Tyrskytassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Järkäletassun lämmin hengitys kävi poskelleni tämän tuodessa kuononsa lähelle korvaani puhuessaan. Kollin läheisyys sai karvani pörhistymään ja sydämeni pamppailemaan kiivaammin. Oliko hänen pakko tunkea aivan iholle? Kuolonklaanilaiset osasivat olla joko tosi etäisiä tai sitten he puskivat päälle asti – kamalan ristiriitaista sakkia.
”Juonittele? En minä mitään juonittele”, hymähdin niin viattomasti kuin vain osasin ja kumarruin sitten haukkaamaan hiirestä mehevän suupalan. Järkäletassu ei ollut tyytyväinen vastaukseeni.
”Ei kukaan hymyile noin”, hän murahti ja katsoi minua sinisillä silmillään, joiden katseessa oli epäluuloa.
Kasvoilleni levisi huvittunut virne. ”Voisin ottaa tuon kohteliaisuutena”, sanoin nielaistuani tukon hiiren karvaa ja lihaa alas kurkustani. ”Oma emonikin on sanonut minulle, että minulla on kaunis hymy.”
Järkäletassu näytti joutuvan hetkeksi hämilleen, ja sekös minua hymyilytti. ”Tiedät, etten tarkoittanut sitä”, hän puuskahti, alkaen jo kuulostaa turhautuneelta. ”Sinä et ole se, kuka väität olevasi.”
Sydämeni jätti lyönnin välistä. Olinko tuntenut oloni liian mukavaksi roolissani, että olin unohtanut pitää tarpeeksi vakuuttavaa näytöstä yllä? Järkäletassu selvästi aavisteli jotakin, ja ennen pitkään hän paljastaisi vielä meidät kaikki. Hän oli uhka tehtävämme onnistumiselle, ja sille oli tehtävä jotain.
”Mitä sinä oikein höpiset?” naurahdin aavistuksen kireähkösti ja työnsin hiiren sitten kollin jalkojen juureen. ”Syö nyt oma osuutesi, tai et muuten jaksa suurissa harjoituksissa tehdä mitään.”
Järkäletassu katsoi minua kulmiensa alta epäileväisesti, muttei ruvennut hankaamaan vastaan. Kalusimme jyrsijän loppuun kaikessa rauhassa. Emme juuri puhuneet, mutta minusta niin oli ihan hyvä. En ainakaan lipsauttelisi salaisia asioita vahingossa kollin kuullen.
Järkäletassu pesi vielä paksua kaulaturkkiaan, kun nousin ylös ja venyttelin. Tajusin jääneeni tuijottamaan häntä huomaamattani, ja käänsin katseeni nolostuneena poispäin.
”Minä tästä menenkin nyt nukkumaan. Huomenna selviää, mistä sinut on todella tehty, pehmokisu”, härnäsin oppilasta ja virnistin ilkikurisesti. Järkäletassu katsoi minua silmiään räpytellen. Hiiskatti. ”No, nähdään aamulla. Öitä!”
Jäämättä odottamaan vastausta kipitin aukion reunoja pitkin kaatuneen kuusipuun luo ja sujahdin sen alle sijoitettuun pesään. Hentotassun peti oli tyhjillään – naaras oli kai arvatenkin yhä harjoittelemassa Sinilinnun kanssa.
Hautauduin omiin sammaliini tiukaksi keräksi ja laskin häntäni kuononi päälle. Mielessäni näin yhä Järkäletassun särmikkäät kasvot, joiden vaaleansinisten silmien katse oli syöpynyt muistiini. Yritin sivuuttaa ajatuksen ja keskittyä ajattelemaan jotakin muuta, kuten esimerkiksi huomisia hiirenkorvan ajan suuria harjoituksia, joka oli Kuolonklaanissa varmaankin vuoden isoin tapahtuma. Nämä kissat osasivat tehdä hauskanpidostakin totista kilpailua.
Sydän oudon ripeästi sykähdellen vaivuin vähitellen uneen, mielessäni kuva Mesitähden ja Korppisiiven kauhistuneista ilmeistä, jahka nämä pääsisivät maistamaan suloista kostoani.
Seuraava aamu tuli turhauttavan nopeasti. Yöuneni eivät olleet olleet mitenkään kehuttavat, ja mielialani oli sen mukainen.
Istuin aukiolla pesemässä turkkiani, kun Järkäletassu ilmestyi pihalle. Kollin vaaleansininen katse pyyhkäisi koko leirin poikki, kunnes se osui minuun. Lyhyen empimisen jälkeen oppilas suuntasi luokseni.
”Huomenta”, naukaisin, yrittäen kuulostaa edes vähän pirteältä, mutta se yritys oli täyttä tyhjän kanssa. Sokeakin olisi nähnyt, miten rätti olin. ”Paras joukkue voittakoon tänään, vai mitä?”
//Järkäle?
//445 sanaa
