Tupsuturkki
Tupsuturkki nousi käpälilleen ja katsoi Perhopuroa silmät ylpeydestä kiiluen. Kollista Perhopuro oli upea ollessaan noin rohkea. Hän asteli hieman lähemmäksi ja kosketti naaraan tassua omallaan.
“Haluan vain, että… että sinä tiedät, että olen tukenasi. Jos sinä haluat puhua Jänötassusta vielä myöhemmin, niin minä ku-kuuntelen kyllä”, naukaisin naaraalle hiljaisella äänellä ja hymyilin varovaisesti. Tupsuturkista tabbykuvioisen ystävän kohtalo oli hyvin valitettava. Oli varmasti jo tarpeeksi traumaattista joutua itse veden vaaraan ja lähes kuolla, mutta että joku toinen kuoli puolestasi… Tupsuturkki värähti.
“Kiitos, Tupsuturkki. Arvostan tuota”, Perhopuro naukaisi ystävällisesti hymyillen ja kosketti vettä tassullaan.
“Haluaisitko sinä vielä uida?” naarassoturi kysyi ja räpäytti silmiään. Yhtäkkiä vesi oli hetkellisesti muuttunut epämiellyttäväksi elementiksi. Kollista tuntui pahalta, että hän oli ajanut Perhopuron ansaan. Kolli yritti kuitenkin lohduttaa itseään, että hän ei voinut tietää. Että Jänötassun kohtalo ei ollut kenenkään vika.
“Jos se sopii vain sinulle. Mutta voidaan me loikoilla rannallakin”, Tupsuturkki naukaisi lopulta ja katseli veden tyyntä pintaa. Kaislat heiluivat ja kahisivat tuulen mukana, mutta muuten metsässä oli hiljaista. Tupsuturkki otti siitä kaiken ilon irti. Hän rakasti hiljaisia ja rauhallisia hetkiä. Niitä milloin koko maailma tuntui tietyllä tapaa pysähtyneen. Ne olivat kaikista hienoimpia hetkiä. Tupsuturkki vain pelkäsi, että hän oli pilannut tämän hetken Perhopurolta. Ei kollille vain ollut tullut mieleenkään, että naaraalla olisi voinut olla tällainen kokemus.
//Perho?
