Tupsuturkki
Perhopuron kysymys tuli Tupsuturkille täytenä yllätyksenä. Pentuja, omia sellaisia? Tupsuturkki raotti suutaan, mutta sulki sen heti. Yhtäkkiä Tupsuturkki oli täysin sanaton. Punastus hiipi hänen poskilleen ja muurahaiset kipittivät hänen turkissaan. Juuri kun kolli oli vastaamassa, hänen päähänsä luikerteli yksi inhottava ajatus. Mitä jos Perhopuro oli alkanut keskustelemaan pennuista sen takia, että hän odotti itse pentuja? Eihän Tupsuturkki edes tiennyt oliko naaraalla omaa kumppania. Vaikka kyllähän klaaneissa juorut liikkuivat todella nopeasti ja yleensä muut kissat tiesivät todella nopeasti, jos joku oli löytänyt vierelleen toisen kissan. Tai viimeistäänhän sen huomasi siitä, jos kaksi kissaa siirtyi nukkumaan samalle sammalpedille. Mutta eihän sitä ikinä tiennyt, jos naaraalla oli jonkinlainen salaisuus…
“Kyllä minä haluaisin omia pentuja, se olisi minusta todella mukavaa”, kolli naukaisi lopulta haparoivalla äänensävyllä.
“Minusta olisi hienoa toimia isänä.” Tupsuturkin ja Kiurusulan omat vanhemmat olivat kuolleet kaksikon ollessaan nuoria pentuja. Se oli jättänyt laikkuturkille syvät arvet, jotka välillä edelleen repeytyivät auki. Kolli halusi, että hän voisi antaa jollekin kissalle sellaisen pentuajan, jonka hänkin olisi halunnut. Vaikka eihän mikään takaisi, että hän pysyisi elossa. Ehkä se olisi jokin kirous. Kissan riskit kuolla kasvoivat, jos hänestä tuli vanhempi.
“Mieti nyt. Saisit nähdä heidän kasvavan, kenties jopa saisit omia pannunpentujani- Minun omat vanhempani eivät tule koskaan näkemään heitä”, Tupsuturkki naukui surumielisesti.
“No, tuota…” kolli nielaisi kovaäänisesti. “Onko sinulla mielessä jokin kissa?” Tupsuturkki ei oikeastaan edes tiennyt haluaisiko hän kuulla tuohon kysymykseen vastauksen. Mutta nyt se oli kysytty, enää ei voisi perääntyä tai takellella mitään muuta. Kollisoturi tunsi olonsa niin alastomaksi, miksi sosiaaliset tilanteet osasivat olla joskus niin jännittäviä!
//Perhoterho?
