenkin käski minut takaisin alas ja yrittämään uudelleen.
Odotin puun juurella Pimentovarjon merkkiä. Olin kiivennyt jo pariin otteeseen puun latvaan, tosin edellisellä kerralla olin ollut jo lähellä voittamista. Naaras antoi jokaisella kerralla minulle etumatkaa, ja sanoi tekevänsä niin tälläkin kerralla.
”Kiipeä!” Pimentovarjo antoi käskyn, ja ponnistin vasten männyn runkoa. Olin saanut edellisellä kerralla jo paremmin kiinni tekniikasta, joka toimisi myös omilla kynsilläni. Nyt kun ymmärsin tavan, olin paljon ketterämpi liikkeissäni ja kiipeilyn alkupuolisko sujui mallikkaasti. Oksien kohdalla vauhtini vain kiihtyi ja keskityin ainoastaan latvan saavuttamiseen. Tuntui kuin kiipeäminen olisi sujunut tällä kertaa kuin hujauksessa, sillä saavutin latvan ennen Pimentovarjoa. Pidin ilmeeni peruslukemilla, vaikka jonkinlainen ylpeys taisi puskea ihan lävitse.
”Oliko tässä kaikki tältä päivältä?” kysyin, sillä olin nyt voittanut Pimentovarjon ja naaras oli alussa sanonut silloin harjoitusten loppuvan.
”Katsotaan ensin pystytkö samaan ilman etumatkaa”, mestarini sanoi ja lähti kapuamaan alas männystä. Kasvoillani välähti pieni virne, mutta naarassoturi tuskin ehti sitä huomaamaan. Oli tietenkin reilua ottaa sama uudestaan ilman etumatkaa. Pidin siitä, ettei toinen antanut kaikkea ihan helpoimmalla tavalla. En tosin tiennyt, mitkä mahdollisuuteni olivat toista vastaan ilman etumatkaa. Jos puu olisi ollut erilainen, lopputulos olisi ollut varmasti minun edukseni. Toisaalta nyt minulla oli useampi kerta alla, joten mahdollisuus päihittää mestarini oli mahdollinen.
”Olenko tämän jälkeen vapaa?” kysyin päästyäni alas ja samalla valmistautuen uuteen kilpaan. Kysymykseni ei viitannut niinkään siihen, ettenkö olisi nauttinut harjoituksista vaan enemmänkin harjoitusten pituuteen. En tiennyt pitäisikö minun vielä voittaa Pimentovarjo harjoitusten päättämiseksi vai halusiko mestarini vain testata mihin pystyisin ilman etumatkoja.
// Pimento?
// 617 sanaa
